Mikko Lohikoski 25.4.2026

Kolme pointtia Lähi-idän tilanteesta

Nimitys Lähi-itä ilmentää Euroopan asennoitumista alueeseen. Se johtuu siitä, että alue on ollut lähempänä kolonialistisia pääkaupunkeja ja ennen kaikkea Lontoota kuin esimerkiksi Kauko-itä. Monet ovatkin alkaneet käyttää alueesta nimitystä Länsi-Aasia.

Viimeaikaiset kriisit ovat jälleen muistuttaneet siitä, kuinka lähellä Eurooppaa ja meitä jokaista Lähi-itä oikeastaan on. Sen kriisit vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme monin tavoin – ei vähiten talouden tai pakolaisuuden kautta. Alueesta käyttämämme nimityskin – Lähi-itä – kertoo samasta asiasta.

Toisin on esimerkiksi kahden valtameren takana olevalle Yhdysvalloille, jonne harva Lähi-idän pakolainen eksyy ja joka on nykyään pääosin energiaomavarainen. Yhdysvaltalaiset öljy-yhtiöt tosin käärivät kaikista kriiseistä muhkeita lisävoittoja.

Lähi-idän tilannetta voisi tarkastella useasta eri perspektiivistä, mutta keskityn ennen kaikkea ajankohtaiseen tilanteeseen kolmen kysymyksen kautta. Niistä ensimmäinen on ”ikuisuuskysymykseksikin” leimattu Israelin ja Palestiinan konflikti, toisena ajankohtainen ja polttava Iranin sota ja kolmantena tulevaisuudessa ehkä korostuva Lähi-idän maiden jakautuminen blokkeihin, ’Aabrahamilaiseen’ ja ’Islamilaiseen’ blokkiin.

Lähi-idän alue. Karttakuva kirjasta Susanne Dahlgren – Mikko Lohikoski, Muuttuva Lähi-itä maailmanjärjestyksen murtuessa (Atena/Otava, 2026).

1 Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti

Lähi-idässäkin kaikki vaikuttaa kaikkeen, historia on voimakkaasti läsnä nykypäivässä. Lankakerä on kuitenkin liian suuri kokonaan purettavaksi, mutta tässäkin yhteydessä on pakko palata Israelin ja Palestiinan konfliktiin, joka on ollut YK:nkin asialistalla viimeistään vuodesta 1947, kun se päätti jakaa brittien mandaattialueen kahteen itsenäiseen valtioon, joista toinen olisi pääosin juutalaisvaltio, toinen Palestiinan arabien. Kuten tiedämme, tässä asiassa ei ole edistytty, ja nyt Israel miehittää koko historiallista Palestiinan aluetta, jossa palestiinalaisilla on pienellä Länsirannan alueella päivä päivältä kutistuva rajoitettu itsehallinto.

Erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös laajemmin poliittisessa lännessä haluttiin uskoa mielikuvaan, että sivuuttamalla Palestiinan kysymys voitaisiin Lähi-itään aikaansaada rauha ja vakaus. Tämä on osoittautunut kohtalokkaaksi väärinarvioinniksi. Palestiinan kysymys on märkivä haava, joka säteilee laajalle, pitkälti yli Lähi-idän.

Jo presidentti Kekkonen totesi Paasikivi-seuran puheeseen 1973, että ”mitään pysyvää ratkaisua Palestiinassa ei olekaan saavutettavissa ilman, että Palestiinassa alun perin asuville arabeille tehdään oikeutta.” Hän piti Palestiinan ongelmaa Euroopan syöpänä ja totesi, että ”Israelin militaristiset käsitykset eivät tule johtamaan rauhanomaiseen ratkaisuun Lähi-idässä.” Puheesta on kulunut jo yli puoli vuosisataa ja Aurajoessa on juossut tänä aikana paljon vettä, mutta analyysi on edelleen mitä ajankohtaisin. Sen mukaisesti jo noin 160 maata on päättänyt tunnustaa Palestiinan valtion. Valitettavasti Suomi ei vielä kuulu tähän joukkoon.

