Juha Rautjärvi 19.1.2026

Reviiriajattelun merkitys aikamme turvallisuushaasteiden ratkaisemisessa

Reviiriajattelun ymmärtämisen tarve

Nykyajan turvallisuushaasteet – kuten suurvaltakilpailu, paikalliset ja alueelliset sodat, ydinaseiden leviämisen uhka, normatiivisen järjestyksen rapautuminen sekä luottamuksen heikkeneminen instituutioiden ja valtioiden sisällä ja välillä – haastavat perinteiset turvallisuusteoriat. Luetteloon luonnollisesti kuuluvat myös globaaliuhat, kuten ilmaston muutos, joiden suhdetta perinteisiin reviireihin ja vallitseviin regiimeihin joudutaan pohtimaan.

Pelkkä voimatasapainoon, pelotukseen (deterrenssiin) tai juridisiin sopimusjärjestelmiin nojaava analyysi ei riitä selittämään vallitsevien konfliktien syntyä eikä tarjoamaan kestäviä ratkaisuja. Poliittisten ja taloudellisten voimasuhteiden muutos haastaa yritykset säilyttää joskus vakiintunut tilanne entisellään, ja muutokset tulevat joko rauhanomaisina tai väkivaltaisina. Tässä kontekstissa reviiriajattelu ja sen mahdollistama dialogi tarjoavat syvällisemmän ja inhimillisemmän viitekehyksen turvallisuuden ymmärtämiseen: kokonaisvaltainen turvallisuus näyttäytyy ensisijaisesti elinkelpoisen, tunnustetun ja jaetun reviirin sekä reviirien sisäisten ja niiden välisten suhteiden syntymisenä ja ylläpitämisenä.

Maailma on muotoutumassa aidosti kompleksisemmaksi ja luonteeltaan moniulotteisemmaksi (multinodal) pikemminkin kuin moninapaiseksi (multipolar). ”Sota-rauha” -tilanne vallitsee ja hallitsee keskustelua johtaen päätöksentekokyvyttömyyteen. Olemme hybriiditilassa, kriisissä, johon tavanomaiset hallintamekanismit eivät näytä tuovan helpotusta tai ratkaisua.

Tässä ehdotetaan, että reviiriajattelun ja sen mahdollistaman dialogin avulla voimme ymmärtää tilanteen kompleksisuutta, tunnistaa motiiveja ja vallankäytön rakenteita sekä tunnistaa uudistamistarpeita ja mahdollisuuksia. Heti alkuun on tunnustettava, että kysymys ei siis ole yksinkertaisesta asiasta, mutta sen moniin puoliin perehtyminen on välttämätöntä, jotta vakavaan ongelmaan löydettäisiin päteviä ja toimivia ratkaisuja.

Reviiri turvallisuuden perusrakenteena

Reviiri ei ole pelkästään maantieteellinen alue. Se on toiminnallinen, symbolinen ja normatiivinen kokonaisuus, jossa valta, vastuu, arvot ja identiteetti sekä selviytyminen kietoutuvat yhteen. Reviiri määrittää, kuka saa toimia, millä ehdoilla ja millä oikeutuksella (legitimacy). Turvallisuus ja luottamus syntyvät ja mahdollistuvat silloin, kun reviirit ja niiden rajat – fyysiset, poliittiset ja moraaliset sekä arvot ja intressit – ovat riittävän selkeitä, selvästi ilmaistuja ja vastavuoroisesti tunnustettuja sekä neuvottelujen tuloksena aikaansaatuja muodostaen selviytymisen mahdollistavia uusia yhteisiä ja jaettuja tiloja.

Vallitsevan käytännön mukaan reviiri on lähtökohtaisesti jaettu kahteen osaan. On olemassa valtion alue (territory), jossa valtiolla on kansainvälisen oikeuden mukainen suvereniteetti (sovereignty) ja sitten oman valtioalueen ulkopuolella oleva reviiri, jossa valtio käyttää kontrolliinsa sotilaallista ja taloudellista voimaa, poliittista vaikutusvaltaa tai sopimussuhdetta. Tätä valtion alueen ulkopuolista reviiriä kutsutaan yleisesti etupiiriksi tai vaikutusalueeksi. Englanniksi Sphere of Interest ja ranskaksi Sphère d´influence. Kokonaisturvallisuusajattelussa tunnutaan kaivattavan vielä yhtä uutta konseptia, olkoon se englanniksi ilmaistuna Sphere of Security.

