Heikki Talvitie 24.4.2026
Tilanne Euroopassa
Olen laatinut pienen katsauksen Euroopan tilanteeseen. Tämä siitä syystä, että seuraavan puolen vuoden aikana on todennäköistä, että Ukrainan sodassa syntyy ratkaisu. Mikä se ratkaisu sotilaallisesti tulee olemaan, on vielä hämärän peitossa.
Joka tapauksessa on selvää, että Venäjän on nyt eskaloitava sotaa, sillä muuten maan sisäinen koheesio ja presidentti Putinin arvovalta ovat pahasti vaakalaudalla. Vaihtoehtona on luonnollisesti nopea neuvottelutulos, joka olisi etenkin presidentti Donald Trumpin kannalta toivottava ratkaisu.
Kärjistyykö tilanne myös sotivien osapuolien ulkopuolisia valtioita koskevaksi, on toinen tärkeä kysymys, jos neuvottelutie ei toimi. Laajentuuko avoin sota myös eurooppalaisten valtioiden ja Venäjän välille. Sen taustalla on Venäjän kannalta uhkakuva, jossa Nato olisi laajentunut Georgiaan, Ukrainaan ja Moldovaan. Georgia ja Ukraina ovat jo saaneet sotansa. Ukrainan kyvykkyys tuhota Venäjän infrastruktuuria syvällä Venäjän alueella, on nyt vaikuttanut siihen, että presidentti Putin ei voi enää käydä rajoitettua näännytyssotaa, vaan ratkaisun on tapahduttava massiivisilla sotatoimilla. Ja jos Venäjä ei siinä onnistu, niin maan sisäinen tilanne vaikeutuu kriisiksi.
Noista näkymistä on aivan viime päivinä kuultu kiinnostavia arvioita.
Suurlähettiläs Matlockin näkemyksiä
Ollessani Moskovassa ministerineuvoksena vuosina 1976–1980 ja suurlähettiläänä 1988–1992 minulla oli siellä amerikkalaisena kollegana Jack Matlock. Hän oli jo 70-luvulla merkittävä paitsi diplomaattina niin myös Yhdysvaltain presidentin administraation neuvonantajana. Tämä rooli korostui sitten Mihail Gorbatshovin aikana. Olin keskusteluissa, joissa Gorbatshov pyysi Matlockia ottamaan enemmän poliittista roolia. Tämän Matlock kuitenkin kielsi ehdottomasti. Hän oli tarkkailija, diplomaatti ja neuvonantaja.
Jack Matlock Glenn Diesenin haastattelussa19.4.2026: Jack Matlock: How NATO Expansionism Broke European Security
Satuin joitakin päiviä sitten katsomaan Glenn Diesenin ohjelmassa Matlockin haastattelun. Hän on jo kovasti iäkäs, ja puhe tulee harvakseen mutta tarkoin mietittynä. Muisti pelaa erinomaisen hyvin. Matlock totesi Naton olleen puolustusliitto, kunnes presidentti Clinton päätti vuoden 1993 kesällä aloittaa Naton laajentamisen Saksasta Itään. Se muutti Matlockin käsityksen mukaan Naton luonteen hyökkäykselliseksi. Nato on sitten ollut aggressiivinen Venäjää kohtaan varsinkin siinä suhteessa, kun sotilasliittoa pyrittiin laajentamaan Georgiaan ja Ukrainaan. Venäjä on vastannut sotilaallisesti.
Matlock muisteli tapaamisiaan silloisen Venäjän varaulkoministeri Juli Vorontsovin kanssa. Kun tunsin hyvin myös Vorontsovin, voin kuvitella näiden kahdenvälisten keskustelujen luonteen. Vorontsov sanoi Matlockille 1980-luvulla, että ”emme ole huolissamme Naton artikla 5:stä. Olemme huolissamme amerikkalaisista sotilastukikohdista.” Tämä perusajatus on kulkenut venäläisillä mukana aina tähän päivään asti. Sanoitus on erilainen, mutta ajatus ei ole mihinkään muuttunut. Se voidaan sanoittaa nyt siten, että Venäjälle Nato ei ole ongelmallinen, mutta Nato-maiden politiikka on.
Nykyisestä tilanteesta Matlock totesi, että läntinen Eurooppa on laajentamassa sotaa. Tällä hän tarkoitti, että eurooppalaiset valtiot ovat alkaneet toimittamaan hyökkäysdrooneja omasta tuotannostaan Ukrainalle. Matlock näkee asian niin, että Nato ei ole liittona tehnyt päätöstä tuottaa drooneja Ukrainalle, vaan tästä toiminnasta vastaa jokainen eurooppalainen valtio itse. Ulkoministeri Lavrov on kommentoinut toimintaa sodan julistukseksi, koska noilla aseilla isketään nyt Venäjän strategisiin kohteisiin.
Venäjän tavoitteet Ukrainassa ja yleistilanteen muutos
Matlockin huomioiden lisäksi olen tarkastellut Venäjän käytöstä Ukrainan sodassa oman Venäjä-kokemukseni kautta. Kun presidentti Trump pyrki saamaan aikaan rauhan Ukrainassa, niin hän kohtasi Venäjän minimivaatimukset, jotka olivat Krimin niemimaa ja Donbasin alue kokonaan. Zelenskyi oli sodassa altavastaajana, mutta piti kiinni siitä, että alueita ei luovuteta eikä varsinkaan alueita, joita Venäjä ei ole vallannut. Sotaa on käyty nyt neljä vuotta. Yhdysvallat ja Eurooppa ovat tukeneet Ukrainaa voimakkaasti, ja koko sota näkyy entistä selvemmin lännen sijaissotana (engl. proxy war) Venäjää vastaan.
Kuten sanottu, tilanne on nyt huomattavasti muuttunut, kun Yhdysvallat on juuttunut aloittamaansa sotaan Irania vastaan. Jo pitemmän aikaa presidentti Trump on halunnut päästä eroon Ukrainan sodasta keskittyäkseen Aasian ongelmiin ja Kiinan suitsimiseen. Nyt Lähi-itä vie ajan Trumpin administraatiolta ja Ukraina on siirtynyt taka-alalle.
Kun Trump viime vuonna sai Ukrainan ja Venäjän neuvottelemaan keskenään, niin presidentti Putin valitsi neuvottelijat omasta administraatiostaan ja ulkoministeri Lavrov jätettiin syrjään tarkoituksella luoda positiivisempi ilmapiiri neuvotteluille. Nyttemmin on selvää, että neuvottelut epäonnistuivat eikä niitä ole enää jatkettu.
Ulkoministeri Lavrov on palannut takaisin Venäjän kantoja perustelevaksi henkilöksi. Hänen roolinsa on nyt keskeinen. Jos ollaan kiinnostuneita siitä, mitä Venäjä aikoo seuraavaksi tehdä, niin Lavrovilta saa vastauksen, kunhan kuuntelee tarkkaan eikä väännä hänen sanojaan oman narratiivin mukaisiksi. Lavrov saattaa käyttää jonkinlaisia arvoja argumenttina, kun lännen sotatoimet ja kansanmurhat antavat siihen hyvän tilaisuuden, mutta perimältään hän on reaalipoliitikko, jonka näkemykset ovat koordinoituja ja johdonmukaisia. Niissä on paljon avauksia, jotka on tarkoitettu lännelle mahdollisuuksina tarttua niihin, mutta muuten hän esittelee Venäjän politiikkaa sellaisena, kuin se lähitulevaisuudessa Venäjän johdon kannalta näyttää mahdolliseksi tai välttämättömäksi.
Ukrainan sotilaallinen kyky haavoittaa Venäjän infrastruktuuria syvällä Venäjän alueella, on tullut venäläisille yllätyksenä. Venäjä on myöntänyt tämän tosiasian. Ukraina on onnistunut kehittämään droonejaan sekä tarkkuudella että pitkän matkan vaikutuksella. Myös Euroopan valtiot ovat tulleet siinä avuksi, joten Ukrainan droonituotantoa täydennetään eurooppalaisten tehtaiden tuotannolla. Yhdysvallat on enenevässä määrin vetäytynyt aseistamasta Ukrainaa. Länsieurooppalaiset maat ovat voineet ostaa amerikkalaisia sotatarvikkeita Ukrainalle, mutta Lähi-idän sota on aiheuttanut vaikeuksia tälläkin alalla. Ottamatta kantaa Yhdysvaltojen suhteeseen Natoon, niin nyt näyttää varsin mahdolliselta, että EU-Eurooppa jää yksin puolustamaan Ukrainaa, jos sota pääsee eskaloitumaan Venäjän ja Ukrainan välisten rintamien ulkopuolelle.