Palestiinan konflikti syntyi 1800-luvun lopulta alkaen paikallisten arabien ja sinne muuttavien juutalaissiirtolaisten välillä taisteluna maan omistuksesta ja sittemmin poliittisesta vallasta eli siitä, kuka hallitsee Palestiinaa. Siinä on myös uskonnollinen ulottuvuus – ovathan Palestiina ja Jerusalem keskeisen tärkeitä kolmelle monoteistiselle uskonnolle, juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille – mutta on tärkeää ymmärtää, ettei kysymys ole pohjimmiltaan uskonnollisesta konfliktista.

Menemättä tässä syvemmin konfliktin historiallisiin syihin on syytä muistuttaa, että siirtomaavaltojen, erityisesti Britannian ja Ranskan, rooli on ollut keskeinen ongelman syntymisessä. Eurooppa ei voi paeta vastuutaan tästä konfliktista aivan naapurissamme.

Palestiinalaistaustainen Rashid Khalidi, Columbian yliopiston emeritusprofessori, on suomeksikin julkaistussa kirjassaan Palestiina – sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017 pyrkinyt asettamaan konfliktin historialliseen jatkumoon, osaksi laajempaa kolonisaatiota. Hän näkee, että vuonna 2023 alkanut Gazan sota jälkiseuraamuksineen ja Jordan-joen Länsirannalla voimistuva juutalaissiirtolaisten väkivalta, jota Israelin hallitus aktiivisesti rohkaisee, on osa pitkää jatkumoa. Se markkinoitiin Euroopan valtioille aikoinaan länsimaiden valkoisille langenneella sivistystehtävällä – aivan samoin kuin muutkin kolonisaatiot Afrikassa ja Aasiassa. Natsien hirmuteot antoivat lisäpontta ja lisäsivät ymmärtämystä juutalaisten tavoitteille Palestiinassa.

”Nämä karkotukset olivat osa laajempaa eurooppalaista kehitystä, jossa Itävalta-Unkarin, Saksan, Venäjän ja Osmanien valtakunnan rajamaat monikansallisine väestöineen muutettiin 1900-luvun ensi puoliskolla etnisten puhdistusten ja kansanmurhien näyttämöksi. (…) Palestiina oli osa tätä laajempaa kehitystä kohti kansallisten valtioiden perustamista Itämereltä Välimeren rannikolle”, kirjoittaa israelilainen tutkija Alan Confino.

Kysymys oli todella massiivisista väestönsiirroista. Toinen maailmansota pakotti arviolta 60 miljoonaa ihmistä lähtemään kodeistaan, ja sodan loppuselvittelyissä ehkä 20 miljoonaa eurooppalaista joutui taas muuttamaan. Etnisten ryhmien karkottaminen ja asuttaminen uusille alueille jatkui vuoteen 1948 ja laajeni Euroopan ulkopuolelle, kuten Intiaan ja Pakistaniin, missä tapahtui massiivisia väestön karkotuksia brittien siirtomaavallan päättyessä. Palestiina oli osa tätä kehitystä. Kun maksumiehetkin – Palestiinan arabit – elivät muualla, ei tällainen hanke juuri omantunnon tuskia Euroopassa aiheuttanut.

Financial Times -lehden kolumnisti, taloushistorioitsija Adam Tooze katsoo Palestiinan tilanteen tehneen erityislaatuiseksi se, että sionistien voimat eivät riittäneet huomattavasti suuremman palestiinalaisväestön karkottamiseen ja kolonisaatio jäi alun perin vain osittaiseksi. Se on jatkunut sotien ja siirtokuntien perustamisen myötä nykypäivään. Nyt Israel hallitsee koko entistä Palestiinan mandaattialuetta, myös niitä alueita, joille YK päätti vuonna 1947 perustaa itsenäisen Palestiinan valtion.

Yhdessä dosentti Susanne Dahlgrenin kanssa julkaisemamme tietokirjan Muuttuva Lähi-itä maailmanjärjestyksen murtuessa (Atena/Otava, 2025) alkuluku käsittelee laajasti palestiinalaisen nationalismin kehitystä vuoden 1948 katastrofin – nakban – jälkeen, kun suurin osa palestiinalaisista oli joutunut pakenemaan naapurimaihin tai kauemmaksi diasporaan.

Nöyryyttävän tappion kokeneiden pakolaisten keskuudessa alkoi ajan mittaan viritä kansallistunne, joka johti ideologioiltaan varsin heterogeenisten vastarintaliikkeiden syntyyn. Ne liittyivät jäseniksi Palestiinan vapautusjärjestöön PLO:hon, josta tuli kaikkia palestiinalaisia kokoava kattojärjestö. Kaikille niille oli ajan mittaan tunnusomaista vakaumus siitä, että tulevaisuus oli heidän omissa käsissään – arabihallituksiin kun ei ollut luottamista.