Reviiri on siis valtioalueen, vaikutusalueen tai etupiirin muodostama kokonaisuus. Reviiri on tilallinen, toiminnallinen, symbolinen ja turvallinen alue, joka mahdollistaa tilanteen hallinnan ja intressien mukaisten tavoitteiden saavuttamisen. Hallinnan katoaminen ja tilanteiden kriisiytyminen, kuten nyt eri puolilla maailmaa näyttää tapahtuvan, on ilmiö, jonka ymmärtäminen edellyttää uutta ajattelua. Reviiriajattelun vapauttaminen poliittiseksi tilaksi palauttaa toimijuuden (agency) ja mahdollistaa aiemmin tunnistamattomien mahdollisuuksien nousemisen esiin. Tämä on välttämätöntä erityisesti kriisien ratkaisemisessa.

Moniulotteinen maailmanjärjestys on muotoutumassa. Suvereniteetin käsite laajene. Normit ja instituutiot ovat murroksessa. Resilienssi ei riitä, se auttaa palaututumisessa, mutta ei luo uutta järjestystä, uutta normaalia. Näin ollen elämä jatkuu epävarmuudessa.

Reviiriajattelua ja sen mahdollistaman dialogin kautta tarjoutuvia näkökulmia, mekanismeja, diplomatiaa ja neuvotteluja voidaan tässä tilanteessa hyödyntää sekä varmistaa, että uuden järjestyksen luomisprosessissa valtioiden ja institutionaalisten toimijoiden suvereniteettia kunnioitetaan ja myös resurssien hyödyntämisestä neuvotellaan ”in good faith”.

Reviiri- ja regiimiajattelu ovat tietyllä tavalla lomittuneita. Normaalioloissa regiimiajattelu ohjaa käyttäytymistä ja reviiriajattelu pysyy kuitenkin taustalla. Kriisitilanteessa reviiriajattelu nousee etualalle ja regiimit joustavat, muuttuvat tai murtuvat. Kriisitilanteen jälkihoitona uudet syntyvät reviirit institutionalisoidaan regiimeiksi ja suvereniteettikysymykset päivitetään soveltuviksi uuteen normaaliin.

Reviiriajattelu ymmärrettynä ”as philosophy in action” tarkoittaa ajattelun muuntumista jatkuvaksi, tilanteen mukaan korjautuvaksi ja vastuulliseksi toiminnaksi tavoitteena uusi normaali.

Suvereniteetin käsite laajentuu

Suvereniteetin käsite laajenee moniulotteisessa maailmassa ja siihen kuuluu sekä alueellinen tila kuin myös ihminen kulttuurisena toimijana sekä käytettävissä olevat resurssit, mitkä ovat keskeisiä elementtejä ja tekijöitä uuden moniulotteisen maailman järjestyksen muotoutumisprosessissa. Näin ymmärrettynä suvereniteetti käsitteenä voi tarkoittaa kykyjä tunnistaa, rajata, puolustautua ja huolehtia selviytymisen kannalta välttämättömistä asioista eri reviireissä, joihin kuuluvat maa-, meri- ja ilmatilat. Tämän lisäksi täytyy huolehtia energiasta, huoltovarmuudesta sekä logistiikasta. Uudenlaisena vastuualueena on digitaalisesta tilasta, datasta ja informaatiosta sekä kyberturvallisuudesta huolehtiminen. Yhteiskunnallisesta luottamuksesta, instituutioista ja oikeusjärjestelmästä sekä mielipideilmastosta pitää myös huolehtia. Vastuun kantaminen reviirien tilasta ulottuu myös koskemaan muita, muun muassa ulkopuolisia suhteita.

Laajennetun suvereniteetin puitteissa toimijan legitimiteetin voidaan ajatella syntyvän siitä, että se ei siirrä vastuuta ja riskejä muille toimijoille olivat ne sitten omia tai ulkopuolisia. Reviiriajattelu taas mahdollistaa oikealla ajoituksella regiimin mukaisen toiminnan siirtymistä abstraktista normin sanelemasta jatkuvaksi tarkoituksiin ja tilanteisiin soveltuviksi käytännöksi, päätöksiksi, rajoiksi, pidättäytymiseksi, luottamuksen ylläpitämiseksi ja uuden normaalin tuottamiseksi.

Näin ollen suvereniteetti reviiriajattelussa voidaan ymmärtää valtion ja yhteiskunnan kykynä tunnistaa, ja kantaa vastuuta niin omista kuin jaetuista, myös esimerkiksi rajareviirille kuuluvista asioista ilman, että uskottavuus ja legitimiteetti menetetään. Reviiriä pitää hoitaa ja siitä pitää huolehtia, kantaa vastuuta, turvata jatkuvuus ja sen elinkelpoisuus.

Kokemusta ja näkemystä reviiriajattelun voimasta ja haasteista

Reviirikonseptia ja dialogia voidaan käyttää vaikuttavalla tavalla reviirin rajojen näkyväksi tekemiseen sekä myös institutionaalisten sopimussuhteiden hallintaan. Oman kokemukseni mukaan hyvänä esimerkkinä tästä on ollut ydinsulkusopimuksen neuvotteluprosessit ja täytäntöönpanokokemukset menneiltä vuosikymmeniltä. Useissa tapauksissa voitiin välttyä eskalaatiolta, aggressiivisen käyttäytymisen muuttumiselta uudeksi normaaliksi, kuten Etelä-Afrikan tapauksessa, josta myöhemmin lisää.

