YTT Risto Volanen 2.1.2026

200 vuotta Aleksanteri I:n kuolemasta, dekabristikapinasta ja Suomen ulkopolitiikan alusta

Seuraavassa julkaistaan ennakolta luku vuonna 2026 ilmestyvästä kirjasta ”Suomi sulo Pohjola suurvaltojen geopolitiikassa – Rooman ihmeestä Maamme lauluun”. Tämä teksti julkaistaan ajankohtana, jolloin Venäjän dekabristikapinasta on juuri kulunut 200 vuotta. Tuo vaihe muodosti merkittävän perustan sen jälkeen lähes vuosisadan kestäneelle Suomen suuriruhtinaskunnan politiikalle, joka lopulta päättyi itsenäistymiseen vuonna 1917.

Keisari Suuriruhtinaan kuolema ja Pietarin suomalaiset

Aleksanteri I entisen Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston sisäpihalla.

Helmikuussa 1823 Veronasta oli palannut Pietariin sairasteleva ja vetämättömän tuntuinen keisari Aleksanteri I, joka alkoi uudelleen rakentaa suhdettaan itsensä ja monien muiden nöyryyttämään puolisoonsa, Badenin prinsessa Elisabetiin. Hän antoi metropoliitta Filaretin laadittavaksi ja säilytettäväksi manifestin, jossa määrättiin kruununperijäksi nuorempi veli Nikolai, eikä siis perustuslain mukainen mutta siitä kieltäytynyt vanhempi Konstantin. Tämä eli Varsovassa Venäjän Puolan-joukkojen komentajana ja maan todellisena hallitsijana kuten myös vuodesta 1820 toisen vaimonsa, kreivitär Joanna Grudzińskan onnellisena puolisona.

Aleksanteri ja Elisabet lähtivät yllättäen syyskuussa 1825 lomalle Asovanmeren Taganrogiin. Siellä Aleksanteri sairastui vakavasti ja kuoli kaksi päivää myöhemmin 1. joulukuuta (Suomessa käytettyä uutta lukua, joka oli 12 vuorokautta edellä tuon ajan venäläisestä vanhasta luvusta) – ainakin lääkärintodistuksen mukaan.

Jo vuonna 1816 perustetun nuoren polven upseereiden Pelastuksen liiton pohjoinen ja eteläinen johto olivat suunnitelleet kapinan käynnistämistä seuraavana vuonna 1826, mutta nyt tilanne oli uusi. Sitä se oli myös Pietarin johtaville suomalaisille eli valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinderille ja keisarillisten henkikaartien kymmenelle suomalaiselle upseerille. Anders Edvard Ramsay oli kapteeni ja Karl Belgard aliluutnantti arvostetuimmassa Preobraženskojen rykmentissä. Arvoltaan sitä seuraavissa Semjonovskojen kaartissa Otto Meinander oli luutnantti, ja Johan Reinhold Munck oli kapteeni Pavlovskin rykmentissä. Alun perin 1807 lähinnä Vanhan Suomen ja Inkerin alueelta kootussa Finliandsky (”Suomen”) rykmentissä olivat alikapteeni Otto Ammondt, aliluutnantti Johan Cedercreutz sekä vänrikit Odert von Essen ja Carl Hisinger. Eversti Johan von Knorring ja luutnantti Alexander Sutthoff olivat Henkikaartin krenatöörirykmentissä. Kaikkiaan Ruotsin vallan aikaisia suomalaista upseereita oli siirtynyt Venäjän armeijaan noin 200.

7.–8. joulukuuta. Viestit keisarin sairastumisesta ja kuolemasta ehtivät ensin Varsovaan ja kaksi päivää myöhemmin Pietariin. Saatuaan tiedon veljensä kuolemasta Konstantin julisti Varsovassa luopuvansa Venäjän kruunusta, vannoi valan Nikolaille ja lähetti siitä viestin Pietariin äidilleen ja veljelleen.

Tieto Aleksanterin sairastumisesta tuli Pietariin Nikolaille ja äiti Marialle illalla 7. joulukuuta. Sattumoisin Suomen valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinder oli saanut seuraavaksi aamuksi kutsun tulla tapaamaan Nikolaita tämän perheen Anitškovin palatsiin. Epätavallisen pitkän odottelun jälkeen hän sai Nikolailta viestin kirjelapulla: "Meidän pahoittelumme siitä mitä olette kokeneet, olen estynyt lähtemästä Talvipalatsista, koska olen äidilleni velkaa huolenpidon; Jumala varjelkoon meitä kaikkia! Joten anteeksi, rakas paroni, älkääkä olko minulle vihainen sen vuoksi. Ν."

Kohti kapinaa

9. joulukuuta. Tieto Aleksanterin kuolemasta tuli Pietariin 9. joulukuuta. Samaan aikaan Nikolaille informoitiin myös luultua laajempi eteläisten kaartien salaliitto. Hän tunsi hyvin perustuslain, Aleksanterin testamentin vallan siirtymisestä hänelle sekä Konstantinin sitoumuksen siihen. Niistä ei kuitenkaan ollut mitään julkista tietoa tai näyttöä, jonka olisi voinut julkaista tehokkaasti.