Länsi-Eurooppa vastaan Venäjä
Miksi sota sitten eskaloituisi? Ukrainan kyky iskeä syvälle Venäjän alueelle ja EU-Euroopan tuki tälle toiminnalle on sellaista, mitä presidentti Putin ei voi enää pitää Ukrainaan rajoitettuna sotatoimena. Hänen on tehtävä ratkaisu sodan päättämiseksi lyhyellä aikavälillä. Zelenskyin mukaan Putin on viestittänyt hänelle, että ratkaisun on tultava kahden kuukauden sisällä. Zelenskyin arvio myös on, että Venäjä aloittaa liikekannallepanon. Yleisessä katsannossa ei ole tärkeää, pitävätkö nämä viestit tai arvailut paikkaansa, mutta trendi on viemässä kohti nopeaa sotilaallista ratkaisua.
Vaikka Yhdysvallat on arvaamaton kortti, niin nyt näyttäisi siltä, että Yhdysvallat pysyy sivussa sotilaallisesta ratkaisusta mutta haluaa toimia rauhanvälittäjänä siinä tapauksessa, että Venäjä saavuttaa sotilaalliset tavoitteensa. Yhdysvaltain asenne on merkittävä, jos ajatellaan Ukrainan ilmapuolustusta ja tiedustelun tehokkuutta. Venäjän yksi mahdollisuus on käyttää massiivisesti ilmavoimia, mutta se edellyttää, että Ukrainan ilmapuolustus on suurelta osin poissa pelistä. Mahdollisuus on myös käyttää voimakkaita ja nopeita uuden aallon ohjuksia, mutta se on kapasiteettikysymys, joskin aivan mahdollinen. Kaiken keskipisteenä on Venäjän kyky murtaa Ukrainan puolustuslinjat nykyisillä sotatoimialueilla.
Venäjän kesähyökkäys ei ole vielä alkanut, mutta sen valmistelut ovat olleet jo pitkään vireillä, osaksi jo neljättä vuotta kestäneenä kulutusstrategiana ja taktiikkana. Ukraina on pitänyt hyvin pintansa, joten suurempia aluevaltauksia Venäjä ei ole näissä oloissa kyennyt tekemään. Ukrainan vastahyökkäykset ovat kuitenkin kuluttaneet reservejä, ja arviot voimien riittävyydestä ovat Ukrainalle huolestuttavia. Kysymys on ennen kaikkea rintamien miesvoimasta, joka on Ukrainan suurin heikkous verrattuna Venäjään.
Euroopan unioni on päättänyt 20. pakotepaketista Venäjää kohtaan ja myöntänyt 90 miljardin avustuspaketin Ukrainalle. Yhdysvalloissa on epäilty avustusten perillemenoa, ja amerikkalaiset myös aikoinaan perustivat Ukrainan korruptiota vahtivan järjestön (NABU). Presidentti Trumpin mukaan korruptio vie avustuspaketeista varsin suuren osan. Lainapaketin 90 miljardia on nähtävä sekä psyykkisesti että symbolisesti tärkeänä ei vain Ukrainalle vaan myös läntiselle Euroopalle.
Eurooppa on syvästi jakautunut. Kolmen suuren, Ranskan, Englannin ja Saksan johtajilla on hyvin alhainen kannatus ja sen myötä mandaatti tehdä jotakin ja varsinkin saada jotain todella aikaiseksi. Ei ole selvää johtajaa, jonka taakse koko Eurooppa voisi asettautua. Eurooppalaiset johtajat tapaavat toisiaan henkilökohtaisissa merkeissä. Politiikkaa tehdään henkilökohtaisin tavoittein. Valtioedusta ei kukaan ole puhunut pitkään aikaan.
Valtioedun sijasta käytetään sanaa isänmaallisuus, joka tarkoittaa militarismin tiukkaa otetta Euroopasta. Diplomatia on kuollut ja ulkoministeriöiden rooli niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin on minimaalinen tässä kaaoksen ajassa. Tällaisten näkymien vallitessa on aihetta ottaa vakavasti Venäjän uhkaus maalittaa ne ohjustehtaat, jotka tekevät drooneja Ukrainalle. Toinen piirre, joka on retoriikassa enemmän ja enemmän on tullut esiin, on sanan vihollinen käyttäminen. Enää ei puhuta vastustajista, vaan nyt on kyseessä vihollisen kohtaaminen.
Lisäksi on huomattava Venäjän ja Kiinan suhteiden tiivistyminen. Vaikka Lavrov ei suosita puolustusliittoa Kiinan kanssa, niin jo ajatuksen tuominen esiin, on merkityksellinen. Lisäksi Lavrov on viitannut retoriikassaan ajatukseen kolmannesta maailmansodasta, mikä ei ole ollut hänelle tyypillistä.
Suomen asema kiinnostaa nyt muitakin
Suomen raja Venäjän kanssa on kiinni. Suomella, niin kuin useimmilla muillakaan läntisen Euroopan mailla, ei ole poliittisia suhteita Venäjään. Pakotteista huolimatta Euroopan mahdollisuus vaikuttaa Venäjään on näissä oloissa ainoastaan sotilaallinen. Tämä on tilanne myös Suomen osalta. Sotilaallista kapasiteettia on Suomessa nostettu voimakkaasti, eikä siihen sellaisenaan ole huomauttamista. Huomautus koskee sitä, että pyritään rakentamaan omaa aggressiivista pelotetta, ja nimenomaan ydinasepelotetta, Venäjää kohtaan. Ongelma on siinä, että Suomella itsessään ja osana Natoa on omien sanojensakin mukaisesti tarkoitus heikentää Venäjää, joka uhkaa koko Eurooppaa. Tässä politiikassa Suomen ja läntisen Euroopan aggressiivisuus Venäjää kohtaan vie pohjaa siltä väittämältä, että Nato olisi luonteeltaan puolustusliitto.
Suomen johto katsoo, että Venäjä on eksistentiaalinen uhka Euroopalle, mutta toisaalta Suomeen ei kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa. Tämä on ollut se taktiikka, jolla on saatu demonisoitua Venäjä, vaikka sitten todetaankin, että suoranaista sotilaallista uhkaa ei ole.
Suomen narratiivina oli neljä vuotta se, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli provosoimaton teko. Valtalehdistö omaksui tämän saman narratiivin. Menemättä asiaan syvällisemmin, niin Ukrainan sodan aikana presidentti Trump on todennut, että Yhdysvallat omilla toimillaan tuotti Maidanilla vallankaappauksen helmikuussa 2014. Oli todellinen syy mikä tahansa, niin Suomen narratiivia oli tältä osin välttämätöntä ryhtyä muuttamaan. Sekä virallinen kertomus että valtalehdistön narratiivi muuttui, joten nyt Venäjän hyökkäystä Ukrainaan kuvataan laaja-alaiseksi eikä provosoimattomaksi. Ihmeellistä tässä joka tapauksessa on se tiukka kontrolli, joka saa vapaan valtalehdistön seuraamaan tarkasti Suomen virallista narratiivia.
Suomen poliittinen johto on kritisoinut Venäjän poliittista johtoa varsin suorin sanoin. Tässä suhteessa tilanne on hieman muuttunut. Mukaan on tullut enemmän ammatillisuutta.
Lopuksi voi todeta, että läntisten itsenäisten huomioitsijoiden keskuudessa on nyttemmin esitetty laajalti ihmettelyä siitä, mihin Suomi nykypolitiikallaan Venäjää kohtaan oikein pyrkii. Venäjä maalittaa jo Suomea ja Baltian maita, jotka pyrkivät lopettamaan Venäjän öljyä vievien tankkerien kulun Itämerellä. Kannattaisi kai välttää toimia, jotka lisäävät vaaraa joutua maalitauluksi. Mikäli Ukrainan sota eskaloituu Itämerelle, on hyvin todennäköistä, että Itämeri sulkeutuu laivaliikenteeltä kokonaisuudessaan. Saataisi siis käydä kuten Hormuzin salmella. Tämäkin mahdollisuus olisi hyvä ottaa huomioon kehysriihissä, joissa kuvataan Suomen kykyä säilyä, jos ei muuta, niin itsenäisenä taloudellisena yksikkönä.
Espoossa 24.4.2026
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Juhani Suomi 16.3.2026
Ydinasepelotteen turvallisuusharha
Suomen hallitus kertoi 5. maaliskuuta puolustusministeri Antti Häkkäsen suulla tulevansa esittämään muutoksia nykyisiin ydinaseita koskeviin rajoituksiin. Käytännössä asia aiotaan toteuttaa poistamalla ydinenergialaista kaikki ydinaseita koskevat rajoitukset ja säätämällä rikoslaissa Suomen sotilaalliseen puolustamiseen liittyvistä poikkeusperusteista, joiden täyttyessä ydinräjähteiden tuominen Suomeen, niiden kuljettaminen tai hallussapito täällä olisi sallittua tarkoituksella puolustaa Suomea sotilaallisesti.