Valitettavasti toisenlaisiakin kokemuksia ja seuraamuksia on tarjolla. Irak, Pohjois-Korea, Syyria, Libya ja Iran voidaan mainita esimerkkeinä tässä yhteydessä. Ajankohtaisena esimerkkinä on Yhdysvaltain käyttäytyminen Venezuelaa kohtaan, mikä on osoittautumassa vaaralliseksi ja pahaa enteileväksi ennakkotapaukseksi, koska siinä turvaudutaan suoraan voimanäyttöön ja -käyttöön. Kansainvälinen yhteisö onkin reagoinut voimakkaasti ja kieltäytynyt hyväksymästä tällaista käytöstä.

Reviiriajattelussa turvallisuus ei ole nollasummapeliä vaan yhteensopivuuden kysymys: voivatko eri toimijat elää rinnakkain niin, että toistensa olemassaoloa ei koeta eksistentiaalisena uhkana. Kun reviiriä loukataan tai sen merkitys kiistetään, reaktio ei ole ensisijaisesti rationaalinen vaan syvältä tunteista lähtevä, sillä onhan kysymys selviytymisestä, elintärkeistä suhteista huolehtimisesta.

Reviiriajattelun avulla voidaan nähdä avautuvan uusia mahdollisuuksia muun muassa intressiristiriitojen käsittelemiseksi ja erilaisten arvojen huomioimiseksi pyrittäessä synnyttämään luottamusta ja yhteistä ymmärrystä konfliktien ratkaisemiseksi. Tämä edellyttää kuitenkin turvallisuutta koskeviin tuntemuksiin ja juurisyihin tutustumista sekä niiden merkityksen tunnustamista. Reviirin luomisprosessissa kysymys on elintärkeiden asioiden yhteisestä ymmärtämisestä. Kysymys ei ole vain neuvotteluista ja kompromisseista vaan realiteettien tunnistamisen pohjalta lähtevästä sovittelusta ja sopeutumisesta uuteen tilanteeseen, ja vapaasta tahdosta nousevasta rauhanomaisen yhteiselon mahdollistamisesta.

Kriisiytyvässä, päätöksentekokyvyttömyyden tilassa tarvitaan toisaalta toimiviksi koettujen rakenteiden ja käytäntöjen kunnioittamista sekä toisaalta uudenlaista rakennetta ja prosessia, joka mahdollistaisi yhteisen uuden tilan luomisen. Moniulotteiseksi muotoutuvan (multinodality) maailman järjestystä (structure) ja toimintamallia (code of conduct) täytyy nyt yhdessä hahmottaa sekä kehitellä soveltuvia ratkaisuja ymmärtäen kokonaisturvallisuutta koskevan tilanteen kompleksisuuden ja vakavuuden.

Reviiriajattelun avulla luodussa yhteisessä tilassa kansainvälinen yhteisö, valtiot ja instituutiot sekä ihmiset voivat näin vapautua vallitsevan kriisitilanteen, pelon ja pelotteen panttivankeudesta sekä ryhtyä luomaan hyväksyttäviä ja kestäviä asiakkuussuhteita ja kokonaisturvallisuutta tukevia ratkaisuja. Vallitsevien regiimien tuntemuksen lisäksi reviiriajattelu näyttää osoittautuvan välttämättömäksi kriisitilanteiden hallitsemisen kannalta. Reviiriajattelu sinällään ei kuitenkaan sovellu ”uudeksi normaaliksi”, siis normiksi uudelle maailmanjärjestykselle, sillä kyseessä on vain ajattelun, dialogin ja yhteistoiminnan apukeino.

Reviiriajattelu ja konfliktien synty

Monet aikamme konfliktit voidaan ymmärtää reviirikonflikteina, joissa juridiset argumentit, historialliset kertomukset ja sotilaallinen voima ovat välineitä syvemmän reviirikokemuksen puolustamiseen tai kieltämiseen. Esimerkiksi Venäjän suhde Ukrainaan, Yhdysvaltain suhde Venezuelaan ja Kuubaan sekä Lähi-idän tilanne eivät avaudu pelkästään kansainvälisen oikeuden tai sotilaallisen strategian kautta. Reviiriajattelun näkökulmasta katsottuna kysymys on koetusta strategisen, kulttuurisen ja historiallisen reviirin kaventumisesta, ajan kanssa tiettyyn muotoon saatetun elämän eksistentiaalisiksi koettuihin ehtoihin kohdistuvasta uhkasta. Tällaisiin konflikteihin pitäisi löytyä laajalta pohjalta lähtevä ratkaisu, eikä odottaa, että tavanmukaisin, yksinkertaisin ja yksipuolisin keinoin tilanne olisi hallittavissa.