Nikolai vannoikin heti valan vanhemmalle veljelleen, ja Senaatin julkaistua asiasta manifestin koko valtakunnan siviilijohto ja kaartit tekivät saman. Sen jälkeen Nikolai lähetti Konstantinille useita kutsuja tulla Pietariin luopumaan kruunusta henkilökohtaisesti, jotta sekä kieltäytyminen että hänen oma hallitsijavalansa olisivat uskottavia. Veli piti kuitenkin enemmän elämästään uuden vaimonsa kanssa Varsovassa, ja hän kieltäytyi tulemasta.

Rehbinder puolestaan meni levottoman yön jälkeen 9. joulukuuta hoviin etsimään tietoa ja sai kuulla Aleksanterin kuolemasta. Kotiin palattuaan hänelle tultiin kertomaan Nikolain, virkamiesten ja kaartien valasta, ja ”aloin miettiä, mitä pitäisi tehdä. Päätin lähettää kenraalikuvernöörille (Helsinkiin Zakrevskille) kuriirin, jotta hän saisi tietää keisari Aleksanterin kuolemasta ja siitä, että myös siviiliviranomaiset sekä joukot olivat vannoneet valan."

Pietarissa levisi tieto keisarin kuolemasta, vannotuista valoista ja pian myös huhuja Konstantinin kieltäytymisestä sekä Aleksanterin testamentista. Pietarin henkikaartien upseereiden ja kirjailija-ideologien Pelastuksen liiton salaseuralle tuli kiire käyttää näin avautuva mahdollisuus. Kaartit olivat vannoneet valat Konstantinille, ja sen nopea vaihtuminen Nikolaihin ilman Konstantinin julkista kieltäytymistä ja läsnäoloa aiheuttaisi hämmingin. Lisäksi Nikolailla oli ikävä maine kaarteissa, joihin hän oli pyrkinyt saamaan mieleistään tiukempaa järjestystä. Salaseura otti tavoitteekseen estää Nikolain tulon keisariksi valtaamalla Talvipalatsin ja vangitsemalla keisarillisen perheen, estämällä senaattia vannomasta valaa Nikolaille, asettamalla väliaikaisen hallituksen sekä kutsumalla kansalliskokouksen päättämään Venäjän tulevaisuudesta.

Tunnelman tiivistyessä salaseurassa oli myös niitä, jotka suunnittelivat Nikolain surmaamista. Kapinan johtoon ”diktaattoriksi” valittiin liettualaisen ruhtinassuvun eversti Sergei Trubetskoi. Pietarin salaseuran johto debatoi, suunnitteli ja organisoi lähes ympäri vuorokausien kapinapäivään asti. Kaartien lisäksi sillä oli yhteyksiä myös Pietarin ylimpiin piireihin, ja vastaavasti salaseuran jäsenissä oli henkilöitä, jotka lopulta vetäytyivät ja jopa saattoivat olla tiedustelijoita. Seuraavien viikkojen aikana tieto tulevan kapinan osapuolten toimista kulkikin niiden välillä varsin hyvin.

Kapinaa suunnittelevat odottivat varminta tukea Pietarin henkikaartiin kuuluvista Moskovan, Krenatöörien ja Laivaston rykmenteistä. Todennäköisinä kannattajina pidettiin Izmailovskyn, Finliandskyn sekä Jääkäri (Jegerskij) ja Semjonovskoje -rykmenttejä vetoamalla niiden jo tekemään valaan Konstantinille ja saamalla ne uskomaan, ettei Konstantinin luopuminen pidä paikkaansa.

10.–12. joulukuuta. Seuraavana päivänä Rehbinder tapasi ulkoministeri kreivi Karl Nesselroden. Saamansa neuvon mukaisesti hän vannoi ja vannotutti venäläisen eli yksinvaltiaan kaavan mukaisesti uskollisuusvalan Konstantinille Suomen asiain komiteassa. Sen jälkeen hän meni tapaamaan Nikolaita, joka "otti minut vastaan hyväntahtoisella luottamuksella. Hän hyväksyi menettelyni, ja koska hän ei voinut antaa minulle käskyjä, hän pystyi opastamaan minua neuvoillaan. Noudatin niitä tarkoin ja lähetin toisen kuriirin (Suomen) kenraalikuvernöörille." Rehbinder kertoi saman päivän kirjeellään Johan Ehrenströmille keisarin ottaneen hänet vastaan syleillen useita kertoja ja vakuuttaen suojeluaan (en m’massurant de Sa protection).

