Heikki Talvitie 5.11.2024: Keskeisiä piirteitä suomalaisten ja venäläisten kanssakäymisessä vuosina 1100–2024
Suomen ja Venäjän suhteet ovat nyt uudessa tilanteessa. Suomi on katkaissut kaikki poliittiset suhteet Venäjän Federaatioon, ja olemme sulkeneet itärajamme koko pituudeltaan. Syitä siihen on monia ja useat niistä ovat kertautuneet aina aika ajoin suomalaisten ja venäläisten keskinäisessä kanssakäymisessä. Kokemuksia meillä on tuhannen vuoden ajalta, eikä sinä aikana ole löydetty mitään sellaista viisasten kiveä, jolla nämä suhteiden äärivaihtelut saataisiin jotenkin tasaantumaan.
Ruotsi ja Venäjä
Suomen aluetta himoitsi itselleen 1100-luvulla Ruotsi, joka oli liittynyt aikaisemmin läntiseen roomalaiskatoliseen uskoon. Ruotsalaiset lähtivät 1200-luvulla valloittamaan Hämeen linnaa, ja ruotsalaisen kronikan mukaan ruotsalaiset löivät pakanat sekä ottivat maan ja linnan haltuunsa. Suomalaiset saatettiin ruotsalaisten toimesta uskonnon varjolla kuriin ja järjestykseen. Samassa kronikassa todetaan, että Venäjän kuningas ymmärsi menettäneensä ruotsalaisten valtaaman maan. Hämeen linna oli se menetys, ja se osoittaa, että ortodoksit ja novgorodilaiset kauppiaat olivat olleet myös Suomen alueella toimeliaita.
Suomen itärajan muutokset Ruotsin vallan aikana esitettynä Suomen nykyisen alueen pohjalle. Lähde: Matti Hakulinen, ”Entisten valtakuntien rajojen kulku nykyisessä Etelä-Karjalassa”, teoksessa Etelä-Karjalassa idän ja lännen rajalla (Etelä-Karjalan maakuntayhdistys, 2021).
Ruotsi oli sitten vuodesta 1150 vuoteen 1709 Venäjää vahvempi. Pähkinäsaaren rauhan 1323 Venäjän puoleinen rajalinja mukaan lukien yhteiset nautinta-alueet oli saatu vuoden 1595 Täyssinän rauhassa liitettyä Ruotsin itäisen maakunnan alueisiin. Täyssinän rauhan välittäjänä toimi Habsburg-keisari, joka halusi rauhoittaa Ruotsin ja Venäjän rintaman.
Tulkintoja Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajasta. Lähde: Jukka Korpela, ”Ruotsi, Novgorod ja Moskova” teoksessa Suomen historian kartasto (Karttakeskus, 2007).
Sitten Stolbovan rauhassa 1617 myös Käkisalmen lääni liitettiin Ruotsin omistuksiin. Ja tämän rauhan välittäjänä oli Englanti. Täyssinän rauhanteossa karjalaisia ortodokseja pakeni itään Valdaille ja Tverin alueelle, ja sama muuttoliike jatkui Stolbovan rauhan jälkeen. Tilalle tuli protestanttista väkeä lähinnä Savosta ja Kymenkartanon läänistä. Koska Ruotsi oli 1700-luvulle asti Venäjää vahvempi, myös itsenäisen Suomen rajat saivat hahmonsa noista historiallisista taustoista.
Valtasuhteet Ruotsin ja Venäjän välillä muuttuivat 1700-luvulla Venäjän eduksi. Ruotsi hyökkäsi edelleen mutta huonolla menestyksellä, joten Suomen aluetta lähdettiin pilkkomaan nyt toisin päin. Ensinnä Pietari I (Suuri) miehitti Suomea 1713–1721, ja Uudenkaupungin rauhassa rajaksi tuli linjaus, jota alettiin kutsua Pietari Suuren rajaksi. Mainittakoon, että talvisodan jälkeen Neuvostoliitto totesi, että Moskovan rauhan raja vuonna 1940 oli “Pietari Suuren raja”. Hattujen sota 1741–1743 siirsi rajan länteen Kymijoelle. Vuonna 1809 Haminan rauhassa Venäjä otti Ruotsilta loputkin Suomen alueen läänit sekä Ahvenanmaan. Se oli jo puhdas Venäjän hyökkäyssota.
Suomen status Ruotsin vallan aikana määräytyi myös Venäjän käytöksen mukaan. Kun Iivana IV ei halunnut allekirjoittaa rauhansopimuksia Kustaa Vaasan kanssa, koska piti tätä nousukkaana ja vallan anastajana, hän ehdotti Kustaalle aisapariksi Novgorodin käskynhaltijaa. Niinpä Kustaa loi Suomesta herttuakunnan. Herttuaksi hän asetti poikansa Juhanan, ja tämän oli sitten tarkoitus neuvotella Novgorodin käskynhaltijan kanssa. Juhanan noustua valtaan hän kuninkaana nosti Suomen suuriruhtinaskunnaksi samasta syystä. Mitään autonomiaa tähän ei kuitenkaan liittynyt.