Häkkänen ei suostunut ottamaan kantaa kysymykseen, missä tilanteissa lakimuutokseen voitaisiin turvautua. Ylipäätään hän pyrki vähättelemään otetun askelen merkitystä varoittelemalla dramatisoimasta päätöstä ja kehottamalla suhtautumaan siihen rauhallisesti. Otetun askelen minimoimiseen tähtäsi myös vetoaminen siihen, että ydinenergialakia muuttamalla Suomi saattaisi ydinasepolitiikkansa Naton valtavirran, myös Pohjoismaiden, tasolle. Tämän perustelun onttouden ovat asiantuntijat tosin jo ehtineet paljastaa, sillä useat Pohjoismaat ovat jo pitkään kieltäneet ydinaseiden tuomisen alueilleen rauhan aikana.
Häkkänen kieltäytyi niin ikään ottamasta kantaa kysymykseen, millaisiin ydinaseisiin lakimuutosta voitaisiin soveltaa. Kun hallitus juuri vastikään käänsi korostetusti selkänsä Ranskan presidentti Macronin ehdottamalle uudelle eurooppalaiselle ydinpelotteelle, ei vaihtoehtoja juuri jää: nyt halutaan raivata viimeisetkin esteet amerikkalaisten ydinaseiden maahantuonnilta. Aiemmin pidettiin jo huolta siitä, ettei Nato-jäsenyyttä koskevaan hakemukseen eikä liioin DCA-sopimukseen tullut minkäänlaisia ydinaseita koskevia varaumia, koska korostettiin ydinenergialain tekevän ydinaseiden Suomeen tuomisen mahdottomaksi. Nyt samainen laki halutaan siis kuitenkin vesittää.
Julkisuudessa Häkkänen perusteli lainmuutosta selittämällä sen parantavan Naton ennaltaehkäisevää pelotetta, mikä on tarkoituksenmukaista kaunistelua. Tähän astikin sotilasasiantuntijat ovat lähteneet siitä, että Suomea – kuten muitakin Pohjoismaita – voidaan puolustaa myös ydinaseilla tuomatta niitä näiden valtioiden alueille. Varsinkin kun sellaisen puolustamisen on laskelmoitu tapahtuvan lähinnä pitkän ja keskipitkän kantaman ohjuksilla. Jos taas uuden avauksen taka-ajatuksena on esimerkiksi sallia ydinaseiden läpikulku Suomen ilmatilan kautta tai suoda niitä kuljettaville lentokoneille välilaskumahdollisuus Suomessa, ei sadassa vuodessa ole opittu juuri mitään. Suomen maaperää tarjottiin 1920-luvulla toistuvasti Neuvosto-Venäjää/Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvien sotilaallisten operaatioiden tukialueeksi. Mitään hyötyä siitä ei Suomen turvallisuudelle koitunut, vahinkoa sitäkin enemmän. Nyt halutaan koettaa kepillä jäätä uudelleen.
Kuten aina ennenkin, moisille pyrkimyksille on satanut julkisuudessa ohjailtua tukea sekä valtamediassa että piireistä, jotka olisivat olleet jo ennalta ennustettavissa. Näkyvimmin on lanseerattu jälleen kerran valikoitua ”tutkijatietoa”. Sen tasoa kuvastaa erään tutkijan jyrähdys: rajoitusten poistamisella ja sillä, tuleeko Suomeen ydinaseita ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Toinen asiantuntija korosti, ettei näe viitteitä siitä, että Naton pöydässä edes keskusteltaisiin ydinaseiden tuomisesta Suomeen. Joku voisi kysyä, mihin lainmuutosta sitten ylipäätään tarvitaan.
Tapansa mukaan tasavallan presidentti kulki taas joukon kärjessä korostamalla ”toivovansa valtakunnan päämiehenä, että meillä ei ole minkäännäköisiä rajoitteita meidän ydinasesuunnitteluun”. Tähän asti suunnittelu ja ydinaseita koskevat päätökset ovat yleensä olleet tiukasti harvojen ydinasevaltojen käsissä. Ehkä yllättävin aselippua heiluttaneista on ollut pasifistiksi itseään aiemmin luonnehtinut entinen pääministeri Sanna Marin, jonka mielestä Suomella ei pidä olla ”turhia esteitä” ydinaseille.
Suomen pitkät perinteet ydinaseiden rajoittamispyrkimyksissä
Suomi oli aikanaan yksi ensimmäisistä ydinsulkusopimuksen (NPT) allekirjoittaneista ja ratifioineista valtioista. Sopimus velvoittaa Suomea olemaan hankkimatta ydinaseita ja muun muassa edistää ydinmateriaalin valvontaa. Sopimuksen voimaantulosta vuonna 1970 lähtien Suomi on pitänyt sitä keskeisenä kansainvälisen turvallisuuden tukipilarina ja ydinaseiden leviämisen estäjänä. Paktiin liittyessään Suomi sai muiden ydinaseettomien valtioiden tavoin kaikilta ydinasevalloilta nk. negatiiviset turvallisuustakeet eli lupaukset olla määrätyin ehdoin käyttämättä ydinaseita Suomea vastaan. Ydinsulkusopimukseen ovat sittemmin liittyneet lähes kaikki maailman valtiot. Poikkeuksen muodostavat vain Intia, Pakistan, Israel ja Pohjois-Korea.
Ydinsulkusopimus ei kuitenkaan kiellä ydinasevaltion valvonnassa olevien ydinaseiden sijoittamista toisten valtioiden alueille. Siltä osin Suomen hallitus kuitenkin määritteli kantansa jo hyvissä ajoin ennen ydinsulkusopimuksen syntyä vastatessaan 3.3.1962 YK:n pääsihteerin tiedusteluun. Tuolloin se totesi, että ”Suomi on liittoutuneiden valtojen kanssa v. 1947 solmimassaan rauhansopimuksessa omasta puolestaan sitoutunut olemaan ’pitämättä, valmistamatta tai kokeilematta mitään ydinasetta’. Suomen noudattamasta puolueettomuuspolitiikasta seuraa, ettei se myöskään suostu vastaanottamaan alueellaan ydinaseita enempää kuin muitakaan sotilaallisia laitteita minkään muun valtion lukuun.”
Myöhemmin on näitä kannanottoja täydennetty vielä juridisella esteellä, kun vuonna 1987 voimaan tulleessa ydinenergialaissa todetaan yksiselitteisesti, että kaikkien ydinräjähteiden tuonti Suomen alueelle on kielletty. Tuosta sopimuksen ydinosasta halutaan nyt siis irti, ja aivan varmasti pian ”unohdetaan” aiemmat keskeiset kannanotot ja sopimuksetkin. Sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän esitaistelijana esiintyessään Suomi on samaan aikaan vähä vähältä irtautunut kaikista sittemmin vastenmielisiksi koetuista kansainvälisistä sitoumuksistaan tavalla, joka poikkeaa noissa pakteissa määritellyistä muodoista.
Samaisessa vastauksessaan YK:n pääsihteerille Suomen hallitus otti kantaa myös pääsihteerin esille ottamiin ydinaseettomiin vyöhykkeisiin ja kannatti lämpimästi niiden muodostamista osaratkaisuina, jotka rajoittaisivat ydinaseiden jatkuvaa kehittämistä ja leviämistä: ”… niihin kuuluvat valtiot sitoutuisivat keskinäisin sopimuksin ja yhteisesti hyväksymänsä valvonnan alaisuudessa olemaan valmistamatta, hankkimatta tai vastaanottamatta ydinaseita ja joita koskevia sopimuksia ydinasevallat sitoutuisivat kunnioittamaan. Suomen hallituksen käsityksen mukaan tällaisten ydinaseettomien vyöhykkeiden muodostaminen laajoille alueille vaikuttaisi merkittävällä tavalla kansainvälisen jännityksen lieventämisen hyväksi.”
Tällä tiellä Suomi ei jäänyt odottelemaan, vaan esitti jo 28.5.1963 – siis jo ennen ydinsukusopimusta – presidentti Urho Kekkosen suulla ajatuksen Pohjoismaiden muodostamasta ydinaseettomasta vyöhykkeestä (PYV). Taustalla oli ajatus, että tällainen alueellinen sopimus voisi täydentää mahdollista tulevaa ydinsulkupaktia lisämääräyksillä, jotka voisivat koskea esimerkiksi lentokoneiden ja alusten läpikulkua, valvontaa ja ydinjätteitä.