Olen varsin läheltä ja henkilökohtaisesti – ehkä tiiviimmin kuin kukaan muu Suomessa – seurannut palestiinalaisten taivalta kohti nykypäivää. Tutustuin jo vuonna 1970 PLO:n johdon edustajiin Kairossa, matkalla eteläiseen Afrikkaan. Ja vuonna 1973 tapasin ensimmäisen kerran Jasser Arafatin. Henkilökohtaisia tapaamisia tuli ajan mittaan kymmeniä, ja voin hyvin sanoa, että ystävystyimme.

Palestiinalaisten poliittinen ajattelu kehittyi 1950-luvulta lähtien niin sisäisen keskustelun kuin ulkoisten realiteettien vaikutuksesta kohti vuonna 1988 tehtyä päätöstä julistaa itsenäinen valtio Israelin rinnalle ja tunnustaa Israelin valtion olemassaolo.

Kaikki eivät tätä linjaa ole koskaan hyväksyneet: Erityisesti Islamistinen liike ja sen järjestöt Hamas ja Islamilainen Jihad ovat edelleen vaatineet Palestiinan valtion perustamista koko historialliseen Palestiinaan. Heidän kirjoissaan se olisi islamilainen. Tosin Hamasin piirissä on jo pidempään ollut valmiutta hyväksyä kahden valtion malli. Tiedän tämän henkilökohtaisestikin keskusteluista Hamasin johtajien kanssa.

Viime vuosina Israelin miehityspolitiikan väkivaltaisuus on vain lisääntynyt. Siinä käytetään apuna laittomasti miehitetyillä alueilla asuvia siirtokuntalaisia, joita on jo yli 700 000. Israelilaiset ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt katsovat, että miehitysalueilla toteutetaan apartheid-politiikkaa.

Vuoden 2026 maaliskuun puolivälissä YK raportoi, että miehitetyllä Länsirannalla on vuoden aikana nähty ennennäkemätön palestiinalaisten joukkopako Israelin toimien vuoksi ja seurauksena laittomien siirtokuntien laajentamisesta sekä paikallisväestön kotien tuhoamisesta ja maiden takavarikoinnista. Se herättää YK:n mukaan huolta etnisestä puhdistamisesta.

Hiljattain jopa entinen Israelin puolustusministeri Moshe Yaalon totesi – Länsirannan tilanteeseen viitaten – että juutalaisen ylivallan ideologia, joka on tullut hallitsevaksi Israelin hallituksessa, muistuttaa natsien rotuteoriasta. Kovaa puhetta mieheltä, joka on aikoinaan ollut vastuussa Länsirannan miehityksestä.

Presidentti Trump julisti jokin aika sitten, että hänen viime lokakuussa julistamansa Gazan tulitaukosopimuksen – tai trumpilaisittain rauhansopimuksen – ensimmäinen vaihe oli toteutettu ja oli aika siirtyä toiseen vaiheeseen. Tämä tuli yllätyksenä kaikille muille, koska yhtäkään ensimmäisen vaiheen sisältämästä asiakohdasta ei ollut toteutettu – paitsi panttivankien vapautus.

Sodan aktiivivaiheen jälkeen Israelin armeija on vahvistanut oikeaksi Gazan viranomaisten luvun 71 000 kuolleesta palestiinalaisesta. Muistissa on, kuinka meilläkin tiedotusvälineissä näitä lukuja pyrittiin saattamaan epäilyttävään valoon puhumalla koko ajan ”terroristijärjestö Hamasin kontrolloimien viranomaisten arvioista.” YK:n mukaan viranomaisten luvut olivat totuudenmukaisia. Eräänlaista piilovaikuttamista – jota voisi luonnehtia myös hybridivaikuttamiseksi – oli myös se, että aina puhuttaessa Hamasista, Hizbollahista ym. järjestöistä niihin liitettiin epiteetti ”terroristijärjestö”.