Suomen autonominen suuriruhtinaskunta
Suomen suuriruhtinaskunnan alkuvaihe vuodesta 1809 alkaen oli hyvää aikaa suomalaisille ja venäläisille. Autonomisen suuriruhtinaskunnan peruselementit olivat Vanhan Suomen (lähinnä Viipurin läänin) liittäminen nyt Ruotsilta vallattuun ns. Uuteen Suomeen, omat sisäiset instituutiot ja Pietarissa toimiva suomalainen ministerivaltiosihteeri, joka esitteli Suomen asiat suoraan keisarille.
Ruotsin Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743 Venäjälle luovuttamat Suomen alueet, ”Vanha Suomi”. Nuo alueet liitettiin Ruotsilta vuonna 1809 vallattuun Suomen suuriruhtinaskunnan alueeseen vuonna 1812. Kuva: Wikipedia.
Pietarista muodostui eräänlainen suomalaiskeskus. Suomesta vietiin Pietariin monia siellä välttämättömästi tarvittavia hyödykkeitä, kuten halkoja lämmitykseen ja työhevosia. Myös taitolajeissa suomalaiset onnistuivat. Esimerkkinä mainittakoon Fabergén suomalaiset kello- ja kultasepät.
Suomeen ei kuitenkaan ollut ryntäystä. Jos ei lasketa Venäjän armeijaa, niin Suomeen muutti yllättävän vähän venäläisiä. Suomen juutalaiset tulivat tänne Venäjältä autonomian ajalla. Armeijan mukana Suomeen tulleet juutalaiset saivat asettua palvelusaikansa jälkeen suuriruhtinaskuntaan, ja monet käyttivät tätä mahdollisuutta hyväkseen. Suomalaisia virtasi myös Pietariin opiskelemaan, ja keisarikunta jakoi stipendejä tämän mahdollistamiseksi. 1840-luvulta alkaen suomalainen kansallistunne nosti päätään. Kalevala julkaistiin, ja heimoaate sai syntynsä. Stipendiaattien lukumäärä Venäjällä väheni 1800-luvun loppupuolella huomattavasti.
Saksa alkoi yhdistyä Preussin johdolla 1860-luvulla. Eurooppalaiset suurvallat näkivät tässä haasteen, johon piti vastata. Ranskan ja Saksan sota 1870-luvun alussa vahvisti käsitystä siitä, että Euroopan keskiöön oli syntynyt uusi valtakeskus, joka uhkasi perinteisten suurvaltojen etuja. Tämä otettiin vakavasti Pietarissa, ja valtakunnan rajamaita ryhdyttiin valmistamaan mahdolliseen yhteenottoon. Suomalaiset tuskin edes ymmärsivät näitä muutosvoimia ja näkivät Venäjän toimet Suomessa vain Suomen autonomian rajoittamisyrityksinä. Venäjän tappio sodassa Japania vastaan ja suurlakko 1905 toivat Suomelle yksikamarisen eduskunnan, joka oli yksi edistyksellisimpiä kansanedustuslaitoksia maailmassa.
Toinen sortokausi oli sitten ensimmäistä pahempi. Anarkistit olivat pääkaupungin Pietarin vitsaus ja pääministeriksi noussut Pjotr Stolypin esitti senaatille, että Suomi ei saisi hyysätä venäläisiä anarkisteja. Kun senaatti ei tähän pyyntöön vastannut, niin Suomen autonomian riisuminen aloitettiin varsin kovilla lainsäädännöllisillä otteilla. Stolypinin murha ja ensimmäisen maailmansodan alkaminen siirsivät kuitenkin Suomeen kohdistunutta painetta.
Jääkärit lähtivät Saksaan sotilasoppiin. Venäjän kansalaisten vähittäinen radikalisoituminen ja sodassa koetut tappiot murensivat yhteiskuntaa, ja lopulta Saksan vastaisen rintaman tapahtumat saivat aikaan vallankumouksen. Keisari luopui vallasta ja väliaikainen hallitus alkoi taipaleensa. Suomi yritti saada korjatuksi autonomiaansa tulleita aukkoja, mutta ns. valtalailla eduskunta ylitti Suomen autonomian rajat, jolloin Venäjän väliaikainen hallitus kaatoi eduskunnan katsoen, että autonomian laajentamiseen kuuluvat asiat kuuluivat myöhemmin kokoontuvalle perustuslakikomitealle. Bolsevikkien vallankaappaus lokakuussa 1917 sai suomalaiset ajamaan itsenäisyyttä Venäjästä.
Saksa lupasi tukea Suomen itsenäisyyden tunnustamista Venäjän eli emämaan toimesta. Valtionhoitaja Svinhufvud ei halunnut tähän mennä, koska oli epävarmaa, miten lujasti bolsevikit olivat vallan kahvassa. Kun saksalaiset ilmoittivat, että Saksa ei tule tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, ennen kuin Neuvosto-Venäjä on tunnustuksen antanut, niin Svinhufvudilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin alentua matkaan Pietarin Smolnaan, jossa Leninin komissariaatti tunnustuksen sitten antoi vuoden viimeisenä päivänä 1917. Leninin tunnustusta suomalaiset ovat koko historiansa ajan väheksyneet. Tosiasia kuitenkin on, että jos Svinhufvud ei olisi Smolnaan mennyt, niin Suomen asema olisi muuttunut varsin arvaamattomaksi. Suoria tunnustuksia muualta ei olisi tullut.