Kekkosen vyöhykealoite sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton, mutta ydinsulkusopimuksen voimaantulon jälkeen alettiin vähitellen oivaltaa, että perustettu ja toimiva vyöhyke olisi itse asiassa melkoinen hallinnollinen kokonaisuus, joka voisi pitää sisällään moninaisia ristikkäisiä sitoumuksia. Keskeiset suomalaiset diplomaatit kokivatkin vyöhykeidean Suomen kannalta hyödyllisenä tavoitteena, mikä osaltaan selittää sitä, että aloite pysyi hengissä ja jalostui aina vuoden 1992 alkuun asti. Noiden lähes kolmen vuosikymmenen aikana ydinaseettomien vyöhykkeiden sopimuksia ehdittiin solmia Afrikassa, Eteläisen Tyynenmeren alueella, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.
Tehdessään selkoa aloitteensa taustoista Kekkonen korosti nimenomaan ydinaseiden leviämisen vaaraa. Olivathan viimeksi Kuuban ohjuskriisi ja sen myötä uhannut ydinasekonflikti osoittaneet, että ”jokainen toimenpide, joka voisi johtaa ydinaseiden sijoittamiseen alueille, joilla niitä ei vielä ole tai sellaisten valtojen hallintaan, joilla ei ole tällaisia aseita käytössään, synnyttää mitä suurinta levottomuutta ja jännitystä.” Hän oli vakuuttunut siitä, että Pohjolan julistaminen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi siirtäisi alueen valtiot kiistattomasti pois niiden spekulaatioiden piiristä, joita ydinasestrategian kehitys on aikaansaanut ja varmistaisi alueen pysymisen kansainvälisen jännityksen ulkopuolella. Tältä linjalta Suomi on nyt vetäytymässä uhmakkaasti valitsemalla toisen turvallisuusstrategian.
Julkisuudessa on myös ehditty spekuloida, miten Venäjä Suomen muuttuneeseen ydinasepolitiikkaan tulee suhtautumaan. Onhan sen turvallisuuspoliittista ajattelua hallinnut jo vuosisatojen ajan lännestä tulevan hyökkäyksen pelko. Suomen suhteissa se tiivistyi tavoitteeksi saada jonkinlainen garantia siitä, ettei Suomi luovuta aluettaan itään suuntautuvan hyökkäyksen tukialueeksi. Se nousi esiin ensin Tarton rauhanneuvotteluissa ja uudelleen 1930-luvun lopulla nk. Jartsev-keskusteluissa, kunnes sodassa hävinnyt Suomi tuon vakuutuksen antoi yya-sopimuksen muodossa vuonna 1948.
Tuskin Venäjän perimmäiset reaktiot paljonkaan tulevat poikkeamaan siitä, minkä maailma ehti kokea jo lokakuussa 1962. Tuolloinhan Yhdysvaltain sotilastiedustelu paljasti Neuvostoliiton olevan kuljettamassa keskikantaman ohjuksia meritse Kuubaan. Presidentti John F. Kennedy julisti välittömästi Kuuban laivastosaartoon ja ilmoitti, että Yhdysvallat tulisi pitämään jokaista Kuubasta laukaistua ydinohjusta Neuvostoliiton hyökkäyksenä ja vastaamaan siihen kostotoimin. Samalla Kennedy määräsi maan asevoimat – mukaan lukien ydiniskuvoimat – taisteluvalmiuteen. Neuvostoliitto vastasi kutsumalla koolle Varsovan liiton johdon, peruuttamalla sotilaiden lomat ja lisäämällä asevoimien valmiutta. Jännityksen kiristyminen näytti johtavan vääjäämättä kohti ydinasesotaa. Ratkaisun odotettiin tapahtuvan vaiheessa, jolloin Kuubaan matkalla olleet neuvostoalukset saapuisivat saartoalueelle ja kohtaisivat amerikkalaiset sota-alukset.
Kuuban ohjuskriisi laukesi vasta, kun pääsihteeri-pääministeri N.S. Hruštšev komensi Neuvostoliiton alukset kotimatkalle ja Yhdysvallat lopetti merisaartonsa sekä vakuutti, ettei Kuubaan tultaisi hyökkäämään. Löytyykö tästä ajasta yhtä realistisia kansansa johtajia, on kysymys, johon nykynäyttöjen perusteella suhtautuu väkisinkin skeptisesti.
Presidentti Kekkonen kuvaili noiden päivien raastavaa jännitystä myöhemmin akateemikko Mika Waltarille seuraavaan tapaan: ”kun… sietämättömän jännityksen valtaamana seurasin Kuuban selkkauksen kehitystä, palasi Johannes Angelos monesti mieleeni.” Näinä päivinä monille saattaa pikemminkin palata mieleen Sinuhe egyptiläisen pessimismi: ”Sillä ihminen on sellainen, että hän ei muutu.”
Heikki Talvitie 28.1.2026
Voimapolitiikan varjossa
Suvereenisuus uudessa maailmanjärjestyksessä
Ennen kuin uusi maailmanjärjestys syntyy, pyritään voimapolitiikalla vaikuttamaan muiden valtioiden suvereenisuuteen. Tässä mielessä näemme sotilaallisia interventioita, tavanomaisia sotia ja taloudellisilla keinoilla käytäviä sotia.
Demokratia ei liity suoranaisesti mitenkään tähän tapahtumaketjuun. Sitä on kuitenkin käytetty demokraattisten valtioiden painostuskeinona autoritaaristen valtioiden suvereenisuuteen puuttumisessa.
Helsingin yliopistossa järjestettiin YK:n toimivuutta koskeva seminaari 15.1.2026. Seminaarissa totesin, että YK:n toimivuutta voitaisiin kehittää esimerkiksi lisäämällä turvallisuusneuvoston jäsenistöä yhdellä jäsenellä Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta ja antamalla näille veto-oikeus. Turvallisuusneuvostossa olisi siten viisi pysyvää jäsentä veto-oikeudella, kolme vaihtuvaa jäsentä veto-oikeudella, ja loput olisivat vaihtuvia jäseniä ilman veto-oikeutta. Kun tämänkaltaisia muutoksia on vaikea saada aikaan YK:n organisaatiossa, niin kaikkein tärkeintä olisi nykyisen voimapolitiikan aikana, että jäsenmaat olisivat mahdollisimman suvereeneja. Tämä vähentäisi voimapolitiikan käyttöä lähes kaikkiin konfliktitilanteisiin. Demokratia ja autoritäärisyys ovat hallintomalleja, eikä niillä tulisi olla mitään painostuselementtejä YK-järjestelmässä.
Demokratioiden rauhanomaisuus on kyseenalaistettu
Neuvostoliiton kaaduttua vuoden 1991 lopussa Suomessa arvioitiin naivisti, että nyt ovat sodat loppuneet. Kaikista tulisi demokraatteja ja uusia demokraattisia valtioita syntyisi, eivätkä demokraattiset valtiot kävisi sotia. Aika nopeasti tämä illuusio kärsi haaksirikon, kun demokraattiset valtiot alkoivat käydä sotia autoritäärisesti hallittuja valtioita vastaan tarkoituksella muuttaa niiden hallintomallit demokraattisiksi. Nyttemmin voidaan tästä harhaluulosta viedä loputkin kaatopaikalle. On osoittanut, että demokraattiset valtiot voivat käydä sotia, joko aseellisia tai taloudellisia, myös toisia demokraattisia valtioita vastaan.
Lännen asearsenaalissa on pitkään ollut talouspakotteet autokraattisesti hallittuja valtioita vastaan. Tämä on ollut mahdollista dollarin avulla. Dollarin vahva asema maailman valuuttana tekee kaikki muut maat haavoittuviksi amerikkalaisten pakotteiden kautta. Amerikkalaiset pyrkivät pakotteilla kaatamaan vastustajan valuutan. Sitä seuraa pankkijärjestelmän tuhoaminen. Tässä vaiheessa tuonti vaikeutuu ja ihmiset saadaan kaduille mielenosoitukseen. Finaalissa vastustajan hallinto kaatuu ja amerikkalaiset vaihtavat hallituksen mieleisekseen.
Euroopan ongelma
Läntisellä Euroopalla ei ole itsellään tuollaisia voimakeinoja, mutta eurooppalaisten pakotteet ovat taloudellisen sodankäynnin muoto, koska ne ovat vaikuttavia amerikkalaisten pakotteiden kylkiäisinä. Nyt kun amerikkalaiset ovat alkaneet soveltaa pakotteita myös läntisen Euroopan valtioihin, niin Euroopalta häviää pakotteiden destruktiivinen voima. Yhdessä tämä tosiasia eurooppalaisten valtioiden heikon suvereenisuuden ohella saa aikaan heikon Euroopan.
