Juhani Suomi 2.1.2026                           

Avaus pohjoismaiseen yhteistyöhön

Edessä olevaan vuoteen ja nimenomaan sen alkuun osuu useampia historiallisten käänteiden merkkipäiviä, joiden soisi tulla muistetuksi keskellä nykyistä uutisturbulenssia.

Hävityn sodan jälkeen Suomen tie alkoi vähitellen nousta sen rotkon pohjalta, jota Paasikivi oli karusti kuvaillut itsenäisyyspäivänä 1944. Vuonna 1952 katkerat vuodet tuntuivat jäävän taka-alalle, kun Suomi sai järjestääkseen kesäolympialaiset, opiskelija Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi ja syksyllä viimeinen sotakorvausjuna ylitti Suomen itärajan. Kansallinen itsetunto oli kohoamassa ja sen myötä kansallinen innostus.

Ensimmäiset Suomen kansalliseen asemaan todella vaikuttavat käänteet koettiin kuitenkin vasta syksyllä 1955 ja talvella 1956 – eli seitsemän vuosikymmentä sitten. Ne muodostuivat merkkipaaluiksi pienen maailmansodassa hävinneen maan viriämässä olevassa turvallisuuspolitiikassa.

Neuvostoliitto palautti ennenaikaisesti rauhansopimuksen perusteella vuokraamansa Porkkalan alueen, Suomi hyväksyttiin nippuratkaisun osana Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi ja sille avautui tie Pohjoismaiden neuvostoon. Vasta näiden tapahtumien myötä Suomesta voitiin uskottavasti puhua suvereenina valtiona. Samalla nämä tapahtumat tulivat omalta osaltaan viitoittamaan uuden tasavallan presidentin Urho Kekkosen idänpolitiikkaa. Hän koki saavutukset niin pian raskaan sodan jälkeen osoituksina siitä, että hävinnyt Suomi oli onnistunut pyrkimyksissään luoda entisessä vihollisessa sellaista luottamusta, että rohkeni ottaa moisia askeleita. Sillä tiellä oli jatkettava.

Porkkala-ratkaisua on aikojen saatossa käsitelty runsaasti ja niin on toki YK-jäsenyyttäkin. Sen sijaan Pohjoismaiden neuvostoon liittyminen ja tien avautuminen sitä kautta laajamittaisempaan monenkeskiseen yhteistyöhön on jäänyt enemmän katveeseen.

Avaus pohjoismaihin monen mutkan takana

Kaksi tummiin pukeutunutta Suomen hallituksen keskeistä vaikuttajaa odotteli 27.1.1956 Seutulan lentoaseman edustalla pääsyä koneeseen. Matkassa aamun kylmänkalpeassa valossa olivat pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoasiainministeri Johannes Virolainen. Määränpäänä oli samana päivänä Kööpenhaminassa alkava Pohjoismaiden neuvoston neljännen istuntokauden kokous. Suomen valtuuskunnan pääosa oli matkustanut Kööpenhaminaan jo edellisenä päivänä, mutta Porkkalan vuokra-alueen palauttamiseen liittyvät juhlallisuudet olivat viivyttäneet hallituksen terävintä kärkeä.

Suomen eduskunta oli päättänyt jäseneksi liittymisestä vasta lokakuun lopulla. Siksi tunnelma oli uuden edessä jännittyneen odottava. Kovin korkealle matkaan lähtijöiden mieliala ei kuitenkaan noussut. Olihan SDP:n ministeriryhmä jättänyt edellisenä päivänä eronpyyntönsä, minkä seurauksena Kekkosen oli vielä ennen lähtöä käynyt esittämässä koko hallituksen eronpyynnön tasavallan presidentille.

Pohjoismaiden neuvostoon liittyminen muodostui merkkipaaluksi Suomen turvallisuuspolitiikassa. Se loi edellytykset siihenastista laajamittaisemmalle monenkeskiselle yhteistyölle. Miten se ylipäätään oli mahdollista? Olihan sodan Suomen osalta lopullisesti päättäneestä Pariisin rauhansopimuksesta kulunut liittymispäätökseen mennessä vasta runsaat kahdeksan vuotta. Viimeisestä sotakorvaussuorituksesta Neuvostoliitolle oli kulunut vain kolme vuotta, ja vielä päätöstä Pohjoismaiden neuvostoon liittymisestä tehtäessä neuvostojoukot hallitsivat rauhansopimuksessa luovutettua Porkkalan vuokra-aluetta. Suomalaiset joukot marssivat ottamaan palautetun vuokra-alueen haltuunsa vasta Kekkosen ja Virolaisen matkaa edeltävänä päivänä.