Reviiriajattelu ja sitä tukeva, valtioiden välillä ja instituutioiden puitteissa käyty dialogi eivät oikeuta aggressiota, mutta se auttaa ymmärtämään, miksi esimerkiksi pelote (deterrence), pakotteet (sanctions) tai moraalinen paheksunta yksin eivät pysäytä ja ratkaise konfliktitilannetta. Jos osapuoli kokee menettävänsä elintärkeän reviirin, se on valmis kohtaamaan huomattaviakin kustannuksia. Turvallisuuspolitiikka, joka ei ota huomioon tätä dynamiikkaa, jää pinnalliseksi ja usein epäonnistuu, mistä on jo riittävästi opettavaisia ja esimerkiksi soveltuvia kokemuksia. Reviiriajattelu mahdollistaa valtioiden kriisiytyneiden suhteiden ja instituutioiden uudistumisen kestävällä tavalla vain silloin, kun sitä käytetään vallan rajaamiseen – ei vallankäytön oikeuttamiseen.

Reviiriajattelu vaihtoehtona eskalaatiolle

Reviiriajattelun keskeinen vahvuus on sen eskalaatiota ehkäisevä luonne. Näin esimerkiksi ”eskalaatio-de-eskalaation” kaltaisilta hyvin riskialttiilta strategioilta voidaan välttyä. Reviiriajattelu ohjaa huomion vastakkainasettelusta rajojen ja toimintatapojen yhteensovittamiseen. Sen sijaan että kysytään, kuka on oikeassa, kysytään, millainen reviirijärjestely ja käytännöt, mukaan lukien reviirien sisäisten ja eri reviirien välisten suhteiden järjestely, mahdollistavat yhteistoiminnan, rauhanomaisen etenemisen ja selviytymisen yhdessä kompleksisessa kriisiytyvässä maailmassa.

Tämä lähestymistapa korostaa vaiheittaista etenemistä, luottamuksen rakentumista ja yhteisten käytäntöjen synnyttämistä – ei nopeita ratkaisuja. Tällainen toimintatapa ja sen kautta syntyvät suhteet muistuttavat avointen kompleksisten tilanteiden hallintaa. Näin systeemisen tietämyksen (systemic knowledge) ja kokemuksen (experience) avulla luodut paikallisesti toimivat ratkaisut, ja yhteisesti ymmärretyt reviirit laajentuvat alueellisiksi ja lopulta kansainvälisiksi vakauden vyöhykkeiksi.

Reviiriajattelu vapauttaa tulevaisuuden pelosta ja pelotteen panttivankeudesta

Ydinenergia- ja ydinasepolitiikassa reviiriajattelu on auttanut lähestymään sekä käsittelemään pelkoa ja pelotetta, sopimusjärjestelmiä ja normeja vallankäytön ja haavoittuvuuden hallinnan mekanismeina, ei pelkästään juridisina tai eettisinä konstruktioina. Esimerkkinä tästä voidaan pitää vuonna 1968 solmittua ydinsulkusopimusta (NPT), joka muodostaa globaalin ydinasehallinnan perustan. Sen keskeinen funktio ei ole ydinaseiden poistaminen vaan niiden leviämisen rajoittaminen ja ydinenergian siviilikäytön valvonta sekä ydinaseista riisuutumisen edistäminen neuvotteluteitse ja ”in good faith” tavoitteena maailman vapautuminen ydinaseiden aiheuttamasta uhkasta ja pelosta.

Suomelle NPT on ollut keskeinen turvallisuusinstrumentti, regiimi joka on mahdollistanut korkean teknologisen ydinosaamisen ilman sotilaallista ydinaseohjelmaa. Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA:n) kattavat, Suomen valtion kanssa neuvotellut valvontajärjestelyt ovat toimineet ikään kuin reviirin rajavalvontamekanismeina ja ovat tähän mennessä uskottavalla tavalla toimeenpantuina lisänneet luottamusta ja vähentäneet väärien ja pahaa tarkoittavien tulkintojen riskiä.

Naton ydinasepolitiikka taas perustuu käsitteeseen ”extended deterrence”, jossa ydinaseiden ensisijainen tehtävä on estää sodan syttyminen. Ydinaseet eivät ole operatiivinen sodankäyntiväline vaan liittokunnan reviirin äärimmäinen rajamerkki. Reviiriajattelun mukaan Nato-jäsenyys ei tee Suomesta ydinasevaltiota, vaan liittää Suomen osaksi ydinasepelotteen suojaamaa reviiriä, asettaa Suomen reviirin toisen rajavyöhykkeelle, rajareviirille, korostaen näin pidättyvyyden ja eskalaationhallinnan merkitystä. Tässä mielessä ydinasepelote on kuitenkin kaksiteräinen miekka: se lisää turvallisuutta, mutta samalla kasvattaa riskiä joutua suurvaltareviirien törmäyspisteeseen. Tämän riskin pienentämiseksi ja hallitsemiseksi kansallisella ja alueellisella (EURATOM/EC) sekä Kansainvälisen Atomienergiajärjestön IAEA:n ydinsulkuvalvonnalla voi olla keskeinen rooli, jos tahdotaan.