Toki ne terroritekoja ovat tehneet, kuten monet hallituksetkin – jopa toteuttaneet kansanmurhaa. Mutta esimerkiksi BBC on katsonut, ettei se voi käyttää tuollaisia ilmaisuja. Siksi se on puhunut esimerkiksi Hamasista todeten, että se on järjestö, jonka mm. Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat nimenneet terroristiseksi. Ero ei ole ainoastaan semanttinen.

Väkivalta ei ole vieläkään lakannut, ja sadoittain palestiinalaisia on kuollut tulitauon julistamisen jälkeen. Israel ei ole sallinut kuin osan nälästä ja aliravitsemuksesta kärsivän väestön tarvitsemasta humanitäärisestä avusta, puhumattakaan jälleenrakennuksen aloittamisesta. Suurin osa parimiljoonaisesta väestöstä asuu tuulen riepottamissa teltoissa, sateiden ja sään armoilla. Trumpin esikunta ja Netanjahu sen sijaan jatkavat suunnittelua Välimeren Rivieran rakentamisesta Gazan hautakumpujen päälle.

Gazaa on syystäkin kutsuttu maailman suurimmaksi ulkoilmavankilaksi, koska se on joka puolelta aidattu häkki. Sitä se on edelleen, nyt vain kooltaan entistäkin pienempi, kun Israelin armeija pitää yli puolta Gazasta hallussaan.

Tästä huolimatta Trump kutsui maailman johtajia ja miljardöörejä perustamaansa ”Rauhanneuvostoon”, jonka tarkoituksena kerrotaan olevan edistää vakautta, hyvää hallintoa ja turvallisuutta konfliktialueella. Elimen toimiala ei rajoitu Gazaan vaan koko maailmaan. Trump on nimennyt itsensä sen elinikäiseksi puheenjohtajaksi, ja hänellä on oikeus nimetä seuraajansa ja ylläpitää veto-oikeutta kaikkiin päätöksiin.

”Rauhanneuvoston” toimeenpaneva komitea kokoaa tuttuja nimiä: ulkoministeri Marco Rubio, josta on tullut Trumpin aggressiivisen ulkopolitiikan keskeinen toimija, Steve Witkoff, Jared Kushner, Tony Blair, Marco Rowan, Ajay Banga (Maailmanpankin johtaja) ja Robert Gabriel. Kaikki paitsi Blair ovat Yhdysvaltain kansalaisia ja tunnettuja tiiviistä yhteyksistään pääministeri Netanjahuun ja tiukan palestiinalaisvastaisista asenteistaan. Koko hanketta onkin nimitetty ”Trumpin YK:ksi, joka on puhdistettu järjestön peruskirjasta”.

Vaikka Rauhanneuvoston organisaatioryppääseen kuuluu palestiinalaisista koostuva teknokraattinen ryhmä, PLO:lla tai Palestiinalaishallinnolla ei ole osaa tai arpaa tässä hankkeessa. Pääministeri Netanjahu sen sijaan on kutsun saanut. Monella tavalla on palattu Britannian mandaattiaikaan vuosisata sitten.

Pääsylippu maksaa miljardi dollaria pysyvästä jäsenyydestä. Toistaiseksi mukaan on tullut vajaa 30 valtiota. Useimmilla ei ole juuri mitään tekemistä Gazan kanssa, vaan motiivina lienee liehitellä Trumpia mm. kaupan tariffikysymyksissä.

Yhdysvallat valmistelee nyt Trumpin tulitaukosopimuksen toisen vaiheen aloittamista. Se sisältää vaikeita kysymyksiä mm. alueen turvallisuudesta, kansainvälisten joukkojen lähettämisestä ja Hamasin aseistariisumisesta. Israelin tärkein julkinen tavoite, Hamasin tuhoaminen, on edelleen toteuttamatta, ja liike hallitsee yhä Gazaa – nyt ja pitkään tulevaisuudessakin. Yhdysvaltain käytännön tavoitteena lieneekin ennen kaikkea riisua Hamasin raskaat aseet ja jättää sen poliisivoimille Kalashnikovia pienemmät aseet.

Israelilla ei ole suurtakaan halua edetä Trumpin suunnitelman toiseen vaiheeseen, mutta se ei halua asettua vastahankaan Trumpin kanssa. Netanjahu näkisi mielellään, että koko suunnitelma kaatuisi ja Israel voisi Yhdysvaltain siunauksella jälleen miehittää koko Gazan ja tuhota Hamasin. Tärkeintä Netanjahun laskelmissa on kuitenkin voittaa tänä vuonna tulossa olevat vaalit. Se ohjaa kaikkea hänen toimintaansa.