Saksa oli vuonna 1918 valmistelemassa maan sotatoimia johtaneen kenraali Erich Ludendorffin johdolla Saksalle itä-imperiumia, johon tulivat kuulumaan Suomi, Baltian maat, Valko-Venäjä ja Ukraina. Suomi piti saada itsenäiseksi, jotta tosiasiallinen miehitys saataisiin näyttämään avunannolta. Muut näistä maista olivat jo Saksan sotavoimien miehittämiä.
Suomi ja Neuvosto-Venäjä
Vuosi 1918 oli Suomessa sisällissodan vuosi. Valkoiset tukeutuivat Saksaan ja punaiset Neuvosto-Venäjään. Brest-Litovskin rauhansopimuksen jälkeen maaliskuussa 1918 Neuvosto-Venäjän mahdollisuudet tukea Suomen punaisia loppuivat, koska siitä sovittiin rauhansopimuksessa. Kenraali von der Goltzin divisioona rantautui Hankoon ja toinen saksalainen sotilasjoukko Loviisaan. Ne molemmat puhdistivat Etelä-Suomea punaisista. Venäläinen valtuuskunta saapui Hankoon ja neuvotteli von der Goltzin kanssa siitä, miten he käyttäytyvät, kun saksalaiset tulevat Helsinkiin. Venäjän punainen laivasto ja tykistö pysyivät Helsingin valtauksessa toimettomina. Saksalainen divisioona piti voitonparaatin Helsingin valtauksen johdosta.
Svinhufvud ja Paasikivi lähtivät siitä, että Suomi tarvitsee itsenäisyytensä tueksi vahvan suojelijavaltion. Siksi he ajoivat monarkiaa, saksalaisen prinssin nimittämistä Suomen kuninkaaksi, ja Suomen kaupassa Saksa sai määräävän vallan. Miksi juuri Wilhelm II:n Saksa haluttiin Suomen suojelijaksi? Siksi, että Suomessa katsottiin Saksan olevan Euroopan vahvin sotilasmahti.
Marraskuussa 1918 tämä suomalainen illusiooni romahti, kun Saksa pyysi aselepoa. Neuvosto-Venäjä ei ollut Suomelle ongelma, mutta sitä olivat nyt sekä Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Ne katsoivat karsaasti Suomen saksalaissuuntausta, ja näiden demokratioiden tunnustukset Suomen itsenäisyydelle saatiinkin vasta keväällä 1919.
Suomessa oltiin yliopisto- ja aktivistitahoilla laajalti sitä mieltä, että mistään Suomen historiallisista rajoista ei olisi uudeksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliseksi rajaksi. Haluttiin koota suomea puhuvia kansoja itsenäisen Suomen alueen piiriin. Pyrkimyksenä oli ns. Fenno-Skandian alueen saaminen itsenäisen Suomen alueeksi.
Fenno-Skandia käsittää alueena Skandinavian ja Suomen. Se pohjautuu tämän alueen graniittiseen perustaan. Jos Fenno-Skandialle halutaan jokin itäinen rajalinja, niin se on historiassa ollut Neva – Laatokka – Syväri – Ääninen – Vienan joki – Vienan meri. Fenno-Skandian määritelmä kehitettiin niiden suomalaisten oppineiden parissa, jotka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tekivät useita Kuolan retkiä. Historiasta tiedetään, että Juhana III julisti suurin piirtein tämän rajan länsipuolen Ruotsin uudeksi alueeksi valloitettuaan 1580-luvulla Käkisalmen läänin. Kaarle IX yritti vielä 1600-luvun alussa valloittaa Kuolan. Tässä epäonnistuneessa yrityksessään hän käytti ensimmäistä kertaa suomalaisia hiihtojoukkoja.
Suomi ja Neuvosto-Venäjä solmivat rauhansopimuksen Tartossa vuonna 1920. Rajaksi valtakuntien välillä tuli suuriruhtinaskunnan raja eli pääpiirtein historiallinen Stolbovan rauhan raja vuodelta 1617. Suomalaiset heimoveljet hyökkäilivät itään rauhansopimuksesta huolimatta Vienassa ja Aunuksessa. Venäjältä puolestaan suomalaiset kommunistit pyrkivät kylvämään vihaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Vuonna 1922 puna-armeija oli jo vakiinnuttanut otteensa Venäjän Karjalassa ja maiden välille tehtiin rajarauhasopimus. Itä-Karjalan autonomiaa Neuvosto-Venäjä tuki luomalla Petroskoista käsin suomalaisten punaisten hallinnoiman suomalais-karjalaisen työväen kommuunin.