Konstantinin tiedettiin suhtautuvan kielteisesti Aleksanterin Suomen politiikkaan ja autonomiaan, ja Helsingissä oli samaan aikaan menossa Mannerheimin johtaman senaatin ja kenraalikuvernöörin törmäys. Zakrevski oli esitellyt Suomen asioita suoraan keisarin hyväksyttäväksi eli ilman senaatin ja valtiosihteerin myötävaikutusta, ja senaatti oli lähettänyt siitä Aleksanterille protestina kirjelmän – joka löytyi kuoleman jälkeen hänen salkustaan revittynä. Zakrevski oli suuttunut ja uhannut kostaa, ja nyt hänen asenteensa tai viestit Venäjän sotaministeriltä tai Rehbinderiltä eivät tarjonneet senaatin jäsenille vaihtoehtoja.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtajan adjutantti herätti Carl Erik Mannerheimin yöllä 11.–12. joulukuuta ja kutsui hänet kenraalikuvernöörin luokse. Tämä kertoi uutisen ja määräsi Senaatin kokoontumaan seuraavana aamuna vannomaan valan uudelle keisari Konstantille. ”Kenraalikuvernööri näytti olevan masentunut, vaikka minulla on syytä uskoa, ettei hän todellisuudessa vilpittömästi surrut menetystä,” muisteli Mannerheim.

Seuraavan aamun puheenvuoroista senaatin valaistunnossa on useita versioita, jopa sukutarina Zakrevskin miekan näytöstä osoittamaan, minkä lain pohjalta nyt toimitaan. Muutama vuotta myöhemmin perheen ja suvun käyttöön kirjoittamissaan muistelmissa Mannerheim jatkaa oman surunsa lisäksi noiden päivien tapahtumista: Senaatin kokoonnuttua ”vannottiin uskollisuusvala Konstantinille saman kaavan mukaisena, joka oli määrätty koko Venäjän valtakuntaa varten. Tämän kaavan termit eivät kuitenkaan sopineet hyvin Suomeen, ja etenkin sana ’yksinvaltainen’ herätti paljon huomiota. Mutta koska minun ja prokuraattorin huomautukset eivät vaikuttaneet kenraalikuvernööriin, ei sillä hetkellä ollut hyödyllistä tai sopivaa vastustaa niin hankalaa asiaa (tjenligt eller passande för opposition i ett så kinkigt ämne). Vala vannottiin siis ilman esteitä kaikkien asianosaisten läsnä ollessa, ja vasta muutamaa päivää myöhemmin yritti pari senaatin jäsentä sysätä minulle syyn tapahtuneesta, vaikkakin melko viattomasti ja vähällä harkinnalla.”

Toinen näistä oli mahdollisesti senaatin oikeusosaston senaattori Fredrik Wilhelm Edelheim, joka useiden tutkijoiden epäilemän perhetradition mukaan olisi asettunut vastustamaan valaa.

Mannerheimin erolla helmikuussa 1826 saattoi olla yhteys myös näihin törmäyksiin, mutta muistelmissaan hän kertoo myös sairauksistaan, unohtamatta mainita Zakrevskin onnistuneen kampittamaan sen verran, että hän pudotti Suomen ensimmäisen pääministerin vuoteen 1837 jatkuneen eläkkeen tuntuvasti alle laillisen ja luvatun.

Samaan aikaan Pietarissa liikkui sakeaan ristiriitaisia tietoja, huhuja ja niiden yhdistelmiä. Tässä tilanteessa loppuvat Rehbinderin muistiinpanot eli mahdolliset todisteet epälojaalisuudesta suuntaan tai toiseen, jos jatkossa joutuisi käräjille seuraavien päivien tapahtumien kulusta. Hänen tunnelmistaan on kuitenkin muisteltuja merkintöjä.

”Vaivuin synkkään tyrmistykseen. Ajattelin… tulevaisuuden peittyvän tiukkaan verhoon. Päivä seurasi toista, ilman että uusi hallitsija ilmestyi. Hovimiehet… eivät tienneet, millä alttarilla heidän pitäisi polttaa kynttilänsä… Kuljin omaa tietäni. En salannut tuskaani keneltäkään ja seurustelin Nikolain kanssa niin usein kuin olosuhteet vaativat… Monien vuosien ajan ollessani alituisessa yhteydessä nuorempaan veljeen, minut oli aina otettu vastaan paitsi suurella suosiolla, myös ystävällisellä ja imartelevalla huomiolla.”

Rehbinder ja suomalaiset henkikaartien upseerit pelasivat varman päälle. Oire epälojaalisuudesta suuntaan tai toiseen kostautuisi jatkossa, mutta tarjolla oleva luottamuksen vahvistaminen Nikolaihin tarjosi mahdollisuuden vaurioiden korjaamiseen tulevaisuudessa – vaikka Konstantinkin olisi tullut keisarikasi. Rehbinder ei luennoinut Nikolaille Suomen valtio-opista – itsekin yhtenä sen muotoilijana – vaan pyysi siitä 24. joulukuuta jo Turun hovioikeuden aikaiselta ystävältään, nyt Senaatin prokuraattorilta, nykytermein oikeuskanslerilta Carl Walleenilta muistion uudelle keisarille, olipa hän kumpi tahansa.