Gazan tilanne on nyt jäänyt vaille kansainvälistä huomiota siksikin, että Yhdysvaltojen kyky käsitellä kansainvälisiä kriisejä on erittäin rajoittunut. Samat miehet, Witkoff ja Kushner, sukkuloivat neuvottelemassa Gazasta, Ukrainasta, Iranista ja muista kriiseistä ilman sen kummempaa kokemusta. Rajat ovat tulleet jo vastaan.

2 Hyökkäys Iraniin

Iraniin tehdyt hyökkäyksen perustelut ovat Washingtonissa olleet varsin sekavat ja vaihtelevat. Taustalla vaikuttaneet Yhdysvaltojen ja Iranin hyytävät suhteet peräytyvät Iranin islamilaiseen vallankumoukseen vuonna 1979. Se syöksi vallasta Yhdysvaltain keskeisen liittolaisen, shaahi Reza Pahlavin. Vallankumousta seurasi Yhdysvaltain suurlähetystön panttivankikriisi, joka auttoi ajatolla Khomeinia voittamaan Iranissa sisäisen taistelun vallasta tasavaltalaisia, marxilaisia ja liberaaleja voimia vastaan ja katkaisi maiden suorat suhteet. Yhdysvaltojen ja Iranin välinen vihanpito on jatkunut siitä lähtien epäsuorana sodankäyntinä, taloudellisina sanktioina, salamurhina, meripiratismina ym. toimina. Kuitenkin Yhdysvallat pidättäytyi suorista hyökkäyksistä Iraniin aina kesään 2025 asti, sillä sodan aloittamista pidettiin liian riskialttiina.

Israelin osalta tilanne on toisenlainen: Se pitää lähes sadan miljoonan asukkaan Irania keskeisenä haastajanaan ja uhkanaan. Erityisesti Iranin ydinaseohjelma sekä keskikantaman ballistiset ohjukset ja tuki liittolaisille Gazassa, Libanonissa ja sittemmin myös Jemenissä, koetaan Israelin johdossa uhkaksi. Israel, joka rakensi salaa oman ydinaseensa lännen tuella, haluaa kaikin keinoin estää, että Iran saisi sellaisen pommin. Tätä eivät toki muutkaan halua, näiden joukossa kaikki YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet, siis myös Venäjä ja Kiina. Iranin ydinpommi saattaisi johtaa ketjureaktioon.

Yhdysvaltalainen professori Mohsen M. Milani, yksi parhaita Iran-asiantuntijoita, tiivistää, että Iranin ja Yhdysvaltain välinen pitkä kylmä – ja nyt kuumaksi muuttunut – sota on seurausta ennen kaikkea osapuolten geopoliittisten tavoitteiden välisestä ristiriidasta, ei niinkään ideologisista syistä. Milani tarkentaa, että kyse on nousevan valtion eli Iranin pyrkimyksestä aikaansaada uudenlainen alueellinen voimatasapaino suhteessa Yhdysvaltoihin, joka toimii alueen status quon takuumiehenä.

Shaahi Reza Pahlavin aikana Iran ja Israel olivat läheisiä liittolaisia. Niitä liittivät toisiinsa yhteiset uhkakuvat, ennen kaikkea Neuvostoliitto ja arabimaailman johtajuutta havitteleva Saddam Husseinin Irak, jolla öljyn kansallistamisen jälkeen oli käyttää runsaasti varoja varustautumiseen. Aseita hankittiin niin Neuvostoliitosta kuin länsimaista.

Iran oli keskeinen kumppani Israelin periferiastrategiassa, jonka tavoitteena oli saartaa ja sisältä hajottaa uhkaksi koettuja arabimaita. Kumppaneiksi valikoituivat shaahin lisäksi mm. kurdit, Etelä-Sudanin kapinalliset sekä Etiopian vallankumoushallitus. Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979 muutti radikaalisti tilanteen.

Iranissa sisäisen valtataistelun jälkeen voitolle päässyt Khomeinin hallinto noudatti ulkosuhteissaan hänen kuuluisaa tunnuslausettaan: ”Ei itä, ei länsi, ainoastaan Islamilainen tasavalta”. Teheranissa käyneet tietävät, että tunnuslause on edelleen kirjattu maan ulkoministeriön sisäänkäynnin ylle. Khomeinille keskeistä oli myös kansallinen itsemääräämisoikeus. Hän toisti usein vallankumouksen tärkeimmän saavutuksen olleen, että kaikki maata koskevat päätökset tehtiin nyt Teheranissa.