Suomi ja Neuvostoliitto
Vuosina 1922–1939 suhteet Suomen ja Neuvostoliiton kesken olivat virallisia, mutta ei niitä normaaleiksi voida sanoa. Kansalaisjärjestöjen tasolla ei syntynyt ideologisten erimielisyyksien vuoksi minkäänlaista yhdistystä ohjaamaan kansalaisten keskinäistä vuoropuhelua. Vuonna 1937 ulkoministeri Holsti vieraili Moskovassa molemminpuolisin suurin odotuksin. Vierailun anti valui hiekkaan. Neuvostoliitto oli ajamassa asemiin suursodan lähestymisen merkkien voimistuessa, ja Stalinin puhdistukset saavuttivat huippunsa koskien myös Petroskoissa valtaa pitäneitä suomalaisia. Suomessa taas ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää Neuvostoliiton kiinnostusta rajajärjestelyyn, jossa asiassa neuvostolähettiläs Asmus oli suomalaisia lähestynyt jo vuonna 1935.
Kun Suomi ei taipunut rajajärjestelyyn, niin Neuvostoliitto aloitti talvisodan 30.11.1939. Stalinin selustatukena oli Neuvostoliiton ja Hitlerin johtaman Saksan välinen sopimus, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi ja Baltian maat määritettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Suomi taisteli urhoollisesti, mutta hyökkääjän ylivoima erityisesti helmikuun 1940 jälkeen mursi suomalaisten puolustuksen. Taisteltiin jo Viipurista, kun rauha maaliskuussa tehtiin kovin ehdoin. Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan, Sallan ja Suomenlahden isot saaret. Hanko vuokrattiin Neuvostoliiton tukikohdaksi.
Suomen alue Tarton rauhansopimuksen 1920 mukaisesti ja siitä Moskovan rauhassa 1940 luovutetut alueet. Kuva: Wikipedia.
Välirauhan aika oli vaarallista aikaa. Sotatila vallitsi edelleen Suomessa kaikkine siihen kuuluvine rajoituksineen. Tähän rakoon Suomessa perustettiin toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura. Neuvostoliitto ilmoitti avoimesti tukevansa seuran toimintaa ja katsoi, että se oli mittatikku, jolla voitiin mitata maiden välisten suhteiden tilaa. Suomen hallitus katsoi seuran toimivan Neuvostoliiton etujen ajamiseksi Suomessa ja vaikeutti lainsäädännöllä sen toimintaa. Lokakuussa 1940 seurassa oli jäseniä hieman yli 35 000. Seuraa ei koskaan saatu rekisteröityä, ja se lakkautettiin oikeuden päätöksellä 23.12.1940.
Hitlerin Saksa alkoi suunnitella vuoden 1940 toisella puoliskolla hyökkäystä Neuvostoliittoon, ja Suomi haluttiin mukaan tähän Barbarossa-operaatioon. Siinä tarkoituksessa suomalaisia houkuteltiin aseostoihin ja myöntämään saksalaisille kauttakulkuoikeus Pohjanlahdelta Norjaan meneville ja sieltä tuleville saksalaisille sotilaille. Suomalaisia myös peloteltiin Molotovin marraskuiselta Berliinin matkalta annetuilla väritetyillä tiedoilla. Pian suomalaiset upseerit olivat jo Saksan päämajassa karttoja katselemassa. Syy siihen, että Hitlerin Saksa haluttiin Suomen suojelijaksi, oli yksinkertaisesti sama kuin vuonna 1918: Saksaa pidettiin syksyllä 1940 Euroopan vahvimpana sotilasmahtina.
Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 ja ilmoitti suomalaisten sankareiden osallistuvan liittolaisina taisteluun. Tällaista ilmoitusta suomalaiset eivät olisi halunneet, sillä oli sovittu, että Suomi liittyisi hyökkäykseen vasta hiukan myöhemmin. Suomalaiset odottivat pari viikkoa, että saksalaiset etenivät Baltiassa. Suomen hyökkäys alkoi heinäkuussa kohti Syväriä, Petroskoita ja Karjalan kannasta. Päämäärät saavutettiin Syvärillä ja Kannaksella. Myös Petroskoi vallattiin, mutta siitä eteenpäin tilanne kehittyi epämääräiseksi.
Vuonna 1941 Suomi ja Hitlerin Saksa havittelivat Fenno-Skandian itäistä rajalinjaa Vienanmereltä Äänisen kautta Laatokalle. Kolmannen valtakunnan suunnitelmissa oli myös, vielä sodan mennessä hyvin kesällä 1941, ajatus siitä, että Suomi piti liittää maakuntana Kolmanteen valtakuntaan eli Suur-Saksaan ja Suomelle olisi annettu tehtäväksi ”Vienan meren vahtikoiran” rooli.
Saksalaisten hallintaan annettiin jo kesäkuun puolivälissä 1941 koko Pohjois-Suomi Oulun tasalle asti. Saksalaisten hyökkäykset Leningradiin ja Muurmannin alueelle kilpistyivät kuitenkin neuvostojoukkojen ankaraan vastustukseen. Vuoden 1943 lopulla Saksan vastaisen liittokunnan päämiehet tapasivat Teheranissa. Rooseveltin ja Churchillin kysymykseen, mitä tehdään Suomelle ja Baltialle, Stalin vastasi, että Suomi saa pitää itsenäisyytensä, mutta Baltian maat kuuluvat Neuvostoliittoon.