Ensin investoidaan kaikki päätäntävalta Yhdysvalloille, ja kun kumartelukaan ei auta, niin nyt jonotetaan Kiinan pääkaupunkiin, jotta sieltä saataisiin jotakin tasapainoa amerikkalaisten uhittelulle. Läntisellä Euroopalla, lukuun ottamatta joitakin omia etujaan ajaneita valtioita, ei ole edes poliittisia suhteita Venäjään, ja kauhuskenaariona esitetään, että Venäjä valloittaa koko Euroopan. Siten Eurooppa on päättänyt, että Euroopan mielestä voimapolitiikkaa harjoittavan Venäjän kautta ei ole saatavissa mitään tasapainoelementtiä maailmanpolitiikassa. Syypäitä tähän Euroopan heikkouteen eivät ole venäläiset, kiinalaiset eivätkä edes amerikkalaiset.
Eurooppalaiset valtiojohtajat voisivat katsoa peiliin todetakseen, miten itse luodut uhkakuvat toimivat tehokkaasti näitä maita vastaan. Itsensä pelotelleet eurooppalaiset ovat altistuneet Yhdysvaltojen painostukselle ja yrittävät nyt rimpuilla irti tuosta otteesta.
Mistä Eurooppa sitten saisi voimaa. Auttaa tietenkin, jos Euroopan unioni kykenee neuvottelemaan hyviä kauppasopimuksia. Hyvä kauppasopimus ei kuitenkaan ole sellainen, jonka johdosta EU-maat maksavat tulleja ja vastapuoli ei maksa mitään tulleja. Tämän formulan ymmärtämiseen ei tarvita valtiomiestaitoja. Talonpoikaisjärkikin sen jo sanoo. Vakava puute on eurooppalaisten valtioiden heikko suvereenisuus varsinkin Yhdysvaltoihin nähden.
Euroopan unioni ei ole suvereeni valtio eikä sille voida suoda suvereenisuutta. Sille voidaan kuitenkin rakentaa auktoriteetti. Euroopan valtioiden pyrkimys saada aikaan läntinen, demokraattisten valtioiden hegemonia yhdessä Yhdysvaltain kanssa, on tuottanut Euroopassa sen vaikutuksen, jota on haettu, kun on painostettu autoritäärisesti hallittuja valtioita. Taloudellinen ja aseellinen osallistuminen suurten välienselvittelyyn on tuottanut Euroopassa taloudellisia vaikeuksia ja nostanut ns. populistisia puolueita puolustamaan kansalaisten etuja. Parlamentit ovat sotajalalla hallituksia vastaan, ja samalla Euroopan valtioiden sisäinen koheesio on alkanut murtua. Yrittäessään eristää Venäjä ja Kiina maailmantaloudesta Eurooppa on itse joutunut sivuraiteille ja Euroopan maiden teollinen pohja ja taloudellinen tilanne on heikkenemässä hyvää vauhtia. Velkataakka roikkuu monen valtion päällä eikä parannuskeinoja ole näkyvissä.
Demokraattisten valtioiden aggressiivinen politiikka Kiinaa ja Venäjää vastaan on muuttanut niiden hallintomalleja autoritäärisempään suuntaan. Läntisten demokratioiden oma sisäinen tilanne ei ole ollut vaikuttamatta myös näiden maiden demokraattisiin systeemeihin. Melkein kaikissa Euroopan maissa, puhumattakaan Yhdysvalloista, on näkyvissä hallitusten pyrkimys hakea toimintavapautta autoritääristen keinojen avulla. Suomessakin on esitetty yksimielisyyden aikaansaamiseksi lainsäädännöllisiä keinoja.
Suvereenisuus on tärkeä asia
Niin kuin totesin Yhdistyneiden kansakuntien osalta, niin jäsenvaltioiden suvereenisuus on avain vahvempaan YK:hon. Sama pätee Euroopan unioniin. Euroopan unioni on vahva, jos sen jäsenvaltiot ovat suvereeneja siinä määrin, että ne voivat puolustaa omia intressejään ensinnäkin Euroopan unionin sisällä ja sitten Euroopan unionin ulkosuhteissa. Euroopan valtioiden eikä myöskään Euroopan unionin intresseissä ei ole maailmanvalloitus vaan kohtuullisen aseman saaminen uudessa maailmanjärjestyksessä niin sivistyksellisesti, taloudellisesti, poliittisesti kuin myös sotilaallisesti. Se ei voi onnistua ilman omasta päätösvallasta kiinnipitämistä.
Mikäli Euroopan unionin jäsenvaltiot kykenisivät vahvistamaan omaehtoista eikä toisten takuilla keikkuvaa suvereenisuutta, se edellyttäisi suurvaltasuhteiden harmonisointia. Tämän toteutuessa Eurooppa voisi alkaa avata lukkiutuneita suhteitaan suurvaltakokonaisuuteen. Suurvaltasuhteiden harmonisointi tapahtuu vain ja ainoastaan siten, että suurvallat alkavat keskustella keskenään, ja se taas on mahdollista, jos kansainväliselle diplomatialle annetaan uusi mahdollisuus. Valtion päämiesten keskinäiset ja parhaimmillaankin vahvasti improvisoidut kohtaamiset ja tekstiviestien varassa toimiminen on johtanut valtiotason suhteiden täydelliseen epävakauteen.
Siten suurvaltain oma suvereenisuus ja mahdollisen tajuaminen niin politiikan kuin aseellisen toiminnan piirissä edellyttää diplomatian uuskäyttöä. Samaa voisi sanoa muillekin maille ja varsinkin Euroopan unionin jäsenmaille. Länsi-Euroopan mailla on paljolti erilaisia intressejä verrattuna itäisen Euroopan maihin. Kaikkien intressejä tulisi kuunnella ja ne tulisi kompromisseissa ottaa huomioon. Nythän Itä-Eurooppaa painostetaan hyväksymään läntisen Euroopan edut. Ja jos näin ei käy, niin itäisen Euroopan valtiot jätetään sivuun päätöksiä tehtäessä.
Halukkaiden koalitio on esimerkki siitä, että diplomatialle ei ole annettu tilaisuutta Euroopan unionin käytännöissä. Tuloksena on hajonnut yhteisö, jonka auktoriteetti on osittain mennyt. Onkin nähty, että halukkaiden koalitio on pakonomainen siksi, että Englanti saataisiin osaksi EU:n päätöksentekoa. Jos näin on meneteltävä, niin hajaannus tulee jatkumaan ja EU:n jäsenvaltioiden suvereenisuus tulee kärsimään. Diplomatialla voitaisiin hoitaa myös EU:n ja brittien väliset suhteet siten, että hajaannusta ei syntyisi.
Läntinen Eurooppa hakee uutta alkua Kiina-suhteilleen. Vielä tärkeämpää on avata vähitellen suhteet Venäjään. Suomen ja Venäjän raja on kiinni, eikä maiden välillä ole poliittisia suhteita. Siitä kärsivät molemmat maat mutta ennen kaikkea Suomi, jonka omaehtoinen suvereniteetti on erittäin heikko. Suomen turvallisuus on rakennettu Yhdysvaltojen varaan. Kun se ei toimi täysimääräisesti, olisi nyt diplomatian vuoro myös Suomen ja Venäjän keskinäisissä suhteissa. Suomen suvereniteetti tarvitsee harmoniaa ympäröivään maailmaan ja sitähän myös Yhdysvaltain uusi strategia peräänkuuluttaa.
Espoossa 28.1.2026
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Heikki Talvitie 1.3.2026
Eurooppalainen hokkus-pokkus-narratiivi ja suurvallat
Yhdysvallat ja Israel ovat aloittaneet ”erityisoperaation” Irania vastaan. Tarkoituksena on vaihtaa Iraniin Yhdysvalloille ja juutalaisvaltiolle myönteisempi hallitus. Toiminta alkoi viie joulukuussa Yhdysvaltojen voimakkailla toimilla Iranin talouden romahduttamiseksi, mistä seurasi pian myös laajoja mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Samalla ryhdyttiin Lähi-itään kokoamaan merkittävä määrä amerikkalaisten sotilaallista voimaa. Kun Donald Trump on ollut vakuuttunut siitä, että Venäjä tai Kiina eivät tule käyttämään ydinasetta Irania puolustaessaan, niin iskuihin Iranin hallintoa vastaan lähdettiin konventionaalisin voimin.