Keskeiseksi nousi kuitenkin pian Yhdysvaltain, ”suuren Saatanan”, vastaisuus. Tähän oli voimakkaasti vaikuttanut CIA:n ja Britannian osuus vuoden 1953 vallankaappauksessa, jossa parlamenttivaaleissa suuren enemmistön saanut pääministeri Mohammed Mossadeqin hallinto kaadettiin ja repressiivinen shaahi Reza Pahlavi palautettiin valtaan.

Islamilaisen Iranin uusi johto näki maailman jakautuneen sortajiin ja sorrettuihin, ja ulkopolitiikassa tavoitteeksi määritettiin tukea ennen kaikkea sorrettuja muslimeja. Khomeini torjui kuitenkin suoran sekaantumisen toisten maiden sisäisin asioihin – hänen mielestään sota oli sallittu vain itsepuolustukseksi ja jihadia eli pyhää sotaa tuli käydä vain muilla keinoilla, ajatusten mutta ei aseiden avulla. Näin myös liittyen Palestiinan kysymykseen. Khomeinin mukaan se oli ennen kaikkea palestiinalaisten asia ja toissijaisesti naapureina olevien arabimaiden. Iranin ei tulisi sekaantua suoraan konfliktiin, ja jos osapuolet saavuttaisivat ratkaisun, Iranin tulisi seistä palestiinalaisten takana. Lisäksi Khomeinin tavoitteena oli muslimien yleismaailmallinen taistelu oikeuksistaan, ei kansallinen vapautus. Tässä asiassa hän ajautui avoimeen ristiriitaan Arafatin kanssa pian vallankumouksen jälkeen, eivätkä he ensi kerran jälkeen enää koskaan tavanneet kahden kesken.

Khomeinin idealistinen maailmankuva joutui nopeasti ankaraan tulikokeeseen, kun naapurimaa Irak Saddam Husseinin johdolla hyökkäsi maan kimppuun vuonna 1980. Brutaali sota, jossa Saddam käytti myös kemiallisia aseita, tuli kestämään kahdeksan vuotta. Se johti satojen tuhansien ihmisten kuolemaan. Iran tunsi jälleen jääneensä yksin, kun niin länsimaat kuin Gorbatshovin Neuvostoliitto tukivat Saddamia, rikkaiden arabimaiden rahoittaessa hänen sodankäyntiään.

Yksin jääminen vahvisti Iranissa pitkään vallinnutta strategista kulttuuria, jota on luonnehdittu nationalistisen valtion ja epävarmuuden tunteen väliseksi liitoksi. Sen käyttövoimana ovat historian kuluessa kärsityt nöyryytykset. Iranissa vallitsee voimakas yksin jäämisen pelko, joka korostaa välttämättömyyttä kyetä omin voimin puolustautumaan ulkoisia vihollisia vastaan. Myös niin sanottu eteentyönnetty puolustus, kuten Libanonissa ja Gazassa, on nähty Iranin strategisena puolustuksena.

Liittolaiset olivat Irakia vastaan puolustauduttaessa kullan arvoisia. Tukea löytyikin yllättävältä suunnalta – Israelista. Israelin pääministerit olivat 1980-luvulla – vaikkakin salaa – jatkaneet käyntejään Iranissa, mm. liittyen maassa asuneeseen merkittävään juutalaisvähemmistöön.

Ajatolla Khomeini ei nähnyt ideologisia esteitä aseiden ostamiselle Israelista, varsinkaan tilanteessa, jossa kansakunnan olemassaolo oli vaakalaudalla. Tämä johti paljon julkisuutta saaneeseen Iran–contra -skandaaliin, jossa Ronald Reaganin hallinto myi – Israelin vahvasta suosituksesta – sotatarvikkeita asevientisaarrossa olevalle Iranin islamilaishallinnolle. Sitä ennen Israelilla oli kuitenkin ollut suuri työ vakuuttaa Washingtonin päättäjät siitä, että Teheranin uhkaavat puheet Israelin valtion hävittämisestä Lähi-idän kartalta olivat vain kuumaa ilmaa, tavoitteena saada tukea arabimaiden yleiseltä mielipiteeltä ja piilottaa yhteistyö Israelin kanssa. Yhteistyö Yhdysvaltain kanssa päättyi asian tultua julkisuuteen, mutta vielä 1987 Jitzhak Rabin totesi, että ”Iran on Israelin paras ystävä emmekä aio muuttaa asennoitumistamme suhteessa Teheraniin, koska Khomeinin hallinto ei kestä ikuisuuksia”. Ehkä Israelin nykyjohdollakin on samansuuntaisia ajatuksia, kun se puhuu vallanvaihdoksesta Iranissa?