Saksan hyökkäysvoiman ehtyminen merkitsi Neuvostoliiton vastahyökkäysten voimistumista, ja kesäkuussa 1944 oltiin jo tilanteessa, jossa neuvostojoukot aloittivat suurhyökkäyksen Kannaksella. Viipurin vallattuaan puna-armeijan joukkoja alettiin vetää takaisin Valko-Venäjän rintamalle, jossa laaja hyökkäys saksalaisia vastaan oli käynnissä. Saadakseen Suomen luopumaan sodasta Stalin oli antanut käskyn hyökätä Viipuriin ja sen valtaamisen jälkeen Kymijoelle eli Turun rauhan rajalle vuodelta 1743. Suomalaisten torjuntataistelut Talin ja Ihantalan alueilla kuitenkin osoittivat, että jäljelle jääneillä joukoilla Neuvostoliitto ei kykenisi läpimurtoon.
Hitlerin vaatimuksesta presidentti Ryti allekirjoitti vakuutuksen siitä, että Suomi tulee taistelemaan loppuun asti Saksan rinnalla. Täten saatiin Saksan aseapu jatkumaan. Kun saksalaiset joutuivat perääntymään Riianlahdelle ja Varsovan edustalle, niin silloin Suomi vaihtoi presidenttiä ja ilmoitti Neuvostoliitolle, että se hyväksyy keväällä esitetyt rauhanehdot. Täydellistä antautumista ei vaadittu. Piti palauttaa voimaan talvisodan päättänyt rauhansopimus vuodelta 1940 lukuunottamatta Hangon tukikohtaa. Sen sijaan tuli luovuttaa Petsamo ja vuokrata Neuvostoliitolle Porkkala laivastotukikohdaksi 50 vuoden ajaksi.
Maailmansota loppuu, kylmä sota alkaa ja Suomen idänsuhteet vahvistuvat
Liittoutuneiden valvontakomissio tuli Suomeen välirauhansopimuksen toteutusta valvomaan ja käytännössä piti ylintä päätösvaltaa itsellään. Oikeistolaisia järjestöjä lakkautettiin ja vasemmiston kiellettyjä yhdistyksiä perustettiin uudelleen. Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 toi Suomelle de jure -suvereenisuuden takaisin.
Kylmän sodan alettua Stalin ehdotti Suomelle samankaltaista YYA-sopimusta, jollaisia se oli solminut useiden miehittämiensä Itä-Euroopan valtioiden kanssa. Paasikivi ehdotti neuvotteluja käytävän Suomen luonnoksen pohjalta, mihin Stalin suostui. YYA-sopimus oli voimassa 1948–1992, ja sen voidaan katsoa täyttäneen Neuvostoliiton tarpeen siltä osin, että Suomi ei kylmän sodan aikana antanut valtioaluettaan Neuvostoliiton vastustajien haltuun. YYA-sopimuksen johdannossa todettiin Suomen pyrkimys pysyä puolueettomana suurvaltojen ristiriitojen suhteen. Tätä käytti presidentti Kekkonen hyväkseen ja kehitti Suomen puolueettomuuspolitiikkaa vastapainoksi YYA-sopimukselle.
Syksyllä 1944 virisi hyvin nopeasti ajatus Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustamisesta. Aloite lähti liikkeelle uudesta vasemmistosta, mutta Paasikivi halusi olla asiassa aktiivinen. Hän olisi halunnut viivyttää ystävyysseuran perustamista vakaampiin oloihin, mutta paine vasemmalta kävi liian suureksi, ja SN-Seuran perustamiskokouksen 15.10.1944 puheenjohtajaksi valittiin J.K. Paasikivi. Perustamiskokouksen jatkokokouksessa kolme päivää myöhemmin allekirjoitettiin sopimuskirja ystävyysseuran perustamisesta. Tässä kokouksessa olivat mukana myös Paasikivi ja Kekkonen. Paasikivi halusi ystävyysseuran johtoon myös porvarillisesti ajattelevia henkilöitä.
Kun SN-seura perustettiin, niin sen luonne oli aluksi varsin poliittinen. Kulttuurialalla ei Neuvostoliitossa ollut mitään kansainvälistä toimintamallia, joten seuran toiminta kasvoi siitä tavoitteesta, että suomalaisten asenteet Neuvostoliittoon piti saada kääntymään suotuisammiksi, vaikka takana oli kaksi sotaa ja kuusi sotapropagandan vuotta. Tehtävä ei ollut helppo.
Toisaalta tehtävää helpotti se, että Neuvostoliitossa oli opittu edellisen ystävyysseuran kohtalosta, ja kenraalieversti Andrei Zhdanov totesikin uuden seuran onnistuvan vain sen oman toiminnan kautta.
Kaiken kaikkiaan suhteiden modus vivendi löytyi sitten varsin nopeasti. Sen mukaan valtioiden väliset asiat hoidettiin molempien maiden valtionjohtajien ja ulkoministeriöiden kautta. SN-Seuralla oli tärkeä merkitys kansalaisjärjestönä ja sen vaikutus alkoi näkyä varsin nopeasti kulttuurivaihdon alueella.