14.–15. joulukuuta. Konstantin sai Varsovaan tiedon hänelle vannotuista valoista Pietarissa, ja päivää myöhemmin hänen ensimmäinen kieltäytymisensä saapui Nikolaille Pietariin. Nikolai ei edelleenkään julistautunut keisariksi, koska pelkkä Konstantinin kirje todisteena hänen luopumisestaan olisi riittänyt tekosyyksi kapiaan aikoville. Niinpä Nikolai jatkoi vetoomuksia ja vaati Konstantinia tulemaan Pietariin luopumaan kruunusta.

22.–24. joulukuuta. Ristiriitaisten huhujen ja sekavuuden lisääntyessä Nikolai sai lisää tietoja joidenkin kaartien valmiudesta kaapata valta perustuslain ja Konstantinin nimissä. Hän sai myös lisää vaatimuksia julistautua itse keisariksi. Konstantinilta tuli jälleen kirje kieltäytyä ja siunata veli Nikolai valtaistuimelle. Joulukuun 22. päivän iltana vaimo Aleksandra kirjoitti päiväkirjaansa: ”Nikolaini palasi kotiin ja polvistui eteeni ollakseen ensimmäinen, joka tervehtii minua Keisarinnana.”

Nikolai päätti siis julistautua keisariksi, ja hän kutsui 24. joulukuuta valtakunnanneuvoston koolle seuraavaksi päiväksi 25. joulukuuta illalla kello 8 odottaen Varsovaan lähettämänsä nuorimman veljen Mikaelin ehtivän paikalle todistamaan Konstantinin kieltäytymisestä.

Tälle päivälle 24. joulukuuta Nikolai myös päiväsi Aleksanteri I:n Porvoon kaavan mukaisen kirjallisen hallitsijavakuutuksensa Suomen suuriruhtinaskunnalle ja edellytyksen suomalaisille toimia vastaavalla tavalla: ”Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollinen vakuutus kaikille Suomen asukkaille. Annettu Pietarissa 12./24. joulukuuta 1825. ME NICOLAI Ensimmäinen Jumalan armosta, koko Venäjän keisari ja hallitsija sekä Suomen suuriruhtinas, jne. jne. jne. Teemme tiettäväksi, että sen jälkeen, kun me Kaitselmuksen lähettämänä olemme saaneet hallittavaksemme Suomen suuriruhtinaskunnan, olemme me halunneet vahvistaa ja voimassa pitää maan uskonnon ja perustuslain sekä ne jokaisen suuriruhtinaskunnan säädyn erityiset etuoikeudet ja oikeudet, jotka sen kaikki asukkaat yleensä, niin korkeat kuin alemmat, ovat tähän asti perustuslain nojalla nauttineet. Lupaan pitää kaikki nämä etuoikeudet ja perustuslait lujina ja järkkymättöminä täydessä voimassaan. Lisäksi olemme ME allekirjoittaneet tämän vakuutuksen omalla allekirjoituksella. Annettu Pietarissa 12./24. joulukuuta 1825.”

Nikolain vakuutus tuli Helsinkiin senaatin istuntoon 28. joulukuuta, jolloin myös senaatti puolestaan vannoi Porvoon kaavan mukaisen valan keisarille – molemmin puolin toistettavaksi autonomian ajan loppuun. Virallinen lehti Finlands Allmänna Tidning puolestaan julkaisi 3. tammikuuta 1826 laajan selostuksen Pietarin tapahtumista ja runsaasti muitakin alkuperäisiä dokumentteja niistä.

Zakrevskin ilo jäi tältä osin lyhytaikaiseksi.

25. joulukuuta. Venäjän Valtakunnanneuvosto kokoontui kutsuttuun aikaan. Nikolan ja Konstantinin nuoremman veljen Mikaelin turhan odottelun jälkeen Nikolai totesi puolenyön jälkeen neuvostolle Konstantinin tahdon ja luki sille oman 1. joulukuuta päivätyn valtaistuimelle nousun manifestin. Sen neuvosto hyväksyi kumartamalla syvään uudelle keisarille. Kaartien johtajille lähti käsky tulla aamulla kello 7 vannomaan vala uudelle keisarille.

Samana päivänä Pietarin salaseuralle alkoi tulla tietoja myös joidenkin kuten Finliansky ja Semeneovsky -kaartien laimeasta innosta, mutta varmoilta näyttävien kaartien ja oma into jopa sankarikuolemaan asti oli noussut korkealle. Salaseuraan kuulunut Finliansky-kaartin eversti Alexander von Möller kuitenkin ilmoitti, ettei hän halunnut ”olla muiden työkalu tai leikkikalu yrityksestä, jossa pää ei pysy tukevasti hartioilla.”    

Illalla salaseura sai lisää tietoa Nikolain liikkeistä, ja nyt oli siis toimittava. Kapina päätettiin käynnistää seuraavana aamuna kokoamalla sitä tukevat kaartit Senaatintorille ja hyökkäämään sieltä senaattiin pakottamaan se tukemaan kapinaa sekä Talvipalatsiin vangitsemaan Nikolai perheineen.