Ydinsulkuvalvontaa koskevasta regiimistä

Ydinsulkusopimus (NPT) (Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons, 1968/1970) on globaalin ydinasejärjestyksen kulmakivi. Sen tavoitteena on mahdollistaa ydinaseiden leviämisen estäminen, edistää ydinaseiden riisuntaa ja taata oikeus käyttää ydinenergiaa yksiomaisesti rauhanomaisiin tarkoituksiin.

Historiallisista syistä, silloisten realiteettien perusteella, sopimus jakaa valtiot ydinasevaltoihin (NWS) ja ydinaseettomiin valtioihin (NNWS). Ydinaseettomat valtiot sitoutuvat olemaan hankkimatta ydinaseita ja ydinasevallat sitoutuvat olemaan niitä levittämättä (non-proliferation). Sopimus sitouttaa kaikki valtiot vilpittömässä mielessä neuvottelemaan ydinaseidenriisunnan edistämiseksi päämääränä ydinaseeton maailma (nuclear disarmament).

Valtioiden on neuvoteltava Kansainvälisen Atomienergiajärjestön (IAEA) kanssa valvontasopimus (Safeguards Agreement), jonka alaisuudessa valtio on oikeutettu käyttämään ydinenergiaa rauhanomaisiin tarkoituksiin.

Ydinsulkusopimus on maailman kattavimpia kansainvälistä järjestystä ylläpitäviä sopimuksia. Vuonna 2024 oli 191 valtiota solminut safeguards-valvontaa koskevan sopimuksen. Näiden joukosta 143 valtiota oli sopinut myös laajennettua valvontaa koskevat liitännäisjärjestelyt. IAEA:lla oli tuolloin 1388 valvontakohdetta. IAEA:n valvontaa toteuttavassa organisaatiossa oli töissä 822 henkilöä, jotka olivat 94 maasta. IAEA safeguards -valvonnan budjetti oli 194 miljoonaa dollaria, josta 30 miljoonaa oli 20 maan tarjoamaa vapaaehtoista, lähinnä teknologista tukea.

Ydinsulkuregiimi on enemmän kuin kansainvälinen sopimus, se on laajempi järjestely. Siihen kuuluvat: IAEA ja sen safeguards-valvontajärjestelmä paikan päällä tehtyine tarkastuksineen, lisäpöytäkirjat mahdollistaen laajennetun valvonnan, vientivalvonnan (NSG, Zangger Commitee), turvallisuustakuut, kriisinhallintaa ja diplomatiaa edistävät toiminnot.

Ydinsulkuregiimi on normatiivinen ja operatiivinen kokonaisuus, ei vain juridinen kehikko. Reviiriajattelun näkökulmasta NPT-regiimi voidaan ymmärtää ydinteknologisena reviirijärjestelmänä, jossa ydinaseen ajatellaan muodostavan viimekätisen pelotteen ja NPT pyrkii rajaaman tämän ja edesauttamaan valtioita hallitsemaan kriisejä ja vapautumaan eksistentiaalisesta pelosta riisuutumalla ydinaseista, kuten Etelä-Afrikan tapaus osoittaa.

Etelä-Afrikan tasavallan riisuutuminen ydinaseista

Hyvänä esimerkkinä onnistumisesta, kuitenkin vielä ainoana laatuaan, on Etelä-Afrikan tasavallan riisuutuminen ydinaseista ja liittyminen ydinaseettomana valtiona ydinsulkusopimukseen (NPT) vuonna 1991. Tässä yhteydessä Afrikan mantereesta myös muodostettiin ydinaseeton vyöhyke (Nuclear Weapon Free Zone, NWFZ).

NPT-regiimi on toiminut parhaiten normaalitilanteissa, mutta tunnetusti kriisitilanteiden hallinnassa kuten Irak, Pohjois-Korea, Libya, Syyria ja Iran on epäonnistuttu. Miten tilanne Etelä-Afrikassa kehittyi niin, että ydinaseesta riisuutuminen tuli mahdolliseksi? Miten paikallisen ja alueen poliittisen tilanteen kehittyminen vaikutti tähän?