Vuonna 1952 Suomi järjesti olympiakisat Helsingissä, sotakorvaukset oli maksettu, talouden säännöstelyä purettiin ja Armi Kuusela kruunattiin maailman kauneimmaksi naiseksi. Suomen tie hävityn sodan jälkeen alkoi näyttää uudelta nousulta, johon kansakin alkoi uskoa. Suomi sai vuonna 1956 takaisin Porkkalan laivastotukikohdan, kun suostui YYA-sopimuksen jatkamiseen 20-vuodella. Sen jälkeen YYA-sopimusta jatkettiin ilman vastapalveluksia. Sopimus vakautti Suomen asemaa idän ja lännen välillä.
Suomen talouden yhdeksi tukijalaksi kehittyi clearing-kauppa Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Clearing-kaupasta luovuttiin vuonna 1990 siitä syystä, että sen piiriin ei Neuvostoliitossa saatu enää tavaraa, joka myytiin jo pääsääntöisesti valuuttakauppana.
Neuvostoliitossa vanha johtajakaarti piti kiinni vallastaan, ja vasta Brezhnevin, Andropovin ja Tsernenkon kuolemat lyhyen ajan sisällä havahduttivat suureen muutokseen, jonka symboliksi sitten tuli Mihail Gorbatshov. Neuvostoliiton rakenteet tuli uudistaa nykyaikaa vastaaviksi ja demokratiakin väikkyi Gorbatshovin mielessä. Puolueen eli NKP:n ylivalta tuli murtaa ja sitä tasapainottamaan tuli presidentti ja presidentin hallitus. Korkein neuvosto muuttui duumaksi mutta jäi sisällöltään entisenlaiseksi. Uudistajien tehtävä oli ylivoimainen, ja vanha valta painoi jarruja. Vuoden 1991 vallankaappausyritys epäonnistui, mutta sen tuloksena Venäjä nousi Neuvostoliiton raunioilta vallan perijäksi. Neuvostoliitto hajosi ja kaikki neuvostotasavallat saivat itsenäisyyden. Valta vaihtui ilman suurempaa verenvuodatusta, mutta jälkimaininkeina meillä on nyt useita konflikteja ja sotia, jotka voidaan katsoa Neuvostoliiton hajoamissodiksi.
Suomi ja Venäjän Federaatio
Sotien jälkeisenä aikana oli Suomessa tapana, että Neuvostoliitosta saattoi sanoa vain hyviä asioita. Jos tätä vaihetta nykyiset suomalaiset ihmettelevät, niin hävittyjen sotien jälkeen olimme kahden Neuvostoliiton kanssa, ja se tosiasia on otettava huomioon, kun tuota ajanjaksoa tarkastellaan. Asiat hoidettiin poliittisesti ei sotilaallisesti. Suomi vakiinnutti kansainvälisen asemansa niin kansallisella kuin kansainvälisellä areenalla. ETYK-prosessi ja Helsingin huippukokous vuonna 1975 sen osoittivat.
Kun Venäjän Federaatio aloitti kansainvälisten suhteiden toimijana vuoden 1992 alussa, niin valtiosihteeri Gennadi Burbuliksen valtuuskunta saapui Suomeen tammikuussa. Silloin katsottiin YYA-sopimus rauenneeksi, ja sen tilalle allekirjoitettiin kolme sopimusta, joista tärkein, poliittinen sopimus, oli rakennettu YK:n ja ETYJ:in periaatteille. Suomi ja Venäjän Federaatio solmivat siis varsin tasapainoisen suhteen, jolla oli paljon odotuksia niin Suomessa kuin Venäjällä. Venäjän presidentti Boris Jeltsin teki vierailun Suomeen kesällä 1992. Toisin kuin neuvostojohtajat, Jeltsin kävi kunnioittamassa sodissa kaatuneiden suomalaisten muistoa Hietaniemen suuren ristin luona. Moskovasta oli Jeltsiniä ohjittu siten, että marsalkka Mannerheimin haudalle ei tulisi mennä. Jeltsin oli kuitenkin Jeltsin. Hän kulki suoraan Mannerheimin haudalle ja kysyi, oliko tämä Mannerheimin hauta. Seppelettä ei kuitenkaan ollut varauduttu laskemaan.
Venäjän Federaation muutosvaiheet olivat vaikeita, ja uudistajien ja vanhoillisten keskinäinen mittelö jatkui. Jeltsinkin joutui vastakkainasetteluun duuman kanssa vuonna 1993. Hän antoi lopulta käskyn armeijalle tulittaa Venäjän uutta symbolia, Valkoista taloa, johon duuman väki oli piiloutunut. Jeltsin voitti tuon kamppailun, mutta tapahtumat herättivät huolta.
Vuonna 1996 Jeltsin tarvitsi presidentinvaaleissa amerikkalaisten rahallista ja vaalitaktista tukea. IMF maksoi suuren osan vaalibudjetista ja amerikkalaiset asiantuntijat korostivat Jeltsinille, että vaaleissa pitäisi olla vaalikansan keskuudessa. Jeltsin voitti, mutta Jeltsinin uudessa perustuslaissa ei enää näkynyt demokraattisia elementtejä. Perustuslaista tuli täysin presidenttikeskeinen ja presidenttivaltainen. Vuonna 1996 läntiseen yhteistyöhön keskittynyt ulkoministeri Andrei Kozyrev erotettiin ja tilalle tuli kansallisia etuja korostava Jevgeni Primakov. Jeltsinin terveydentila ei enää vuoden 1996 jälkeen antanut mahdollisuuksia Venäjän tehokkaaseen johtamiseen.