Tämä taktiikka osana isoa strategiaa periytyy jo Henry Kissingerin ajoilta. Pyritään pitämään ydinaseet ulkopuolella, ja sitten Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima alueella on selviö. Se, että amerikkalaiset ovat kokeneet jatkuvia pettymyksiä voiman käytössä, ei johdu voiman puutteesta, vaan politiikan heikkouksista. Näin on käynyt Vietnamissa ja Afganistanissa, Libyassa, Irakissa, Georgiassa, Ukrainassa sekä useissa muissa amerikkalaisten masinoimissa konflikteissa. Näistä epäonnistumisista Trump muistutti kampanjapuheissaan mutta on nyt lähtenyt kuitenkin samalle tielle.
Kun Eurooppa on joutunut heikkouksissaan Yhdysvaltain maalitauluksi, niin läntisen Euroopan johtajat hakevat nyt epätoivoisesti narratiivia, joka vielä osoittaisi, että Eurooppa on yhtenäinen ja Eurooppa on voimakas. Uudeksi kertomukseksi on valittu teesi, jonka mukaan Ukraina on voittanut sodan ja Venäjä on sen jo hävinnyt. Argumenttina on, että Venäjä ei ole saavuttanut päämääriään, jotka tässä läntisessä formulassa ovat länsieurooppalaisten käsitys siitä, mihin Venäjä Ukraina-politiikallaan on pyrkinyt. Tuskin on yllättävää, että muut eivät tuollaiseen logiikkaan usko.
Yhdysvaltain iskut Iraniin alkoivat sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Kiina ei ollut valmis sotilaallisiin vastatoimiin sen vuoksi. Venäjä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan halunnut voimakkaampaa pelotetta amerikkalaisille mutta tyytyi aikaisempaan politiikkaansa olla puuttumatta asiaan.
Suomalainen analyysi tapahtumista kertautuu myös Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 1.3.2026, jossa on seuraava toteamus: ”Iranin kanssa yhteistyötä tekevä Venäjäkin tuli vedetyksi mukaan peliin. Jälleen kerran sille tehtiin selväksi, että se on enää vain vähäarvoinen tikku pelissä eikä pelaaja.”
Suomalaisten sokea piste on siinä, että ei kyetä näkemään Lähi-idän konfliktia osana suurvaltojen eli Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän kilpailua reviireistä ja sitä, että niillä on myös yhteisiä etuja katsoa, että ydinaseita ei käytetä eikä alueellista sotaa päästetä laajenemaan. Yhdysvallat tekee nyt raakaa työtä ja paaluttaa omaa reviiriään. Tämä pelaa osittain Kiinan pussiin, kun Yhdysvallat on riisunut naamiot länsimaiselta liberalismilta. Venäjän etu taas on se, että Yhdysvallat pakottaa läntisen Euroopan eräänlaiseen modus vivendiin Venäjän kanssa, kävi Ukrainalle miten tahansa.
Yhdysvallat tukee samalla eurooppalaisia populistisia puolueita, jotka ovat myötämielisiä trumpilaiselle ajattelulle. Tämä on todettu myös Yhdysvaltojen viimeisimmissä strategisissa linjauksissa.
Jotta läntisen Euroopan ja Venäjän suhde saatettaisiin sellaiseksi, että Yhdysvaltojen ei tarvitsisi puuttua siihen konfliktin osapuolena, niin Yhdysvaltain ulkoministeri Rubio kävi Münchenin turvallisuuskonferenssin jälkeen vierailulla Unkarissa ja Slovakiassa. Molemmat maathan ovat ulkopoliittisesti kylmän sodan aikaisen suomalaisen politiikan polulla. Niillä on suhteet sekä Yhdysvaltoihin että Venäjään. Ja tähän olotilaan amerikkalaiset haluaisivat koko Euroopan mukaan, ei siis vain Unkarin ja Slovakian. Onkin mielenkiintoista seurata, mitä Unkarin vaaleissa tapahtuu ja mitä seuraamuksia kansan valinnoilla saattaa sitten olla.
Venäjän voimakkuuden ja heikkouden määrän voi lukea Naton laajennuksen historiasta. Itä-Eurooppa, Baltian maat sekä nyt Suomi ja Ruotsi saivat mennä Venäjän pahemmin vastustamatta. Sen sijaan yritys viedä Georgia ja Ukraina Natoon, aiheutti sodan. Sama tilanne tulee olemaan Moldovan kohdalla, jos se kääntyy Naton tielle. Moldova on avain myös sille, että Ukrainalla vielä oleva Mustan meren rannikko tulee olemaan konfliktin osapuoli, jos ja kun pyritään yhdistämään Transnistria Venäjän valloittamiin Ukrainan alueisiin.
Suomen ja Ruotsin geopoliittinen asema on muuttunut erittäin paljon. Suurvaltojen kyky pitää Pohjola niiden osalta tasapainossa heikkeni, kun arktinen alue siirtyi geopoliittisen kilpailun tärkeäksi alueeksi. Pohjolan sijainti keskeisten hyökkäysurien ulkopuolella oli suonut Ruotsille ja sen vanavedessä myös Suomelle liikkumatilaa, joka nyt on täysin menetetty. Ruotsin edullinen geopoliittinen sijainti muuttui sille negatiiviseksi etulinjaan asettumisen myötä, ja Ruotsin voimakas ote Pohjolaan loppui kuin seinään. Konkreettisesti se näkyi Ruotsin Nato-jäsenyydessä. Lohtuna ei voida pitää sitäkään, että Ruotsi koordinoi taas parin vuosisadan tauon jälkeen Pohjois-Suomen puolustusta.
Suomen oma puolustus on hyvällä tolalla, mikäli luotetaan siihen, että ydinasetta ei käytetä eikä aiheuteta provokaatioita, jotka lisäisivät hyökkäyksen uhkaa. Murmanskin sukellusveneet ja Pietarin kaupunki ovat sellaisia Naton tuhoamismaaleja, että konventionaalista rintamalinjaa Pohjolaan tuskin tulee. Jos Suomen Nato-jäsenyys ei ole Venäjälle suuri ongelma, niin minkä takia Suomi haluaisi Nato-politiikkansa olevan Venäjälle ongelma. Ennen kuin saamme tähän vastauksen, niin Yhdysvallat on ryhtynyt säätelemään Suomen Nato-politiikkaa siten, että Pohjolaan saadaan harmoninen yhteiselo Nato-maiden ja Venäjän välillä. Yhdysvallat dominoi aluetta, joka käsittää Kanadan, Grönlannin, Islannin, Ison-Britannian, Pohjolan ja Baltian aina Puolaan asti. Tällä hetkellä dominointi on de facto -tasolla. Onko de jure -tasolle tarvetta mennä, sen määrittelevät alueen valtiot omilla poliittisilla päätöksillään.
Espoossa 1.3.2026
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs
Pekka Kauppala 8.1.2026
Zelensky saamassa yliotteen Ukrainan valtataistelussa lähentymällä Trumpia
Jo poliittiseen romahdukseen tuomitulta vaikuttanut presidentti Zelensky näyttää reilun kuukauden aikana onnistuneen hämmästyttävästi kääntämään Kiovan sisäisen valtapelin jälleen edukseen. Tammikuun alun tapahtumien jälkeen näyttää häntä nöyryyttänyt ”vallankumouskomitea” vuorostaan olevan romahduksen ja hajoamisen partaalla.
Kun nyt pitkän ja harkitun taitavan päättämättä jättämisen jälkeen Zelensky nimitti uuden kansliapäällikön, valinta kohdistui sotilastiedustelu GUR’in johtajaan Kyrilo Budanoviin, joka ei kuulunut ns. vallankumouskomiteaan. Samalla Zelenskyi määräsi GUR’in uudeksi johtajaksi kenraaliluutnantti Oleg Ivaštšenkon, jota komiteaa lähellä oleva Ukrajinska Pravda on arvioinut ”sataprosenttiseksi [ex-kansliapäällikkö Andry – PK] Jermakin mieheksi” eli komitean puhtaaksi ja aktiiviseksi vastustajaksi. Presidentti on vielä pienen sisäisen taistelun jälkeen 5. tammikuuta pakottanut komitean voimahahmon, hänet ja Jermakin selkeästi pettäneen turvallisuuspalvelu SBU’n johtajan Vasyl Maljuk’in pyytämään eroa.
Paljon muitakin virkamuutoksia on ollut ja tulee seuraamaan Zelenskyn julistamassa perinpohjaisessa henkilöstön rotaatiossa. Siinä on tosiasiassa kysymys uskollisten nostosta korkeammille paikoille ja epäluotettaviksi osoittautuneiden tai epäiltyjen siirrosta hierarkiassa alaspäin.