Etelä-Afrikka ei ollut vielä NPT:n jäsen 1970- ja 1980-luvuilla. Se oli kuitenkin IAEA:n jäsenvaltio ja siellä olevat USA:n toimittama tutkimusreaktori ja Ranskan toimittama ydinvoimala olivat IAEA:n valvonnan kohteina. NPT-sopimuksen edellyttämää kattavaa valvontasopimusta ei ollut, joten se saattoi vuosien 1978–1987 välisenä aikana kehittää salaa ydinaseita viestinä suurvalloille ja viimekätisenä pelotteena sekä symbolisena vakuutuksena valkoisen vähemmistöhallinnon säilymiselle.

Apartheid-hallintoon ja sanktioihin väsyminen oli yksi keskeinen motiivi vapautumiseen ydinaseista, koska ilman niistä luopumista ei Etelä-Afrikka olisi koskaan voinut tulla täysivaltaiseksi, legitiimiksi toimijaksi kansainvälisessä yhteisössä.

Turvallisuusympäristössä tapahtui myös ratkaisevia muutoksia vuoden 1985 jälkeen, kun alueelliset sodat loppuivat, esimerkkinä Namibian itsenäistyminen. Namibia oli ollut osana turvallisuusreviiriä, puskurialueena Neuvostoliiton ja Kuuban tukemaa Angolaa vastaan. Namibian hallinta ja ydinaseet olivat osaltaan saman strategisen reviiriajattelun kaksi ulottuvuutta.

Käännekohtana oli YK:n välittämä kolmikantasopimus (Etelä-Afrikka, Kuuba, Angola) vuonna 1988, joka johti Namibian itsenäistymiseen 21.3.1990. Martti Ahtisaarella oli keskeinen rooli ja tehtävä UNTAG (United Nations Transistion Assistance Operation) -operaation ylimpänä poliittisena johtajana ja kriisinhallinasta vastaavana sovittelijana. Tätä operaatiota pidetään yhtenä YK:n onnistuneimmista rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioista, jolloin YK:n normit ja siirtymävaiheen realistinen tilannejohtaminen mahdollistivat toivotun tuloksen.  

Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) ja Etelä-Afrikan onnistuminen tässä tilanteessa voidaan ajatella olleen seurausta siitä, että NPT-sopimusta ja sitä ympäröivää regiimiä tulkittiin yhdeksi reviirin määrääväksi kehykseksi, jonka puitteissa vastuullinen vallankäyttö ja liikkumatila mahdollistivat onnistuneet yksityiskohtaisia valvontatoimia koskevat neuvottelut. Sopimuksen kirjaimen ja hengen mukaisesta toiminnasta huolehtiminen oli avainasemassa. Näin osapuolet sitoutuivat sääntöihin, luottamus rakentui ja implementointiyhteistyö onnistui tunnetuin tuloksin. Ydinsulkureviiri ei näyttäytynyt fyysisenä alueena, vaan normatiivisena institutionaalisena valvottuna tilana, joka oli rajattu, jaettu ja valvottu neuvoteltujen ja sitovien sääntöjen mukaisesti, samalla huolehtien integriteetistä sekä uskottavuudesta. Ydinsulkusopimuksen mukainen IAEA:n valvonta ei vain rajannut vaan yhteistyössä tuotti ja ylläpiti hyväksyttävää käytäntöä. Etelä-Afrikan ja IAEA:n kokemus osoittaa, että onnistunut ydinaseista riisuutuminen ei synny normien pakosta vaan suvereenista reviiripäätöksestä, joka tehtiin ja tehdään ennen normiregiimiin palaamista.

Etelä-Afrikan riisuutuminen ydinaseista ei ollut vain päätös tehdä se mikä oli osoittautunut välttämättömäksi, vaan tehdä se todennettavasti NPT-regiimin puitteissa ja IAEA:n avulla. Muun muassa tästä ainutlaatuisesta onnistumisesta IAEA ja sen pääjohtaja El Baradei palkittiin vuonna 2005 Nobelin rauhanpalkinnolla. Etelä-Afrikka on empiirinen todiste siitä, että ydinaseista luopuminen on mahdollista ja voi lisätä turvallisuutta ja palauttaa valtion kansainvälisen yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Etelä-Afrikan ja IAEA:n sitoutuminen yhteiseen asiaan ja kymmenen vuotta kestänyt ydinsulkureviirin hoitotyö ja vastuuntuntoinen huolehtiminen reviiristä kantoivat hedelmää.