Myös kansalaistoiminnassa alkoi uusi aika. Suomi-Neuvostoliitto-Seura muuttui Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuraksi (SVYS). Sen piiristä poistuivat enimmät taistolaiset ja monet yrityselämän johtohenkilöt. Venäjän puolella yksittäiset ystävyysseurat kuihtuivat pois valtion rahoituksen lakattua. Katto-organisaatio jatkoi elämäänsä, mutta senkin toiminnot alkoivat saada uusia suuntia. SVYS:in jäsenistö äänesti seuran uudesta nimestä, joksi tuli Suomi-Venäjä-Seura (SVS). Kun vastapoolina ollut Neuvostoliitto-Suomi-seura ei saanut jatkajaa, niin Suomi-Venäjä-Seura haki vapaasti kentältä uusia kontakteja. Vähitellen Suomi-Venäjä-Seura toimi opetus- ja kulttuuriministeriön projekteissa asiantuntijaorganisaationa, koska venäjänkielisiä alan tuntevia ihmisiä ei saatu muualta rekrytoitua.
Uuden vuosituhannen alussa Venäjä sai uuden presidentin, Vladimir Putinin. Putin ja sittemmin hänen ympärilleen kootut vaikutusvaltaiset henkilöt olivat hyvin paljolti Pietarista. Voitiin ajatella, että näillä henkilöillä oli Suomen tuntemusta. Itse asiassa monet heistä olivat käyneet Suomessa ja ystävyyskaupunki Turun johto oli auttanut heitä tutustumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Venäläisiä alkoi muuttaa Suomeen ja varsinkin Pietarista tehtiin Helsinkiin ostosmatkoja jopa viikoittain. Kiinteistökauppa kävi kovalla vauhdilla, eikä siinä ollut ihmettelemistä, että venäläisten hankinnat keskittyivät paljolti Kaakkois-Suomeen. Allegro-juna toi Pietarin muutamien tuntien matkan taakse ja sitä opittiin käyttämään niin kaupallisesti kuin turisminkin tarpeisiin. Itä-Suomi pärjäsi omillaan.
Ensimmäisellä vierailullaan Suomeen presidentti Putin laski seppeleet niin Hietaniemen sankarihautojen suurelle ristille kuin marsalkka Mannerheimin haudalle.
Naton laajentuminen itään
Maailmantilanne antoi kuitenkin huolestuttavia merkkejä. Varsovan liitto oli hajotettu, mutta Nato jatkoi hakien itselleen uusia tehtäviä. Vuoden 1993 aikana presidentti Clintonin administraatio päätti, että Yhdysvaltojen ei enää tarvinnut ottaa huomioon Venäjän oletettuja etuja. Amerikkalaiset lähtivät uudelle raiteelle, Naton laajentamisen tielle. Itä-Euroopassa oli paljon toiveita pääsemisestä Naton ja Euroopan unionin jäseniksi.
Vuonna 2007 presidentti Putin ilmoitti Münchenin turvallisuuskonferenssissa, että nyt riittää. Tätä ei erityisemmin silloin noteerattu lännessä, mutta kun Georgian presidentti Mikheil Saakashvili hyökkäsi amerikkalaisten aseistamalla ja kouluttamalla armeijallaan kapinalliseen maakuntaan Etelä-Ossetiaan 7.8.2008, niin Venäjä vastasi sotilaallisesti ja miehitti Etelä-Ossetian ja Abhasian. Venäjä tunnusti näiden alueiden itsenäisyyden vedoten lännen vastaavanlaiseen toimeen, jolla se oli julistanut Kosovon itsenäiseksi emämaa Serbian vastustuksesta huolimatta.
Seuraava kohde Naton laajennuksessa oli Ukraina. EU-sopimuksen raukeamisesta syksyllä 2013 alkaneet mielenosoitukset Kiovassa jatkuivat. Tilanne riistäytyi käsistä helmikuussa 2014 Maidanin aukiolla, ja lopulta Ukrainan presidentti Janukovits pakeni Venäjälle. Venäjä syyttää Yhdysvaltoja kapinan lietsomisesta demokraattisesti valittua presidenttiä vastaan. Yhdysvallat taas katsoo, että ukrainalaiset ryhtyivät aitoon kapinaan Janukovitsin peruttua neuvottelut Ukrainan ja Euroopan unionin välisestä vapaakauppasopimuksesta.
Maidenin tapausten ja Kiovan vallanvaihdon seuraamukset olivat merkittävät. Venäjä miehitti Krimin niemimaan ja levottomuudet jatkuivat Donbasin alueella sekä Ukrainan rannikkokaupungeissa Mariupolissa ja Odessassa. Ukraina pyrki vähentämään venäjänkielisten oikeuksia näillä alueilla, ja se nosti kapinaliikkeen, jota Venäjä alkoi tukea. Näillä eväillä mentiin vuoteen 2022, jolloin Venäjällä arvioitiin Ukrainan olevan käytännössä tiellä kohti Nato-jäsenyyttä ja Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Länsi aloitti Ukrainan taloudellisen ja sotilaallisen avustusohjelman, jonka tarkoituksena oli Venäjän voiman heikentäminen. Lisäksi Georgian ja Ukrainan vetäminen lännen leiriin olisi merkinnyt Venäjän geopoliittisen aseman sortumista Mustalla merellä ja Lähi-Idässä. Tosiasiassa lännen politiikka ajoi Venäjän ja Kiinan strategiseen kumppanuuteen ja myös BRICS-maiden yhteinen politiikka tiivistyi ja tuki sekin Venäjän asemaa. Lisäksi globaali Etelä oireili entisiä siirtomaaisäntiään vastaan.