Zelenskyn ja Jermakin voimannäyte heidän asemansa jouduttua uhanalaiseksi pohjautuu kylmäpäisyyteen ja erinomaiseen pelisilmään hädän hetkellä. Viivyttelyllä hankittu ajanvoitto antoi mahdollisuuden koota sotilaspiireistä siviilikomiteaan kriittisesti suhtautuvat ainekset yhteen ja antaa komitean ajautua keskinäisiin erimielisyyksiin.
Zelenskyllä on nyt paremmat edellytykset saada rauhansopimus hyväksytyksi
Presidentti Zelenskyn hallinnon kriisistä huolimatta täysimittaisesti toteuttamat ulkomaanmatkat ja presidentti Trumpin kanssa onnistuneet neuvottelut ovat pitäneet hänen arvovaltansa yllä sekä osoittaneet suunnan realistisiin rauhanjärjestelyihin. Ne voitaneen toteuttaa toimien yhdessä Trumpin kanssa.
Tätä kautta mahdollisuus toimivan rauhansopimuksen aikaansaamiseen on jälleen kasvanut. Ukrainaan on hahmottumassa jälleen vahva ja toimintakykyinen johto, jolla on nyt vakavasti otettavia mahdollisuuksia ajaa piakkoin ehkä syntyvä rauhansopimus läpi parlamentissa.
Korruptiotutkinta viivästynee
Korruptiopoliisi NABU ”vallankumouskomitean” keihäänkärkenä lienee tämän runsaan kuukauden aikana jäänyt odottelemaan liian kauan ja mennyt siinä Zelenskyn ja Jermakin ansaan. Se ryhtyi uusiin toimiin vasta 26. joulukuuta, melkein kuukauden kuluttua Jermakin kukistamisesta, tunkeutumalla parlamenttiin tarkoituksella saada syytteeseen viisi zelenskyläistä kansan palvelija -puolueen edustajaa.
NABUn operaatiota hidasti merkittävästi valtion vartiointipalvelu UDO, joka oli myös kuluttanut NABUn aikaa Jermakin vastaisessa operaatiossa. UDOn johtaja Oleksi Morozov on taustaltaan GURin eversti. Voitetulla ajalla lienee tuhottu tai kuljetettu pois raskauttavia dokumentteja.
Suorana tuloksena NABUn operaatiosta oli vain korruptiotuomioistuimen 27. joulukuuta tekemä päätös syytteestä ja takuusumman vaatimisesta Zelenskylle erityisen läheiseltä kansanedustaja Juri Kisjel’iltä. Presidentin uuden voimistumisen jälkeen herää kysymys, joutuuko NABU uudelleen kohtaamaan yrityksen alistaa se presidentinhallinnolle. Sen on tähän mennessä pelastanut eurooppalaisten valtioiden voimakas painostus.
Läheneminen Trumpiin on todennäköisesti yhdistetty hänen hallintonsa valmiuteen hillitä tai lopettaa tuki NABUlle. Lehdistötietojen 21. joulukuuta mukaan Zelenskyn tärkein kansainvälinen suhteiden rakentaja, Ukrainan turvallisuusneuvoston puheenjohtaja Rüstem Ümerov on käynyt Turkin presidentti Erdoğanin välityksellä neuvotteluja FBIn johtajan Kash Patelin kanssa siitä, että Yhdysvallat lopettaisi tukensa NABUn korruptiotutkimuksille. Patelia pidetään erityisen jyrkkänä ja taisteluvalmiina MAGA-liikkeen edustajana, ja sen kannattajilla on suuri kiinnostus rauhanjärjestelyjen edistämiseen. Vastineeksi Ümerovin kerrotaan luvanneen enemmän suopeutta Trumpin linjauksiin rauhansuunnittelussa.[1]
Trump ja Zelensky lähenivät rauhanehdoissa
Neuvotteluissa Trumpin kanssa 28. joulukuuta Zelensky ensimmäisen kerran onnistui pääsemään oikeaan yhteisymmärrykseen ja erimielisyyksien ratkomiseen. Ukrainan tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys turvatakuista selkeytyi. Ainoaksi merkittävänä aukoksi kerrotaan jääneen pohjoisen Donetskin alueen hallinnan kysymys, joka todellakin on äärimmäisen vaikea.
Yksinkertaisinta rauhanteko olisi rintamalinjan kulun pohjalta. Jos sen sijaan koko Donetskin alue siirtyy Venäjälle – rajoitusten kera – herää joukoittain kysymyksiä: minkälaisia nuo rajoitukset olisivat sekä kuinka ja missä vaiheessa luovutuksen pitää tapahtua? Ja lopulta, saako Ukraina tärkeiden linnoitusalueidensa luovutuksesta jotain vastamyönnytyksiä? Sellainen olisi esimerkiksi länsivaltojen 20 kohdan ohjelmaan ilmestynyt kohta, jonka mukaan Dnjeprin suulla Venäjän hallussa oleva, asumaton mutta strategisesti merkittävä Kinburgin kynnäs demilitarisoitaisiin.
Zelenskyn myötäily Trumpia kohtaan on otettu eurooppalaisten johtajien parissa vastaan epäluulolla ja neuvoilla varovaisuuteen. Suoraan tuomitsevuuteen ylti Yhdysvaltain entisen varapresidentin Kamala Harrisin turvallisuusneuvonantaja Philip Gordon vaatimalla Zelenskyä hylkäämään minkä tahansa Trumpin hahmotteleman rauhansuunnitelman[2]. Noissa piireissä ei ylipäänsä toivota Trumpin rauhansuunnitelmien toteutumista, vaan pyritään toistaiseksi jatkamaan epämääräisen ajan kulutussotaa, kun odotetaan Venäjän talouden heikentyvän sotarasitusten alla.
Ukrainan intressien kannalta kulutussodan jatkaminen olisi uhkarohkea tie. Ukraina pystyisi melko todennäköisesti vielä useampia vuosia kestämään sotilaallisesti. Uhkaavampi on näköala valtiota ylläpitävän ”henkisen liiman” pettämisestä, kuten kävi neljä vuotta kestäneessä ensimmäisessä maailmansodassa kolmelle suurvallalle. Ukrainan nyt väliaikaisesti helpottunut valtakriisi on jo osoittanut vaaran merkkejä.
Sotaväsymyksen uhka koskee myös Venäjää[3], mutta sosiologis-politologinen analyysi osoittaa, että rakenteellinen (etninen, uskonnollinen, kulttuurillinen ja maailmankatsomuksellinen) heterogeenisyys on Ukrainassa vielä suurempaa kuin Venäjällä. Jo yli kaksi vuotta on sota myös sujunut turhauttavasti jatkuvien vaikkakin mittakaavaltaan pienten perääntymisten merkeissä, eikä niille ole loppua näköpiirissä. Ja turhautumat juuri luovat edellytyksiä yhteistunteen eroosiolle. Siinä mielessä Zelenskyn toiminta, jossa yhdistyy valmius rauhaan raskainkin ehdoin ja valtionhallinnon yhtenäisyyden palauttaminen, pohjautuu noiden ilmiöiden uhan torjumiselle.
Aktuaali valtatilanne Ukrainassa: Jermakin kulissientakainen paluu
Vielä paljon Zelenskyäkin huonommalta näyttivät hänen eronneen kansliapäällikkönsä Andry Jermakin poliittiset näköalat marraskuun lopulla. Jermak on nyt kuitenkin palannut Zelenskyn ”harmaana eminenssinä”. Hän näyttää voittaneen aiemmat kiistansa uuden kansliapäällikön Budanovin kanssa ja samalla pystyneen estämään tuon erittäin kunnianhimoisen ja korostetun itsenäisen sotilastiedustelijan nousun liian vaaralliseksi haastajaksi presidentille. Zelenskyn ja Jermakin yhdistää jo näytelmämaailmasta peräisin oleva vanha taiteilijan ja managerin symbioosi, joka on osoittautunut kriisinkestäväksi.
Uusimmassa hallintorakennelmassa Zelenskyn ja Jermakin duon tärkeimpänä tukijana on nähtävä Budanovin seuraaja GUR’n johtajana Oleg Ivaštšenko. Pitkän tien sotilastiedustelija ja kenraaliluutnantti on toiminut viimeksi ulkomaantiedustelu SZRUn johtajana. Ukrajinska Pravdan mukaan hän on ollut voimahenkilö, jonka piirissä Jermak on liikkunut ja toiminut ”karkotusaikanaan” joulukuussa ja on itse ”sataprosenttinen jermakilainen”. Zelenskyn päiväkirjatyyppistä Telegram-blogia seuratessa kiinnittyy huomio siihen, että tämän vuoden puolella Ivaštšenko on saanut komeimmat valokuvaraamit vierailukertomukselle. Ukrainan lipun ja vaakunan kera ne ovat selvästi näyttävämmät kuin Budanoville myönnetyt.[4]
GUR’in uusi johtaja Oleg Ivaštšenko vierailulla Zelenskyn luona hänen virkahuoneessaan 2.1.2026
Peukutus Ivaštšenkolle Katse johtajaan
Arvioidaan, että Ivaštšenko, jonka suhteet Budanoviin eivät ole läheiset, uudessa asemassaan samalla valtapoliittisesti eristää Budanovin ”kotikentästään”.