Sopimusjärjestelmät institutionaalisina reviireinä: esimerkkeinä NPT, IAEA, TPNW ja NATO sekä kahdenväliset sopimusjärjestelmät

Kansainväliset sopimukset voidaan reviiriajattelun kautta ymmärtää valtioiden välillä sovittuina institutionaalisina reviireinä. Esimerkiksi ydinsulkusopimus (NPT) ei ole vain juridinen teksti, vaan yhteisesti rakennettu turvallinen tila, jossa rauhanomainen ydinaineiden käyttö on katsottu yhteiseksi hyväksi, aseiden leviämisen uhka torjuttu ja ydinaseiden käyttö rajattu tabuiksi ydinasekieltosopimuksen (TPNW) kautta. IAEA:n valvontajärjestelmä ja sen toimeenpano ”in good faith” toimii näiden reviirien tilan ja rajan valvontana: se ylläpitää luottamusta siihen, että sopimuksen kirjainta ja henkeä noudatetaan ja sovittuja rajoja kunnioitetaan. Reviiriajattelun avulla voidaan tunnistaa, että NPT ja TPNW sekä myös NATO-sopimus ja bilateraaliset sopimukset kuten DCA sekä Yhdysvaltojen ydinenergia-alan yhteistyösopimus Venäjän kanssa, eivät ole kilpailevia normeja, vaan eri turvallisuusreviirejä koskevia neuvottelujen kautta sovittuja järjestelyjä, jotka vastaavat erilaisiin eksistentiaalisiin ja usein lomittuneisiin haasteisiin.

Kun nämä reviirit toimivat tarkoituksenmukaisella tavalla, luottamusta voidaan rakentaa ja ylläpitää. Näin turvallisuus vahvistuu ilman jatkuvaa tarvetta varautua ja turvautua voiman käytön mahdollisuuteen. Kun näiden uskottavuus heikkenee – esimerkiksi epäselvien mandaattien, politisoitumisen tai avoimen uhkailun tai valtion taholta aloitetun voimankäytön seurauksena – reviiri alkaa murentua, ja epävarmuus ja turvattomuus kasvavat. Näin ollen turvallisuushaaste ei ole ensisijaisesti luonteeltaan tekninen tai juridinen vaan reviirinen: kuka hallitsee ja miten, kuka valvoo ja kenen intressit tunnustetaan, kenen arvot sanelevat jatkotoimet ja ketkä maksavat seuraukset.

Tulevaisuuden turvallisuus reviirien yhteensovittamisena

Aikamme suurimmat turvallisuushaasteet – ilmastonmuutos, lajikato, teknologinen murros, ydinaseuhka ja geopoliittinen pirstaloituminen – ovat kaikki luonteeltaan reviirisiä. Myös arktisen alueen kokonaisturvallisuustilaanne on kriisiytymässä ja ajautumassa vaikeaan konfliktiin, joka vaatii välitöntä huomiota. Nämä pakottavat kysymään, miten jaamme käytössä olevan tilan, vastuun, resurssit ja vallan maailmassa, jossa yksikään toimija ei voi selviytyä yksin.

Reviiriajattelu tarjoaa realistisen mutta ei kyynisen viitekehyksen: se tunnistaa realiteetit, vallan ja intressit, mutta sitoo ne arvoihin ja selviytymisen ehtoihin. Kokonaisvaltaisessa mielessä turvallisuus on jakamaton, kaikkien intressissä oleva välttämätön hyvä. Se ei synny toisen reviirin tuhoamisesta vaan siitä, että reviirit muotoillaan ja rakennetaan niin, etteivät ne vaadi toistensa elinehtojen hävittämistä.

Miten sitten Yhdysvaltain uusi National Security Strategy (2025) ja presidentti Trumpin toiminta on tulkittavissa ja ymmärrettävissä reviiriajattelun näkökulmasta? Kysymys vaikuttaa olevan uudenlaisesta turvallisuusytimestä, reviiristä, joka rajaa oman turvallisuutensa entistä tiukemmin kansallisiin etuihin ja priorisoi valta-asemansa maantieteellisellä alueellaan muokaten rajoja niin maantieteellisesti kuin strategisesti. Fyysiset rajat ovat turvallisuuselementtejä, taloudellisen kilpailukyvyn varmistaminen on osa turvallisuutta sekä määritellyt edut ja uhkat osa reviirin valvontaa ja vallankäyttöä. Liittoutumat kuten NATO ja muut maat kuten Suomi katsotaan rajareviireiksi. Siinä ajattelussa turvallisuus on sotilaallista voimapolitiikkaa ja peliä sekä etupiirien ja rajareviirien hallintaa ja hyväksikäyttöä, kuitenkin ilman huolehtimisvastuuta. Globalisaatio kansainvälisine sääntöineen ymmärretään uhkana reviirin kontrollille, joten USA vetäytyy monenkeskisistä järjestöistä ja ottaa etäisyyttä näitä tukevaan resurssi- ja sääntöpohjaan.

Venäjän voidaan ajatella toimivan samansuuntaisesti. Siksi se ilmeisesti näkee nyt Suomen entistä selvemmin myös rajareviirinä. Tämä tarkoittaa sitä, että reviiriajattelun näkökulmasta katsottuna turvallisuuden tuottajana ja kuluttajana Suomen pitäisi nyt kiinnittää erityistä huomiota oman ”rajareviirinsä” hallinnointiin välttääkseen joutumasta suurvaltojen tallomaksi.