Moskovan epäluulot sitovat Suomen käsiä

Erityisen hämmästyttävältä nopea kehityskulku vaikutti sen vuoksi, että 1950-luvulla jatkunut kylmä sota oli saanut Moskovan tarkkailemaan Pohjolaa entistä suuremmalla epäluulolla. Se uskoi Yhdysvaltain tavoittelevan alueen hyödyntämistä suurvaltain vastakkainasettelussa: ”Grönlannin ja Islannin miehittäminen, sotilaallisten tukikohtien rakentaminen Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin sekä Yhdysvaltain painostuksen lisääntyminen näissä maissa tekevät poikkeuksellisen tärkeäksi toiminnan Suomen suojelemiseksi amerikkalais-englantilaisten imperialistien ja heidän kotimaisten asiamiestensä hankkeilta.”

Epäluuloja eivät ainakaan hälventäneet paljastuneet vakoilutapaukset, joissa entisiä suomalaisia kaukopartiomiehiä oli värvätty Oslosta käsin ja Yhdysvaltain rahoittamina itärajan takaisille tiedusteluretkille. Lisää pohjoismaiseen yhteistoimintaan kohdistuvia epäluuloja olivat virittäneet tiedot, joiden mukaan Ruotsi ja Norja olivat ryhtyneet neuvottelemaan pitkälle ulottuvasta taloudellisesta yhteistoiminnasta, jonka osana suunniteltiin Trondheimin luovuttamista ja varustamista Ruotsin transitosatamaksi. Kaupungissa oli säilytetty saksalaisten rakentamat sotilaalliset tukikohdat, ja amerikkalaislehdet luonnehtivatkin suunnitelmaa nimenomaan sotilaspoliittiseksi ratkaisuksi.

Neuvostoliitto saattoi Suomen tietoon paheksuneensa nootilla Ruotsin osallistumista ”Naton ja Yhdysvaltain sotilaallisia päämääriä palvelevaan Trondheimin merisotatukikohdan laajentamiseen”. Tätä taustaa vasten oli enemmän kuin odotettavissa, että Moskovasta älähdettiin, kun Ruotsalaisen kansanpuolueen äänenkannattajat ryhtyivät loppukesällä 1954 Eljas Erkon lehtien tukemina vaatimaan Suomen liittymistä pari vuotta aiemmin perustettuun Pohjoismaiden neuvostoon, jota Moskovassa luonnehdittiin Naton ”hyökkäyksellisen” politiikan kiinteäksi osaksi. Suomalaisia varoitettiin, että kehotuksilla liittyä neuvostoon pyrittiin vain tuhoamaan Suomen ja Neuvostoliiton hyvät naapuruussuhteet. Jyrkkyys ei voinut olla vaikuttamatta. Tasavallan presidentti J.K. Paasikivi toppuutteli innokkaimpia maanmiehiään ja totesi, ettei asia ollut ajankohtainen. Hän ei pitänyt jäsenyyskysymystä ylipäätään edes tärkeänä, ”vaan pienenä asiana”.

Samoihin aikoihin neuvostojohto käynnisti yrityksiä kytkeä Suomi Neuvostoliiton rinnalle kysymyksissä, joista suurvaltain välillä vallitsi avoin erimielisyys. Viime kädessä tavoiteltiin poliittista, jopa sotilaallista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Aloitteet onnistuttiin torjumaan Suomen ulkopoliittisen johdon taitavalla diplomaattisella vastaan haraamisella, jota voisi luonnehtia myöhemmän nk. ”kyllä – mutta -linjan” ensimmäiseksi testiksi. Mihinkään uusiin aloitteisiin, siirroista puhumattakaan, asetelma ei kuitenkaan houkutellut. Ei vähiten siksi, että Stalinin kuolemaa seuranneessa uudessa neuvostojohdossa suoritettiin jo helmikuulla 1955 ensimmäisiä merkittäviä henkilövaihdoksia, joiden uskottiin ennakoivan Neuvostoliiton politiikan jyrkentymistä. Stalinia ministerineuvoston puheenjohtajana seurannut G.M. Malenkov syrjäytettiin ja hänen paikalleen nostettiin marsalkka ja NKP:n politbyroon jäsen N.A. Bulganin. Puolueen pääsihteerinä jatkoi kuitenkin N.S. Hruštšev.

Moskova kytkee jäsenyyskysymyksen Länsi-Saksan uudelleenvarustautumiseen

Miten näissä olosuhteissa jäsenyyskysymyksessä päästiin kaikesta huolimatta eteenpäin, ja niinkin nopeasti? Varsinkin kun Kekkosen viides hallitus mielsi jäsenyyden Pohjoismaiden neuvostossa vaikeimmaksi kysymykseksi suhteissa Neuvostoliittoon. Talvella 1955 neuvoston kolmannen istunnon lähestyessä asiasta virisi Suomessa uusi, entistä vilkkaampi polemiikki. Hankkeen näkyvimpänä ajajana julkisuudessa esiintyi eduskunnan puhemies ja tuleva presidenttiehdokas K.A. Fagerholm, joka julisti, ettei Suomen liittymiselle voinut olla estettä ja sai näkemykselleen laajaa tukea myös oikeistosta. Reaktioita ei tarvinnut odotella. Niiden sävy oli jyrkkä, kuten Izvestijan kannanotto osoitti: ”Suomen vetäminen Pohjoismaiseen Neuvostoon ei ole sopusoinnussa rauhan säilyttämisen kanssa Euroopan pohjoisosissa. Päinvastoin sen tarkoituksena olisi kietoa Suomi samoin kuin Neuvoston nykyiset jäsenetkin USA:n aggressiivisen politiikan verkkoihin… Neuvoston pohjan laajentaminen merkitsisi vahinkoa Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisille suhteille ja sitoisi Pohjois-Euroopan maat entistä läheisemmin Atlantin sopimusjärjestöön…”