Dekabristikapina ja sen kukistaminen

26. joulukuuta. Tuona aamuna kapteeni Ramsay oli Preobraženskin rykmentissä vt. pataljoonankomentaja ja Talvipalatsin vartiopäällikkö sekä Belgard sen aliluutnantti. Kapteeni von Munck oli Pavlovskin ja luutnantti Meinander Semjonovskojen rykmentissä. Alikapteeni Ammondt, aliluutnantti Cedercreutz sekä vänrikit von Essen ja Hisinger olivat Finliansky-rykmentissä. Eversti von Knorring ja luutnantti Sutthoff olivat krenatöörirykmentissä.

Varhain aamulla lähes kaikkien rykmenttien komentajat kokoontuivat vannomaan valan Nikolaille, minkä jälkeen he saamansa käskyn mukaisesti menivät vannottamaan valat joukko-osastoihinsa. Sen tekivät myös hovin johto ja senaatti, joka sen jälkeen komennettiin kotiin; siinä ei siis ollut enää vallattavaa. Ilmeisesti Nikolai päätteli asian olevan tällä selvä.

Aamulla kapinallisilta meni aikaa ratsain ja juosten kasarmilta toiselle toteamaan, että useimmissa valat oli jo vannottu – Nikolaille. Kaikissa rykmenteissä oli kuitenkin yhä hämminkiä. Moskova-rykmentti saatiin ensimmäisenä marssimaan pakkasessa Konstantinin kannatusta huutaen noin kello 9 tyhjälle Senaatintorille, missä se järjestäytyi ajan taktiikan mukaiseen neliöön. Nikolai oli saanut tietoja sekä valojen vannomisesta että sen välttelystä, ja tieto Moskovan rykmentistä Senaatintorilla säikäytti. Hän alkoi koota omia uskollisia joukkoja torjumaan sen yritykset.  

Aamupäivän aikana Moskovan kaartiin liittyi osia Krenatööri- ja Laivasto-rykmenteistä. Puolen päivän aikaan torilla oli noin 3000 kapinallista sotilasta neliö-muodostelmassa. Mutta kun johtavaksi diktaattoriksi valittu Sergei Trubetskoi ei tullut paikalle, upseerit pallottelivat, kuka johtaisi. Tilanne oli vielä iltapäivän mittaan useaan kertaan kapinallisille Talvipalatsiin hyökkäystä vaille lupaava, mutta sitten se alkoi vähitellen muuttua.

Iltapäivään mennessä Nikolain upseerit saivat riittävästi uskollista joukkoa kokoon, ja hän johti Preobraženski-rykmentin pataljoonan ja Henkivartiokaartin ratsurykmentin Senaatintorille. Niitä seurasi kolme komppaniaa Pavlovskin rykmentistä. Kummankin puolen välillä horjunut Finliandsky-kaartin von Rosenin johtama Talvipalatsin vartio-osasto asettui Iisakin sillalle estämään kaartinsa kapinaa kannattaneiden pääsyn Nevan yli.

Pietari 26. joulukuuta 1825. Kuva elokuvasta Union of Salvation.

Nikolai lähetti torin toiselle laidalle neuvottelijoita, joista ammuttiin Pietarin kuvernööri kreivi Mikhail Miloradovitš. Nikolain lähelle tuli kahteen kertaan kapinallisia ladatuin asein. Toisen hän neuvoi ystävällisesti siirtymään omalle kapinallisten puolelle toria, ja toinenkaan ei saanut ammutuksi.

Yksi kriittisistä tilanteista oli kapinallisjoukon koukkaaminen ja lähes pääsy Talvipalatsiin, johon keisarillinen perhe oli noudettu suojaan. Anders Ramsayn johtama osasto ehti hätiin vain muutamia minuutteja aikaisemmin ja sai Nikolailta tehtävän ”Te vastaatte poikani hengestä”. Fredrik Cygnaeuksen muistosanat ja jatkon tapahtumat perustelevat myös Johan Munckin liittyneen tähän läheltä piti tilanteeseen, mutta siitä ei ole saatavissa yksityiskohtaisia tietoja muuten kuin uskollisuudesta palkitsemisen osalta.

Pietarin kortteleiden sekasortoisen päivän aikana Nikolaille uskollisista kaarteista saatiin lopulta kokoon runsaat 10 000 miestä piirittämään 3 000 kapinallista.

Iltapäivän aikaan lisääntyivät uteliaat siviilit kummankin puolen sotilaiden seassa. Iltapäivä alkoi hämärtyä, ja se saattoi antaa suojaa sekä kapinallisten hyökkäykselle että sotilaiden puolenvaihtamiselle. Nikolai käski ladata aseet, ja hän komensi ensin epäonnistuneen ratsuväen hyökkäyksen. Kun se ei auttanut, hän komensi pienen määrän tykkejä avaamaan tulen, ja kolmatta käskyä toteltiin. Kapinallisia kaatui, ja he hajaantuivat sekä pakenivat Nevan jäälle. Kun uskolliset ampuivat sinne tykeillä, jää petti.