Huhtikuussa 2022 Ukraina ja Venäjä olivat pääsemässä yhteisymmärrykseen sodan lopettamisen periaatteista, mutta johtavat länsimaat katsoivat silloin, että ne eivät olleet valmiita rauhantekoon, koska Venäjää ei ollut heikennetty vielä tarpeeksi. Ukrainan asevoimilla meni myös tässä vaiheessa hyvin, joten osansa on saattanut olla silläkin, että Zelenskyn toivoma Ukrainan voitto sodassa näytti olevan mahdollisuuksien rajoissa.
Vuonna 2021 presidentti Putin teki tiettäväksi Suomelle ja Ruotsille, että niiden tuli pysyä Naton ulkopuolella. Tämä sai molemmat valtiot reagoimaan voimakkaasti, ja kun sota alkoi, molemmissa maissa yleinen mielipide kääntyi hyvin nopeasti Nato-jäsenyyden kannalle. Nyt sekä Suomi että Ruotsi ovat Naton jäseniä ja niiden Venäjä-suhteita hoidetaan sotilaiden ei poliitikkojen kautta. Sotilaallinen vastakkainasettelu Naton ja Venäjän välillä sekä Itämerellä että Arktisella alueella on kärjistynyt ja heijastuu myös Suomen itärajalle.
Kun Suomi on ollut tähän asti Keski-Euroopan hyökkäysurien ulkopuolella ja se on meidät usein pelastanut, niin nyt me olemme Suomen valtiojohdonkin toteamuksella strategisesti tärkeä rajamaa. Siis olemme kaiken keskellä Itämereltä Arktiselle alueelle, ja Naton julkilausuttu toimintamalli tähtää Venäjän voiman heikentämiseen.
Nato-jäsenyyden lisäksi meillä on DCA-sopimus Yhdysvaltain kanssa. Sen mukaan Yhdysvallat saa suvereenit oikeudet 15 tukikohtaan Suomen valtioalueella. Suomi ei tehnyt mitään varaumia Natoon liittyessään ja on nyt myös muuttamassa voimakkaasti suhdettaan ydinaseisiin.
Jälleen kerran Suomi on valinnut suojelijakseen maailman vahvimman sotilasmahdin. Arvoilla ei Suomen itsenäisyyden aikana toteutetussa suojelija-politiikassa ole ollut mitään merkitystä. Sen osoittivat myös aikaisemmat suojelijoiksi kutsutut Wilhelm II:n Saksa ja Hitlerin Saksa.
Miten tämä Suomen ja Venäjän syvä luottamuskriisi aikanaan ratkaistaan, sotilaallisesti vai poliittisesti, sillä on suuri merkitys Suomen koko olemassaololle. Poliittiseen ratkaisuun ei tällä hetkellä ole mitään edellytyksiä, ja sotilaallinen kriisi on koko ajan eskaloitumassa. Venäjällä on päätään nostanut ajattelu, joka muistuttaa aikaa vuodesta 1743. Silloin raja oli Kymijoella ja Vanha Suomi kiinteänä osana keisarillista Venäjää.
Kansalaistoiminnan saralla Suomi-Venäjä-Seura sanoi Venäjän hyökättyä Ukrainaan irti suhteensa Venäjän valtioon. Seuralla ei ole myöskään enää mitään funktiota Suomen ja Venäjän suhteissa, koska sekä kulttuuriforum että suomalais-ugrilainen yhteistyö ovat loppuneet. Myös seuran valtionapu on lakkautettu. On vaikea nähdä, että keskusseuralla olisi tulevaisuudessa mahdollisuuksia toimia yhteyskanavana ja kansalaistoimijana suomalaisten ja venäläisten välillä.
Suomalais-ugrilainen yhteistyö joutui myös yhteistyön tappiolistalle. Venäjällä järjestetyssä suomalais-ugrilaisen maailmankongressin kokouksessa silloinen Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves totesi kongressin täyttävän tehtävänsä vasta, kun Venäjän suomalais-ugrilaiset kansat saavat itsenäisyyden. Siihen reagoi seuraavassa maailmankongressissa Unkarissa Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski näkemyksellä, että “me kaikki olimme 1800-luvulla venäläisiä”. Hän tarkoitti sillä keisarikunnan venäläisiä, suomalaisia ja virolaisia, mikä koettiin niin Suomessa kuin Virossakin provokaatioksi. Näin tämäkin aikanaan menestynyt yhteistyöprosessi ajautui vaikeuksiin.
Espoossa 5.11.2024
Heikki Talvitie
Erkoislähettiläs