Kun varoitukset olivat näin selväsanaisia ja hanke pyrittiin Moskovassa kytkemään Länsi-Saksan uudelleenvarustautumiseen, joka jo muutenkin tuotti suomalaisille yya-sopimuksen vuoksi vaikeita ongelmia, ei hallitukselle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kieltäytyä osallistumasta Pohjoismaiden neuvoston istuntoon. Selostaessaan päätöksen motiiveja diplomaattikollegoilleen UM:n poliittisen osaston päällikkö Eero A. Wuori korosti, että ”syynä on lähinnä se, että on muitakin (hankalia) asioita naapurin (Neuvostoliiton) kanssa ja kun hyvin tiedämme sikäläisten kannan, olisi vähemmän tarkoituksenmukaista nykyoloissa hankkia tätä irritaatiomomenttia”. Saman kannan omaksuivat presidentti Paasikivi ja pääministeri Kekkonen: silloisissa oloissa Suomen ei kannattanut hankkia itselleen enää uusia ongelmia, edes niin viattomalla tavalla kuin neuvostoon liittymällä.

Tukholmassa pohjoismaisten talonpoikaispuolueiden yhteistoimikunnalle puhuessaan Kekkonen valaisi hallituksensa motiiveja avomielisemmin kuin milloinkaan aiemmin: ”Suomessa ei ole kommunisteja lukuun ottamatta ketään, joka ei olisi valmis myönteiseen ratkaisuun osanottomme suhteen… Me tiedämme, että päätöksen teko on meidän kädessämme, ei meitä kukaan siitä estä. Mutta tässäkin on meidän otettava huomioon maamme erikoislaatuinen asema. Neuvostoliiton julkinen sana, joka siellä on samalla virallinen sana… on esittänyt selkeästi, että Neuvostoliitto katsoo Suomen liittymisen Pohjoismaiden neuvostoon Neuvostoliitolle epäystävälliseksi teoksi, koska se aiheutuisi ’sodanlietsojien’ juonitteluista. Pohjoismaiden neuvosto on venäläisten mielestä epäilyttävä, koska enemmistö sen jäsenvaltioista kuuluu Pohjois-Atlantin sopimusjärjestöön… Tietenkin voidaan (tämä epäluulo) osoittaa perusteettomaksi. Mutta kun tuo epäily (vastakkaisesta) argumentoinnista huolimatta… on olemassa ja vaikuttaa Neuvostoliiton politiikkaan, on se meidän otettava realiteettina huomioon ja toimittava politiikassamme sen merkityksen mukaisesti, minkä me, suomalaiset, joilla on vastuu maamme kohtaloista, arvioime tuolla realiteetilla olevan Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin.”

Tärkeää ei ollut valistaa asetelmasta vain Suomen pohjoismaisia naapureita. Yhtä tärkeäksi pääministeri koki saada johtavat länsivallat ymmärtämään Suomen vaikea asema ja sen asettamat vaatimukset. Joissakin länsivaltain johtavissa lehdissä väitettiin Suomen liukuneen jo Neuvostoliiton satelliitin asemaan, ja varovaisemmatkin ennakoivat, ettei Suomi pystyisi enää kauan vastustamaan Moskovan painostusta. Tällaisten käsitysten leviäminen huolestutti Kekkosta, koska hän piti ymmärtäväisen mielialan säilymistä lännessä Suomelle ensiarvoisen tärkeänä. Siksi hän korosti toistuvasti läntisille diplomaateille, miten tärkeää Suomelle olisi saavuttaa sen kaltainen riidaton asema, ettei sen ulkopoliittinen suuntaus antaisi aihetta epäilyihin eikä soisi sijaa spekulaatioille.

Hän esitti näkemyksensä Suomessa vierailleelle Yhdysvaltain senaatin ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajalle suorasukaisesti: vaikka Suomi ei enää ole lännen etuvartioasema Neuvostoliittoa vastaan, se kuuluu länteen eikä koskaan luovu puolustamasta itsenäisyyttään ja demokraattisia oikeuksiaan. Kekkonen ei uskonut Neuvostoliiton havittelevan aluelaajennuksia. Suomi tavoittelee uudessa tilanteessa kansainvälistä erityisasemaa, hän korosti ja pyysi sille myös Yhdysvaltain ja muiden länsivaltojen ymmärtämystä: ”Jos me voimme jatkuvasti noudattaa sellaista politiikkaa, että kaikilla tahoilla vallitsee luottamus sekä meidän haluumme että meidän kykyymme ylläpitää riippumatonta linjaamme ja olla antautumatta naapurimaatamme vastaan suunnatun politiikan apuriksi, on luotu suorastaan perusedellytys ulkopolitiikkamme rauhanomaiselle, onnelliselle kehitykselle.”