Dekabristikapina päättyi 26. joulukuuta 1825 noin kello 6 varsin taitavasti ja päättäväisesti toimineen Nikolai I:n tuloon keisariksi (1825–1855) – kuten myös runsaisiin kuolonuhreihin ja ankariin rangaistuksiin sekä uskollisten palkitsemiseen.

Rakas, rakas Konstantin

Selvitettyään kapinan Nikolai kirjoitti kruunusta kieltäytyneelle veljelleen: ”Rakas, rakas Konstantin. Sinun tahtosi on tapahtunut: minä olen keisari, mutta Jumalan tähden millä hinnalla! Hinta on alamaisteni veri.”

Se piti paikkansa. Uhrien kokonaismäärää ei virallisesti esitetty, mutta aikalaisten ja tutkijoiden laskelmat ovat päätyneet lähelle lukua 1300, joista runsaat 300 kapinallisia. Heihin kuului 60–70 maan aateliston poikaa. Eri lähteiden mukaan vangittuja oli 289–574, heistä ministereiden, senaattoreiden, kuvernöörien, kenraalien ja everstien lapsia yhteensä 70. Nikolain valvomassa oikeusprosessissa heistä 37 tuomittiin kuolemaan, viisi kiduttamalla. Armahdus oli viiden hirttäminen ilman kidutusta ja kuolemaan tuomittujen lisäksi myös lähes sadan karkotus Siperiaan. Kun seitsemänvuotias Aleksanteri meni illalla sanomaan isälle hyvää yötä, tämä oli kuulustelemassa yhtä vangituista.

Aikakauden majesteettirikosten vastakohtana olivat majesteettiluottamukset

Suomalaisista kapteeni Anders Edvard Ramsayn ura lähti jyrkkään nousuun, ensin Suomen kaartin komentajaksi ja Preobraženskin rykmentin everstiksi ja lopulta kenraalina Venäjän jalkaväen tarkastajaksi, Puolan joukkojen komentajaksi sekä Valtakunnanneuvoston jäseneksi. Samoin kävi myös kriisin huippuhetkinä seitsemänvuotiaan Aleksanterin suojelussa mukana olleelle ja häneltä elinikäisen tuen saaneelle kapteeni Johan Reinhold von Munckille. Hänen uransa jatkui Preobraženskin rykmentin komentajaksi, Suomen kadettikoulun johtajaksi ja Aleksanterin yliopiston varakansleriksi saavutuksenaan muun muassa J.V. Snellmanin junailu professoriksi aikana, jolloin filosofian professuurit oli kielletty Venäjän keisarin valtakunnissa.

Aliluutnantti Belgardista, luutnantti Meinanderista ja alikapteeni Ammondtista tuli kenraaliluutnantteja, aliluutnantti Cedercreutzista ja everstiluutnantti Bernhard von Sattlerista kenraalimajureita. Vänrikki Hisingerkin yleni nopeasti alikapteeniksi, mutta hän erosi pian armeijasta. Johan von Knorringista tuli valtioneuvos siviilissä, mihin siirtyivät myös vänrikit Odert von Essen ja Carl Hisinger ilmeisenä taustasyynä heidän joukko-osastojensa horjuminen kapinapäivänä.

Kaikki keisarillinen luottamus ei ollut pelkästään mukavaa. Kapteeni Johan Munckille se merkitsi tehtävää valvoa kuolemaan tuomittujen hirttäminen, ja se jäi painamaan mieltä.

Suomalaistaustaiseksi on laskettava myös viipurilaisen kauppiassuvun Kiovaan muuttaneeseen perheeseen siellä syntynyt Alexander Sutthoff, joka oli krenatöörirykmentin komppanianpäällikkönä liittynyt kapinaan. Hän sai kuolemantuomion, joka armahdettiin ensin karkotukseksi Siperiaan ja sitten kokonaan vuonna 1839, minkä jälkeen hän liittyi takaisin armeijaan ja yleni lopulta kapteeniksi.

Suomalainen oppikoulu

Suomen kannalta dekabristikapina tapahtui aikana, jolloin Venäjän Suomen hyväksyntäpolitiikan aloittaja Aleksanteri I oli juuri kuollut ja sen kritiikki oli kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin johdolla nousussa. Konstantin kannattajineen ja hänen nimittäminään vallan ottaneet olisivat epäilemättä johtaneet Suomen johonkin muuhun kuin hennolla alullaan olleen kansallisuuden ja valtion nousuun. Nikolai I:n aikana oli sekä monia ongelmia että suomalaisten maan ja kansan nousun alku. Noina joulukuun 1825 kriittisinä viikkoina Pietarissa vaikuttaneet suomalaiset tiesivät, miten huonosti kapinassa voisi käydä – kuten pian kävikin Puolassa.

Valtiosihteeri Rehbinder kertoi tavanneensa Nikolain heti Aleksanterin kuoleman jälkeisinä päivinä ja heti sen jälkeen ”niin usein kuin olosuhteet vaativat”. Huomiota kiinnittää, että Rehbinder kertoo tavanneensa Nikolain myös kahteen kertaan kumpanakin kapinan kriittisimpänä päivänä 25. ja 26. joulukuuta. Valtakunnastaan, perheestään ja elämästäänkin kamppaileva keisari ei silloin varannut aikaansa keskusteluun säästä tai verhoista.