Päätelmiä

Reviiriajattelun hyödyntäminen valtiollisen ja institutionaalisen vallankäytön tunnistamisessa, rajaamisessa ja uudistamisessa voisi olla se uusi lähestymistapa, joka mahdollistaa maailman murentuneen järjestyksen palauttamisen uuteen uskoon. Tavoitteena voisi olla suvereniteetin vahvistaminen, demokratian turvaaminen ja kriisinkestävyyden lisääminen sekä samalla huolehtiminen siitä, että tiukasta reviiriytymisestä ei sellaisenaan tule uusi normaali.

Periaatteellisena lähtökohtana tässä esityksessä on ollut ajatus, että reviiriajattelu on välttämätön kriisitilanteissa (päätöksentekokyvyttömyyden tilassa), mutta haitallinen normaalitilanteissa, ellei sitä tunnisteta ja rajata. Vallitsevassa turvallisuusympäristössä on ajauduttu unissakävelijän tavoin reaktiivisesti reviirilogiikkaan, ja vaarana on, että tästä tulee pysyvä hallintamalli, mikä heikentää normitilaa ja legitimiteettiä kaikilla tasoilla ja tahoilla.

Reviiriajattelun tärkeys aikamme turvallisuushaasteiden ratkaisemisessa perustuu sen kykyyn yhdistää inhimillinen kokemus, valtapolitiikka ja institutionaaliset rakenteet ja käytännöt yhdeksi analyysikehykseksi. Se auttaa ymmärtämään konfliktien juurisyitä, vahvistamaan sopimusjärjestelmien uskottavuutta ja avaamaan tilaa kestäville ratkaisuille tilanteissa, joissa perinteiset toimintamallit ovat ajautuneet umpikujaan. Turvallisuus ei ole vain uhkien poissaoloa, vaan elinkelpoisten reviirien olemassaoloa – jaettua, tunnustettua ja ylläpidettyä.

Reviiriajattelu on tehokas, huolellisuutta vaativa mutta myös vaarallinen työkalu. Tämän takia pitäisi varmistaa, että sitä käytetään suvereniteetin ja vapauden suojaamiseen, ei näiden kaventamiseen. Suomen asema ja rooli eivät nyt määräydy pienen valtion tarpeesta hakeutua suuren suojaan, vaan nyt pitää määritellä, ottaa haltuun ja hallita sille eksistentiaalisesti välttämätöntä reviiriä. Suvereniteetti ei ole pelkästään juridinen tila vaan kyky estää oman alueen muuttuminen toisen reviiriksi. NATO tarjoaa kehyksen mutta ei korvaa omaa reviiripolitiikkaa. Suomen strateginen etu on toimia suurvaltojen reviirien rajavyöhykkeellä oman alueensa hallinnasta vastaavana, ei etupiirien pelinapulana.

Bertrand Russell on todennut, että ”The fundamental cause of trouble in the modern world is that the stupid are cocksure while the intelligent are full of doubt”. Etelä-Afrikan NPT-prosessi osoittaa, että viisaus kansainvälisessä politiikassa ei ole varmuutta normeista eikä epävarmuutta voimasta, vaan kykyä epäillä molempia oikealla hetkellä – ja ottaa vastuu reviiristä silloin, kun normit eivät enää kanna.

Vielä lopuksi yhteenvedon omaisesti: Reviiri ei ole vain alue tai juridinen rajaus, vaan toiminnallinen vastuualue, jossa toimija (valtio, instituutio, yhteisö) tunnistaa todellisen vaikutusvaltansa hoitaa sitä ja kantaa siitä aktiivisen huolehtimisvastuun. Reviiri määrittyy sen mukaan, missä vaikutus on todellista – ei vain sen mukaan mihin oikeus ulottuu.

-

Juha Rautjärvi on vuodesta 1975 lähtien toiminut ydinaseiden rajoittamiseen liittyneiden tehtävien piirissä. Ensimmäiset neljä vuotta Säteilyturvakeskuksessa (STUK) tehtävänä perustaa NPT-pohjaisen kansallisen ydinmateriaalivalvonnan järjestelmä. Seuraavat 20 vuotta IAEA:ssa ydinmateriaalivalvonnan tarkastusosastolla operatiivisen osaston päällikkönä, vastuualueena eri vaiheissa Europan unioni, Latinalainen Amerikka, Afrikka ja Neuvostoliitto. Vuonna 2000 hän palasi Suomeen ja työskenteli vuoteen 2015 asti Stukissa projektipäällikkönä vastaten eräistä kahdenvälisistä ja Euroopan unionin rahoittamista hankkeista CBRN-turvallisuuden ja -materiaalivalvonnan alalla. Sen jälkeen hän on osallistunut CBRNE-turvallisuuteen ja käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitusta koskeviin hankkeisiin.