Vaikka Suomi pysytteli poissa Pohjoismaiden neuvoston kolmannesta istunnosta, ei se epäluuloja hälventänyt. Neuvostolehdet jatkoivat kirjoittelua, jonka ilmeisenä tarkoituksena oli pelotella Suomi pysyttelemään neuvoston ulkopuolella. Kun hallitus yhtä kaikki pelkäsi, että moinen ”erilinjaisuus” saattaisi pitemmän päälle etäännyttää Suomea muista Pohjoismaista, se kääntyi niiden puoleen ja korosti Suomen halua osallistua jatkuvasti pohjoismaiseen yhteistyöhön, ”vaikkei se olekaan Pohjoismaiden neuvoston jäsen”. Itse asiassa toivottiin, että Suomeen suhtauduttaisiin kuin jäseneen ja että se saisi sitten itse ratkaista osallistumisensa kuhunkin yhteiseen hankkeeseen ”in casu noudattamansa yleisen politiikan vaatimusten mukaisesti”. Toisin sanoen hallitus yritti istua kahdella tuolilla yhtä aikaa. Pohjoismaisen yhteistyön sisältö on sen muotoa tärkeämpi, Kekkonen painotti, ja Paasikivi myötäili.

Eihän moinen pyrkimys ollut ristiriidassa edes neuvoston sääntöjen kanssa. Olihan niissä jo alun alkaen varattu Suomen hallituksen ja eduskunnan jäsenille mahdollisuus osallistua yhteistyöhön niin halutessaan. Tätä kautta esimerkiksi Pohjoismaiden työmarkkinoiden vapautuminen vuonna 1954 tuli edesauttamaan merkittävästi Suomea sodan jälkeisessä jälleenrakennustyössä ja sotakorvausten maksamisessa.

Jäsenyys kytkeytyy presidentinvaalikamppailuun – ja ”kansainväliseen laukeamiseen”

Vaikka pääministeri Kekkonen julkisuudessa painotti tosiasioiden tunnustamista ja maltin merkitystä, oli hän itse realiteeteista huolimatta valmis tunnustelemaan vaivihkaa jäseneksi liittymisen mahdollisuuksia. Varsinkin sen jälkeen, kun hänet oli nimetty ehdokkaaksi lähestyvään presidentinvaaliin. Levittiväthän hänen vastustajansa jo siinä vaiheessa hänestä kuvaa Pohjoismaiden neuvostoon liittymisen esteenä sekä poliitikkona, joka ”ei tunne minkäänlaista sympatiaa Pohjoismaiden yhteistoimintaa kohtaan”. Hänen todennäköinen vahvin vastaehdokkaansa Fagerholm esiintyi jo tässä vaiheessa näyttävästi Suomen jäsenyyden ja pohjoismaisen yhteistyön puolestapuhujana ja antoi eri tahoilla ymmärtää Kekkosen ja Paasikiven ”olevan liian valmiit kaikessa tiedustelemaan Neuvostoliiton mielipidettä”.

”Geneven henki” lauhdutti tilannetta

Loppukevään ja alkukesän 1955 kansainvälinen kehitys näytti yllättäen avaavan uusia mahdollisuuksia Suomelle. Helsinkiin saatiin useampiakin viitteitä siitä, että Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikka oli Hruštševin ja Bulganinin johdolla lientymässä. Konkreettinen osoitus siitä saatiin toukokuussa 1955 Itävallan valtiosopimuksen myötä. Se lopetti maan miehityksen ja vahvisti Itävallalle pysyvän puolueettomuuden. Valtiosopimusta itävaltalaisten pyynnöstä kätilöimässä ollut pääministeri Kekkonen tulkitsi neuvottelujen lopputuloksen merkiksi ”kansainvälisestä laukeamisesta”, joka tulisi parantamaan ”todellisen puolueettomuuden” edellytyksiä. Itävallan ulkoministeriön valtiosihteeri Bruno Kreisky korosti ulkoministeri V.M. Molotovin osoittaneen sopimusneuvotteluissa sellaista valmiutta myönnytyksiin, että suomalaistenkin kannattaisi tehdä tunnusteluja Moskovan suunnalla.