Von Munck oli äidin puolelta Rehbinderin sukulainen, ja hänen sanotaan jossain vaiheessa asuneen sukulaisensa luona ja saaneen tältä tukea uran alkuun. Noiden joulukuun päivien Pietarin suomalaisupseereiden ja valtiosihteerin yhteyksistä ei kuitenkaan ole kirjallisia dokumentteja. Rehbinderistä tiedetään, että hän osaltaan vältti kirjeissään asioita, joita ei halunnut postiaan avanneen hallinnon tietoon, kuten myös yleisellä tasolla hänen tiiviit yhteytensä Pietarin merkittävimpiin suomalaisiin. Joka tapauksessa sekä siviili- että sotilastehtävissä olleet suomalaiset toimivat dekabristikapinan aikana samaan tapaan lojaalisuuden pohjalta.

Kun politiikan arvosanan antavat sen tulokset, Nikolain ensimmäisenä jatkama Aleksanterin Porvoon hallitsijanvakuutus Suomelle saa kiitettävän. Rehbinderin dekabristikapinan jälkeen jatkunut ura kertoo myös hallitsijan tulleen samaan tulokseen. Samaa on sanottava myös tapahtumien sananmukaisella tulilinjalla olleista suomalaisupseereista.

Yleisen sekamelskan keskellä Rehbinderillä oli taitoa ja ehkä onneakin vannoa ja vannotuttaa tilanteen mukaan kahteen kertaan kahdella kaavalla uskollisuuden vala ensin Konstantinille ja sitten Nikolaille. Keisari puolestaan vahvisti allekirjoittamallaan julistuskirjalla Aleksanteri I:n Porvoossa käyttämin sanoin Suomen ja suomalaisten oikeudet. Kuten sanottu, sen päiväys oli 24. joulukuuta, mutta sekin voi olla poliittinen ratkaisu kuten hänen 26. joulukuuta antamassaan keisariksi tulon julistuksessa 1. joulukuuta eli Aleksanterin kuolinpäivä.

Nyt viesti kulki Helsinkiin vannottavaksi 28. joulukuuta, ja tyytyväisen Mannerheimin muisteltavaksi: ”Senaatti vannoi uskollisuudenvalan keisari Nikolaille Suomen lakien mukaiseksi sovitetun kaavan mukaisena sellaisena kuin Aleksanterin aikana, ja kaikki olivat siihen tyytyväisiä. Tässä tilaisuudessa Senaatille luovutettiin keisari Nikolain omakätinen armollinen vakuutus, jonka mukaan Suomen perustuslaki, lait sekä vapaudet ja oikeudet vahvistettiin juhlallisesti. Senaatti ilmaisi sen vuoksi alamaisella adressillaan maansa puolesta sen kiitollisuuden.”

Carl Erik Mannerheim oli opiskellut lakia Upsalassa ja siirtynyt sotilasuralle 1783 Turun rykmenttiin. Toukokuussa 1788 se oli komennettu Kustaan sotaan, ja hän oli liittynyt suomalaisten upseereiden kanssa sitä vastustaneeseen Anjalan liittoon. Siitä oli ollut seurauksena armahdettu kuolemantuomio, sotilasuran loppuminen, avioliitto ja Louhisaaren kartanon ostaminen, ”missä toivon voivani elää jäljellä olevat päiväni rakkaan perheeni huomassa, hiljaisuudessa ja ilman huolia tapahtumien kulusta.”

Toisin kuitenkin kävi. Suomen sota alkoi talvella 1808, ja toukokuussa venäläiset marssivat Turkuun. Yksi Suomen historian paljon ratkaisseista yhden äänen enemmistöistä oli 5. syyskuuta läänin aatelisten Mannerheimin valinta edustajakseen lähetyskuntaan Pietariin. Siellä hän otti Suomen sodan vielä jatkuessa lähetyskunnalle vallan neuvotella Aleksanteri I:n kanssa autonomisen Suomen perusteet sellaiseksi kuin se tuli. Sitä seurasi keskeinen rooli Porvoon valtiopäillä, Turun hallituskonseljin jäsenyys, läänin maaherran virka ja senaatin talousosaston varapuheenjohtajuus eli Suomen ensimmäinen pääministerin tehtävä.

Nyt runsaat 17 vuotta riitti: ”Helmikuussa 1826 pyysin kunnioittavasti eroa virallisista tehtävistäni, jotka myös ensimmäisenä päivänä maaliskuuta alkaen myönnettiin… Olin iloinen, että tuolloin ja edessä olleissa näköaloissa saatoin päästä rauhaan ja eroon yleisistä asioista, joiden suhteen minulla oli vähän mahdollisuuksia saada jotakin aikaan isänmaan hyväksi. Keväällä muutin kartanooni Louhisaareen, missä toivon voivani elää jäljellä olevat päiväni rakkaan perheeni huomassa, hiljaisuudessa ja ilman huolia tapahtumien kulusta.” Niitä päiviä riitti tammikuuhun 1837.