Suurin voitto Zelenskylle ja Jermakille oli Maljukin pakottaminen eroon julkisesta skandaalista huolimatta. Maljuk oli vielä 4. tammikuuta kieltäytynyt eroamasta ja oli pikapikaa hankkinut useiden näyttävien sotilashenkilöiden tukikirjeet. Korkea-arvoisin niistä tuli armeijan yhteisjoukkojen komentajalta, kenraalimajuri Myhailo Drapatyltä.
Tuollaiset tukikirjeet ylipäällikön tahtoa vastaan ovat ennennäkemättömiä eivätkä ole kovin kaukana kapinoinnista. Niiden epäonnistuminen ei lupaa hyvää protestoijien sotilasuralle, kun rotaatio leviää asevoimiinkin. Kirjeisiin Zelensky oli vastannut toteuttavansa silti suunnitellut henkilövaihdokset.
Budanovin puhuttelun jälkeen Maljuk suostui lopulta eroamaan saatuaan hyväksynnän sille, että ei joudu suunnitellusti ulkomaatiedustelu SZRUn tai kansallisen turvallisuusneuvoston johtajaksi vaan saa jatkaa turvallisuuspalvelu SBUn sisällä erikoisalallaan Venäjää vastaan tehtyjen erikoisoperaatioiden parissa ja keskittyen vain niihin. Tämä rajoitus, joka sulkee pois sisäpoliittisen vaikuttamisen, korostaa alennuksen painavuutta,
Uudeksi SBUn virkaatekeväksi johtajaksi Zelensky nimitti sen Alfa-erikoisjoukkojen komentajan Jevgeni Hmaran. Hän ei ole osoittanut kiinnostusta sisäpolitiikkaan, vaan hänen uskotaan pysyvän virassaan sodanjohtotoimien parissa. Sisäpolitiikka sen sijaan joutunee paikalleen jääneen kenraalimajuri Oleksandr Poklad’in haltuun, joka kesällä suunnitteli läntiseen vastarintaan kaatuneen operaation NABUa vastaan. Näin Jermak pääsee verkostonsa kautta jälleen hyvin vaikutusvaltaiseen asemaan tiedustelupalvelujen sisäpolitiikan suunnitteluun.
Näin ollen voidaan haudata puheet Zelenskyn joutumisesta laskevaan kierteeseen todennäköisen seuraajan Budanovin eduksi. Budanov on kyllä voimistunut ja käynyt Zelenskylle korvaamattomaksi, mutta Budanov on samalla omaperäisenä ja omapäisenä henkilönä vailla omaa valtaverkostoa, eikä hän vielä ole kansansuosioltaankaan Zelenskyn tai kenraali Zalužnyn veroinen. Hänen päätehtäväkseen ei Zelensky toivokaan sisäpolitiikkaa vaan rauhanneuvottelujen käymisen. Siinä hän on huippuasiantuntija ja käynyt jo neuvotteluja venäläisten kollegoiden kanssa. Sisäpolitiikan voimahahmoksi on palannut Andry Jermak. Zelenskyn lupaus presidenttikautensa alusta, että hän ja Jermak työskentelevät tai kaatuvat yhdessä, on siis saanut vahvistuksen.
Entä Putin ja Zelensky?
Suunnatessaan kohti rauhaa on Zelensky nyt päässyt tai pääsemässä sopimukseen Trumpin kanssa. Mutta rauhan tekoon tarvitaan vielä ainakin Putin. Sekä Putin että Trump tarvitsevat toisiaan, eikä heillä ole keskinäisiä ongelmia rasitteenaan: ”diili” on vain asiakysymys.
Mutta Zelenskyn sopimus Putinin kanssa ei ole niin yksinkertainen asia. Molemmat ovat sodan aikana maalanneet toisistaan Belsebub-kuvia, joita he ovat levittäneet maailmalle niin paljon kuin vaikutusverkot ovat sallineet. Siksi kummallekin merkitsee enemmän tai vähemmän uskottavuusongelmaa neuvotella ja sopia toistensa kanssa. Vähemmän kuitenkin Zelenskylle, koska Ukraina ei voi kokea itseään suurvallaksi vaan uhanalaiseksi normaalivaltioksi.
Zelenskyn noin puoli vuotta sitten ohjelmaksi valittu vaatimus suorista neuvotteluista Putinin kanssa ei siksi vaikuta häpeälliseltä nöyrtymiseltä vaan valtiomiesviisaudelta vaikealla hetkellä. Putinille on sen sijaan sodan ydinkysymyksiä päästä vaikuttamaan mahtavalta ja ”säätytietoiselta” suurvaltajohtajalta. Siksi hänelle maistuisi kovin kitkerältä suostua julkisesti hoitelemaan asioita ”sietämättömän pikkupirun” kanssa. Mikäli Trump hänet tähän pakottaa, ei Putin varmasti tee tästä kynnyskysymystä, johon rahan säästämisen vuoksi Venäjällekin yhä välttämättömämpi rauhanhanke saattaisi kaatua.
Mutta jos Trump ei voimakkaasti pakota myöntymään, tulee Putin epäilemättä pyrkimään Zelenskyn vaihtamiseen johonkin hänelle ”säädyllisemmältä” näyttävään hahmoon sekä koettamaan saada Trumpin suostumaan siihen. Ei tosin Ukrainan politiikan muutoksen mielessä, sillä lähinnä länsiukrainalaispohjaiset ”ikuisen sodan” puoltajat, kuten Zelenskyn pääkilpailija Zalužny, olisivat Putinille tosiasiassa ikävämpiä vastapelureita. Keski- ja itäukrainalaispainotteiset zelenskyläiset ovat keskimäärin pragmaattisempia, ja heissä on lisäksi huomattavan paljon venäjänkielisiä sekä Ukrainan kansallisten vähemmistöjen edustajia – itse juutalaisesta presidentti Zelenskystä alkaen.
Mutta rajujen ja väkivaltaisten poliittisten perinteiden Ukrainassa johtajan on hallittava suoraan ja avoimesti. Lisäksi ammattikoomikko Zelenskyn voima on nimenomaan julkisissa esiintymisissä. ”Zelenskyn linjaa” tuskin voisi jatkaa ilman Zelenskyä.
Mitä yleistilanteen kehitys vaikuttaa?
Zelenskyn rotaatioiskun aikana ei mitään merkittävää ole tapahtunut rauhanneuvottelujen rintamalla, mutta on tapahtunut jotain, joka voi vaikuttaa Ukrainan rauhanneuvotteluihin merkittävästi. Hyökkäys Venezuelaan sekä Trumpin ja hänen lähipiirinsä julistukset pian tapahtuvasta Grönlannin valloituksesta ovat äkkiä pakottaneet eurooppalaiset arvioimaan uudelleen suhteitaan Yhdysvaltoihin. Keskusteluun noussut mahdollisuus Naton ja sitä kautta läntisen Venäjän-vastaisen yhteisrintaman romahtamisesta saattaa muuttaa myös Euroopan ja Venäjän pelisuunnitelmia Ukrainan suhteen.
Mutta Ukrainaan, jonka rahoitus ainakin tälle vuodelle on jo taattu ja armeija edelleen suhteellisen hyvin motivoitu (kuten Venäjänkin) ja jonka sisäinen kriisi lienee laantumassa, yleistilanteen kehitys ei tule lyhyellä tähtäimellä vaikuttamaan. Pidemmän aikavälin vaikutukset riippuvat kokonaan siitä, minkälaisia mahdolliset muutokset Euroopassa tulevat olemaan.
8.1.2026
Pekka Kauppala, dosentti, Dr. phil.
[1] https://strana.news/ukr/news/496965-pomerov-prosiv-direktora-fbr-kesha-patelja-vplinuti-na-nabu-u-rozsliduvanni-spravi-mindicha.html.
[2] https://www.nytimes.com/2026/01/01/opinion/trump-zelensky-putin-ukraine-russia-war-us.html .
[3] Venäjällä samankaltaisena huonona enteenä voi nähdä vuoden 2023 kesäkuun Prigožinin kapinan. Se kuitenkin poistui tämän murhan jälkeen odottamattomankin nopeasti näkymättömyyteen.
[4] https://t.me/s/V_Zelenskiy_official/17527. 2.1.2025 kello 17.05.