Vain joitakin viikkoja myöhemmin neljän suurvallan johtajat kokoontuivat Geneveen ensimmäiseen rauhanajan huipputason konferenssiin. Vaikka se loppujen lopuksi ei johtanutkaan tuloksiin, konferenssi liennytti lyhyeksi ajaksi kansainvälistä ilmapiiriä. Valloilleen päässyt ”Geneven henki” antoi lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Ilmapiirin muutos rohkaisi Kekkosta Kreiskyn kannustamiin uusiin tunnusteluihin Moskovan suunnalla. Vaivihkaa toimien hän käytti välikäsinään vanhaa ystäväänsä professori Kustaa Vilkunaa ja Moskovaan lähettilääksi siirtynyttä Eero A. Wuorta. Itse Kekkonen pyrki vaikuttamaan sekä Ruotsin että Tanskan keskeisimpiin päättäjiin vakuuttamalla näille Suomen vilpitöntä kiinnostusta pohjoismaista yhteistyötä kohtaan. Lisäpainokkuutta sanoille antoi siinä vaiheessa jo hänen presidenttiehdokkuutensa.

Kekkosen innostuneet pyrkimykset sekä ideat niiden eteenpäin viemisestä törmäsivät kuitenkin Paasikiveen. Tämä oli itse tykönään jo pitemmän aikaa pohdiskellut lähestyvää yya-sopimuksen voimassaoloajan umpeutumista. Tulisiko sopimusta jatkaa ja jos niin tehtäisiin, mitä tulisi pyrkiä saamaan kompensaatioksi jatkamisesta. Nämä pohdiskelut ratkaisivat presidentin suhtautumisen. Pohjoismaiden neuvoston jäsenyys ei ollut Paasikiven mielestä niin tärkeä asia, että sillä olisi kannattanut ”huonontaa välejä” Neuvostoliiton kanssa juuri yya-sopimuksesta ja sen mahdollisista reunaehdoista aloitettavien neuvottelujen edellä: ”Neuvoston jäsenyys on toisarvoinen asia. Sitä ei pidä ottaa esille niin kauan kuin meillä on selvitettävänä venäläisten kanssa sodasta johtuneet tärkeät territorialiasiat (Porkkala ja Karjala)… tämä asia (jäsenyys) ei minun mielestäni ole meille tärkeä. Eikö olisi paras antaa sen olla rauhassa.”

Ratkaiseva vierailu Moskovaan syksyllä 1955

Kerä lähti purkautumaan kuitenkin toista tietä. Neuvostoliitto oli jo keväällä ehdottanut, että suurvallat luopuisivat valtioalueittensa ulkopuolella sijaitsevista sotilastukikohdista. Genevessä pääministeri Bulganin palasi asiaan ja vaati vieraiden joukkojen poistamista Euroopasta. Ulostulot virittivät Porkkalaan kohdistuvia spekulaatioita. Jo elokuun puolivälissä Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs V.Z. Lebedev paljasti Paasikivelle ja Kekkoselle ehdottoman luottamuksellisesti, että ”ne esteet, jotka ovat tähän mennessä olleet Porkkalan vuokra-alueen palauttamiselle Suomelle, ovat nyt poistuneet”. Samalla Lebedev välitti kummallekin kutsun saapua vierailulle Moskovaan ”keskustelemaan yya-sopimuksessa edellytetyn politiikan jatkamisesta molemminpuolisen yhteisymmärryksen merkeissä”.

Jo tässä vaiheessa Paasikivi hahmotteli pitkälle historiallisen vierailun puitteet ja muun muassa määräsi, että kohtalokkaiden vuotojen estämiseksi Porkkalaa koskevaa lupausta ei saanut paljastaa kenellekään muulle suomalaiselle. Kun Kekkonen kiinnitti huomiota siihen, että tasavallan presidentin ja pääministerin yhtäaikainen poissaolo Suomesta tuottaisi juridisia vaikeuksia, presidentti ei halunnut kuulla edes puhuttavan niistä. Hän esitti kantansa vastaansanomattomassa muodossa: ”Paasikivi sanoi ehdottomasti vaativansa minut (Kekkosen) mukaansa. Hän on jo vanha mies, sinä (Kekkonen) saat hoitaa neuvottelut.”

Lebedevin käynnin jälkeen Paasikivi keskittyi Kultarannassa hahmottelemaan listaa vierailun aikana esille otettavista kysymyksistä. Vierailun suunnittelu, käytännön valmistelut sekä vilkastuneen turvallisuuspoliittisen keskustelun rauhoittelu jäivät Kekkosen harteilla. Mitä pitemmälle valmistelut etenivät, sitä suppeammaksi kävi Paasikiven lista Moskovassa esille otettavista kysymyksistä. Se että hän päätti olla koskettelematta Suomen mahdollista jäsenyyttä YK:ssa ja Pohjoismaiden neuvostossa, ei hänen aiempien kannanottojensa pohjalta ollut odottamatonta.