Mutta lyhyin väliajoin kaksi kertaa erilainen hallitsijan vakuutus ja suomalaisten vala muistuttivat suomalaiselle johdolle valtiosopimuksen ja sen hallitsijavakuutuksen olevan hyvä mutta pitkän päälle myös epävarma. Varmemman pohjan etsimisestä kansakunnan sivistyskehityksestä tuli pian J.V. Snellmanin johdolla suomalaisten pääprojekti.

Venäjän uusi aika ja myös Suomen

Dekabristikapinan takana oli venäläistä nuorta polvea, joka Napoleonin sotien loppuvuosina oli nähnyt Eurooppaa ja tutustunut sen uusiin aatteisiin. Muiden Euroopan johtoon palanneiden dynastioiden tavoin myös uudelle keisari Nikolaille joulukuun 1825 kapina osoitti niiden vaarat hänelle itselleen. Tämä vaikea alku sinetöi 30 vuodeksi 1855 asti hänen politiikkansa. Siinä yhdistyivät Wienin kongressin tulosten ja niiden tuoman Venäjän mahdin turvaaminen sekä uusien aatteiden patoaminen, kuten myös kotimaassa sitä tukevan talouden vahvistaminen ja poliittinen konservatiivisuus.

Nikolai I:n ensimmäisiä päätöksiä olivat uuden sensuuriasetuksen antaminen, ulkomaan matkailun valvonnan tiukentaminen ja keisarin oman kanslian III osaston perustaminen eli suorassa kontrollissa olevan salaisen poliisin hallinnan ja toiminnan tehostaminen. Se tuntui myös suuriruhtinaskunnassa, jota johtivat autonomian alun hyvin informoitujen ja keisaria lähelle päässeiden Turun realistien seuraajat.

Ensimmäisissä suomalaisen ja venäläisen hallinnon johdon kamppailuissa kenraalikuvernööri Zakrevski näytti onnistuvan. Hänen valmistelemanaan ja esittelemänään asiana uusi keisari päätti lakkauttaa Suomen asiain komitean ja perustaa sen tilalle Suomen valtiosihteerin viraston organisatorisesti osaksi keisarin kansliaa. Mutta siihen oli varauduttu ja sopeuduttiin, kun se itse asiassa selkeytti Suomen Pietarin toimintaa, ja se sai aikaisemmat suomalaiset virkamiehet. Kuitenkin kenraalikuvernööri jatkoi operointiaan ja hankki keisarilta itselleen myös virallisesti Suomen asioiden esittelyoikeuden. Suomen yliopiston uusista statuuteista käydyssä kamppailussa yliopisto kuitenkin säilyi sisäisesti itsenäisenä ja ylimmällä tasolla suomalaisten esittelemässä keisarillisessa johdossa.

Rehbinderin onnistumisesta taas kertoo, että Nikolai nimitti Turun akatemian kansleriksi pienen poikansa Aleksanterin ja virkaatekeväksi Rehbinderin. Sitä seurasi hänelle kutsu huhtikuun kruunajaisiin Moskovaan ja siellä aatelointi kreiviksi Suomen ritarihuoneeseen numerolla 3. Se taklasi myös seuraavana vuonna sisäministeriksi nimitettyä kenraalikuvernööri Zakrevskia. Lopulta tämä erotettiin 1831 kaikista viroistaan epäonnistuttuaan sisäministerinä koleraepidemian torjumisessa ja hoidossa – mikä tosin ajan oloissa olisi ollut mahdoton tehtävä kenelle tahansa.

Johan Aminoff       Jakob Tengström       Kustaa Mauri Armfelt

Carl Erik Mannerheimin ja Robert Henrik Rehbinderin osalta dekabristikapinan ja Nikolain valan vannomisen politiikka oli toinen suuri onnistuminen talven 1808–1809 jälkeen. Silloin maan poliittisessa kärjessä oli ollut myös Jakob Tengström sekä Johan Fredrik Aminoff ja pian sen jälkeen myös Kustaa Mauri Armfelt. Pian heidän työtään jatkoivat omalla tavallaan Lars Gabriel von Haartman ja J.V. Snellman. Dekabristikapina konkretisoi myös tavallisesti unohdetun suomenruotsalaisten upseereiden ja upseerisukujen merkityksen siirryttäessä Ruotsin vallasta Venäjän alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi ja lopulta itsenäiseksi tasavallaksi.

Näin alkaneella sivistysrealismin politiikalla suomalaiset selvittivät osaltaan ilman suuria vaurioita ja omaa asemaansa askel askeleelta vahvistaen 1830 Puolan kapinan, Krimin sodan 1855–1856, Puolan toisen kapinan 1863 ja vuoden 1871 Saksan yhdistymisen jälkeen alkanutta suurvaltasuhteiden kiristymistä seuranneet sortokaudet – ollakseen valmiita itsenäistymään joulukuussa 1917.