Yllättävän varhain listalta putosi myös yya-sopimuksen tekstin täydentäminen, jota Paasikivi oli ennen Lebedevin yhteydenottoa suunnitellut pitkään. Ratkaisun saneli varovaisuus: ”Emme voi riskeerata Porkkalan suurta asiaa.” Listalle toistaiseksi jääneen ”Karjalan asian” Paasikivi hylkäsi viimeiseksi pelätessään, että liialliset vaatimukset saattaisivat johtaa Porkkalan menettämiseen: ”Ettei pilata asioita. Wenäläiset voivat sanoa, että he ovat antaneet äärettömän paljon ilman aihetta, ja te suomalaiset ette ole koskaan tyytyväisiä. Esitätte mahdottomia vaatimuksia.”

Moskovaan 15.9. saapuneen vierailuseurueen vastaanotto oli juhlava. Kaikesta näkyi, että Paasikivelle ja hänen seurueelleen haluttiin osoittaa suurinta mahdollista huomaavaisuutta. Korostetun ystävällistä tunnelmaa heijastelivat myös Pravdan ja Izvestijan ohjeenomaiset pääkirjoitukset.

Varsinaiset neuvottelut jäivät Kekkosen vastuulle, aivan kuten Paasikivi oli alun perin kaavaillutkin. Siinä määrin syrjään kuin presidentti loppujen lopuksi jäi, hän tuskin kuitenkaan oli suunnitellut. Syynä olivat ennen muuta majoitusjärjestelyt. Paasikiven ja Kekkosen välinen yhteydenpito osoittautui vaikeaksi, kun heidän käyttöönsä osoitetut edustushuvilat sijaitsivat Moskovan vastakkaisilla laidoilla. Puhelimen käyttö neuvonpitovälineenä ei ymmärrettävästi tullut kysymykseen. Varsinaiset neuvottelut käytiin pääministereiden Bulganin ja Kekkonen välillä. Mitä pitemmälle vierailuohjelmassa edettiin, sitä enemmän kuitenkin korostui NKP:n keskuskomitean ensimmäisen sihteerin Hruštševin rooli ja merkitys.

Neuvotteluissa pitempi keskustelu syntyi vain kysymyksestä, kuinka pitkäksi ajaksi yya-sopimuksen voimassaoloa tultaisiin jatkamaan. Kekkonen piti kiinni kymmenestä vuodesta, josta Paasikiven kanssa oli ollut puhetta. Kun kuitenkin muut neuvotteluihin osallistuneet suomalaisvaltuuskunnan jäsenet ja lopulta myös presidentti olivat valmiit mukautumaan venäläisten ehdottomaan kahteenkymmeneen vuoteen, Kekkonenkin taipui. Olihan Paasikiven argumentti kiistaton: ”… me emme voi vastustaa 20 vuotta, kun saamme Porkkalan.”

Kahdenkeskisessä keskustelussa Bulganinin kanssa Kekkonen puuttui vielä kysymykseen, jonka esille ottamisesta Paasikivi oli jo luopunut: Maiden välisen rajan palauttamiseen Karjalassa. Sen osalta hän ei katsonut voivansa palata Moskovasta tyhjin käsin. Olihan siirtoväki kiinnittänyt häneen toiveita, ja etukäteisodotukset tiedotusvälineissä olivat olleet niin suuret, että vastavaikutus saattaisi olla arvaamaton. Bulganinin kategorisen torjuva vastaus ei yllättänyt. Siihen Kekkonen oli jo ennalta varautunut ja siksi laatinut julkaistavaa vierailukommunikeaa varten muotoilun, jossa todettiin suomalaisten kuitenkin ottaneen Karjalan kysymyksen esille. Kun Bulganin hyväksyi lisäyksen, se riitti Kekkoselle. Sillä kerralla.

Pääministeri Kekkonen pelaa uhkapeliä

Vierailun edetessä yhä selkeämmin korostuva Hruštševin asema sekä se, että Porkkalan palauttaminen näytti jo turvatulta, rohkaisivat Kekkosta puuttumaan kysymykseen, joka ilmeisesti oli ollut hänen mielessään kaiken aikaa: Suomen jäsenyyteen Pohjoismaiden neuvostossa. Hän otti asian esille Hruštševin kanssa Suomen lähetystössä järjestetyllä vastaanotolla. Keskustelusta saatu vaikutelma oli Kekkosen mielestä rohkaiseva, ja siksi hän laati vielä yön tunteina luonnoksen asiaa käsitteleväksi puheenvuoroksi. Sen hän aikoi esittää seuraavana päivänä neuvotteluvaltuuskuntien loppukokouksessa.

Näin tapahtuikin. Kun virallisten neuvottelujen tulokset oli siunattu Kekkosen ja Bulganinin puheenvuoroin, Kekkonen pyysi saada puuttua vielä yhteen kysymykseen. Hän totesi, että Suomea oli pyydetty jäseneksi Pohjoismaiden neuvostoon, mutta se ei ollut tarjoukseen toistaiseksi tarttunut. Liittymispäätös on Suomen oma asia, Kekkonen korosti, mutta totesi samalla, että Suomi halusi välttää häiriöitä suhteissaan Neuvostoliittoon. Näin hän pääsi varsinaiseen asiaan:

”Siksi tahtoisin tarttua härkää sarvista ja ilmoittaa teille, että me aiomme ottaa esille kysymyksen liittymisestämme pohjoismaiseen neuvostoon. Meille olisi tärkeää tietää, miten te tulette suhtautumaan tähän meidän päätökseemme. Voin vakuuttaa, että liittymisemme ei muuta piiruakaan Suomen yleistä politiikkaa eikä erityisesti Suomen politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Emme liity Pohjois-Atlantin liittoon emmekä johdata Neuvostoliittoa siihen, jos se ei itse sitä halua, mutta Suomen kansa, jolla on syvät historialliset perinteet Pohjolan kansojen kanssa ja hyvin läheinen vuorovaikutus kaikilla elämänaloilla pohjoismaiden kanssa, näkisi mielihyvällä ja tyydytyksellä, että se voisi olla jäsenenä pohjoismaisessa neuvostossa.”

Bulganin reagoi ilmoitukseen välittömästi torjuvasti ja totesi, ettei asia kuulunut neuvottelujen piiriin. Myös Hruštšev otti kantaa ja eritteli pitkässä puheenvuorossa epäilyksiä, joita Neuvostoliitossa oli tunnettu neuvostoa kohtaan. Toisaalta hän myönsi, että kysymyksessä oli Suomen oma asia eikä pitänyt todennäköisenä, että mahdollinen liittymispäätös vaikuttaisi kielteisesti Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisiin suhteisiin. Kekkonen tulkitsi kuulemansa niin, ettei Hruštševilla ollut ”mitään huomauttamista minun tekemääni ilmoitusta vastaan”.

Hruštševin puheenvuoro oli kuitenkin niin monikerroksinen ja vaikeaselkoinen, että muut neuvottelussa mukana olleet suomalaiset olivat saaneet päinvastaisen käsityksen. Näin Kekkonen joutui palaamaan asiaan vielä kerran. Samana iltana Kremlissä järjestetyllä juhlavastaanotolla hän otti jäsenyyden uudelleen puheeksi Hruštševin kanssa ja varmisti, että hänen aiemmin saamansa käsitys oli oikea.

Kekkonen otti jäsenyyskysymyksen esille oma-aloitteisesti, täysin ilman Paasikiven siunausta ja ohjeita. Hän vetosi myöhemmin siihen, että tasavallan presidenttiä oli majoituspaikkojen pitkien välimatkojen vuoksi vaikea tavoittaa. Se tuskin kuitenkaan oli perimmäinen syy. Pikemminkin kysymys oli siitä, että Kekkonen tietoisesti karttoi yhteydenottoa, koska Paasikivi olisi mitä todennäköisimmin kieltänyt ottamasta asiaa esille, aivan kuten oli tehnyt ennen vierailua. Näin presidentti kuuli tapahtuneesta vasta jälkikäteen ja katsoi silloin sen jo loppuun käsitellyksi. Mutta suurempaa innostusta hän ei osoittanut vielä silloinkaan vaan epäili yhä edelleen Suomen liittymisen Pohjoismaiden neuvostoon tulevan aiheuttamaan vaikeuksia Suomen idänsuhteissa.

Pääministeri oli pelannut uhkapeliä ja onnistunut. Hän saattoi palata kotimaahan taskussaan voitto, jolla oli myös huomattavia sisäpoliittisia ulottuvuuksia. Olihan hän Pohjoismaiden neuvoston osalta onnistunut saavuttamaan jotakin sellaista, jota ei ollut osattu ennakoida. Kun muut presidenttiehdokkaat olivat siihenastisen vaalikamppailun aikana esittäneet oman näkemyksensä jäsenyyskysymyksestä, Kekkonen oli enimmältään vaiennut. Mutta heti Moskovasta palattuaan hän antoi ruotsalaiselle päivälehdelle haastattelun, jossa totesi, että hänen mielestään Suomi saattoi ”tietyin yleisin edellytyksin” liittyä neuvoston jäseneksi. Menettelyllään ja Moskovassa osoittamallaan aloitteellisuudella Kekkonen vei Fagerholmilta tämän keskeisen valttikortin pohjoismaisuuden esitaistelijana.

Päinvastaisessa tapauksessa, ulkopoliittiseen sooloiluun syyllistyneenä ja Hruštševin torjuvan vastauksen saaneena, Kekkosen asema pääministerinä olisi varmasti käynyt kestämättömäksi.

Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi ”tietyin yleisin edellytyksin”

Syksyn mittaan paljastui, mitä Kekkosen korostamat ”tietyt yleiset edellytykset” pitivät sisällään. Hän piti edelleen kiinni siitä, että liittymisen ehtona olisivat jonkinlaiset Pohjoismaiden neuvostolta saatavat takeet, ettei yhteistyö sen piirissä voisi vahingoittaa Suomen idänsuhteita. Tällaiseen varovaisuuteen Kekkosta opastivat ennen muuta skeptisen ja jäsenyyteen yhä varauksin suhtautuvan Paasikiven varoitukset, että suomalaisten tuli välttää kaikkea sellaista, mikä voisi herättää epäluuloja ja ärtymystä Moskovassa.

Asia hoidettiin lopulta sisällyttämällä jäsenyyttä koskevan hallituksen esityksen perusteluihin varauma, joka oli suurelta osin Kekkosen käsialaa: ”Niin kuin edellä viitattiin, rajoittuu neuvoston toiminta Pohjoismaiden välisiin kysymyksiin, pääasiassa hallinnollisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin. Jos neuvostossa kuitenkin vastoin tähänastista käytäntöä otettaisiin käsiteltäväksi sellaisia kysymyksiä, jotka ovat sotilaspoliittisia tai johtaisivat kannanmäärittelyyn suurvaltain välisiin eturistiriitoihin nähden, Suomen edustajien ei olisi osallistuttava tällaisten kysymysten käsittelyyn.”

Eduskunta hyväksyi 28.10.1955 – vain runsas kuukausi Moskovan-vierailun jälkeen – yksimielisesti hallituksen esityksen Suomen jäsenyydestä Pohjoismaiden neuvostossa.

Porkkalan tukikohdan palautus

Viimeinen neuvostojoukkoja kuljettanut juna lähti Porkkalasta 26.1.1956 sotilaiden juhliessa tapahtumaa aseilla ja valopistooleilla ilmaan ammuskelle. Samana päivänä juhlallisesti allekirjoitettu päättöpöytäkirja sinetöi alueen ja sen omaisuuden luovutuksen takaisin Suomelle. Myöhemmin samana päivänä SDP:n ministeriryhmä ilmoitti jättävänsä hallituksen. Seuraavana aamuna Kekkonen oli saattamassa päättöpöytäkirjan Neuvostoliiton puolesta allekirjoittanutta 1. varapääministeriä M.G. Pervuhinia ja tämän hallitusvaltuuskuntaa.

Suomen aseman vahvistuminen: sodan aika jäi taakse

Seutulan lentoasemalta Kekkonen kiiruhti Linnaan jättämään hallituksensa eronpyynnön, ja vain pari tuntia myöhemmin hän istui lentokoneessa matkalla Pohjoismaiden neuvoston suomalaisittain ensimmäiseen istuntoon Kööpenhaminaan. Siellä vastaanotto oli lämmin: ”Meidän mielestämme yksi tuoli on ollut tyhjä, kun Suomi ei ole ollut mukana”, neuvoston presidenttinä toiminut professori Bertil Ohlin herkisteli ja jatkoi: ”Vasta nyt pohjoismainen piirimme on täysilukuinen.”

Tapahtumilla ei välttämättä ollut keskinäistä yhteyttä, mutta oma vahva symboliikkansa aikatauluun sisältyi. Symboliikka jatkui tasavallan presidentiksi Paasikiven jälkeen valitun Kekkosen tehdessä virkakautensa ensimmäiset viralliset vierailut ensin Ruotsiin ja sitten Islantiin ja Tanskaan.

Toisaalta Porkkalan vuokra-alueen ennenaikainen palauttaminen, tien avautuminen Pohjoismaiden neuvostoon sekä samaan ajanjaksoon osunut Suomen hyväksyminen nippuratkaisun osana jäseneksi Yhdistyneisiin Kansakuntiin tulivat omalta osaltaan viitoittamaan uuden presidentin idänpolitiikkaa. Hän koki saavutukset niin pian raskaan sodan jälkeen osoituksina siitä, että hävinnyt Suomi oli onnistunut pyrkimyksissään luoda entisessä vihollisessa sellaista luottamusta, että se rohkeni ottaa moisia askeleita. Sillä tiellä oli jatkettava:

”Ulkopoliittisesti meidän on turvattava maamme itsenäisyys ja kansallinen vapautemme luomalla niin hyvät suhteet Neuvostoliittoon, että sieltä käsin sanoin ja teoin tunnustetaan meidän vapautemme. Minä sanon tätä kansalliseksi politiikaksi, joka ei saa riippua siitä, miten suureksi Neuvostoliiton sotilasmahti kulloinkin arvioidaan eikä siitä mielisuosiosta, mitä Neuvostoliiton politiikka kulloinkin maailmassa nauttii. Kyllä lännen vallat kylmän sodan aikana mielellään näkisivät, että Suomi on hampaisiin saakka aseistettu eteentyönnetty tukiasema Neuvostoliittoa vastassa, mutta siihen meillä ei ole varaa eikä mitään aihetta, kun olemme saaneet asiamme Neuvostoliiton kanssa sellaisiksi, että me saamme täällä elää omaa elämäämme ja hoitaa omat kommunistimme oman demokratiamme voimalla.”