Iranin ja Israelin myöhemmille suhteille 1990-luvun alku oli käänteentekevä. Kaksi geopoliittista shokkia, arabimaailman vahvimman sotilasmahdin Irakin tappio ensimmäisessä Persianlahden sodassa sekä Neuvostoliiton hajoaminen ja sitä kautta maailman muuttuminen yksinapaiseksi, muuttivat radikaalisti voimasuhteita, paitsi globaalisti myös Lähi-idässä. Sen seurauksena Iran ja Israel olivat alueen kaksi vahvinta valtiota.

Mutta toisin kuin aiempina vuosikymmeninä, jolloin yhteiset uhkat – Saddamin Irak ja Neuvostoliitto – olivat ajaneet niitä yhteistyöhön, nyt maiden geopoliittiset intressit alkoivat dramaattisesti erkaantua toisistaan. Tämä siitä huolimatta, että Iranin alkuvaiheen vallankumouksellinen into islamin vientiin oli jo merkittävästi laantunut. Iran oli myös kokenut kovia kahdeksan vuoden uuvuttavassa sodassa Irakia vastaan.

Israelissa sotilasstrategit alkoivat korostaa, että Iranista oli tullut maan vaarallisin haastaja, kun maiden välissä sijainnut Irak oli sotilaallisesti lyöty. Iran taas laski, että tilanne tarjosi sille mahdollisuuden murtautua eristyksistä Lähi-idässä.

Kylmän sodan aikana Israelin ja Yhdysvaltain tiiviille liittolaisuudelle oli selkeä peruste: Israel toimi läntisen maailman sillanpääasemana Lähi-idässä ja pidäkkeenä Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvulle. Neuvostoliiton heikentyminen – ja hajoaminen – muutti kuitenkin tilanteen.

Saddam Hussein ei osannut ennakoida, että Irakin hyökkäys Kuwaitiin voisi johtaa YK:n turvallisuusneuvoston sitovaan päätöslauselmaan, joka sallisi voiman käytön. Gorbatshovin Neuvostoliitto oli kuitenkin valmis hylkäämään vanhan liittolaisensa pyrkiessään rakentamaan suhteita Washingtoniin.

Vastineeksi arabimaiden tuesta sodassa Irakia vastaan Yhdysvallat pakotti Israelin hyväksymään neuvottelujen aloittamisen Palestiinan kysymyksestä. Se johti Madridin rauhankonferenssiin 1991 ja sittemmin ”Oslon sopimuksiin” Israelin ja PLO:n kesken. Se oli ensimmäisiä askeleita Yhdysvaltain hallitsemassa, vajaa 30 vuotta kestäneessä unipolaarisessa maailmassa.

Yhdysvallat ei kuitenkaan halunnut ottaa Irania mukaan Madridiin. Kuten Valkoisen talon turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Brent Scowcroft totesi, että ”kun Iranilla ei ollut mitään annettavaa, ei vaikutusvaltaa arabeihin, miten se voisi edistää rauhanprosessia.”

Tämä osoittautui kohtalokkaaksi virheeksi, kuten muun muassa Dennis Ross myöhemmin joutui toteamaan. Iranissa nähtiin, että ratkaisu Palestiinan kysymykseen johtaisi Israelin ja arabimaiden suhteiden normalisoitumiseen ja vakiinnuttaisi Yhdysvaltain herruuden Lähi-idässä. Sitä ei pidättelisi enää vanha voimatasapaino, jossa Neuvostoliitto ja sosialistiset maat tasapainottivat Yhdysvaltojen vaikutusta.

Tämän seurauksena Iran päätti muuttaa linjaansa ja tehdä kaikkensa Madridin rauhanprosessin ja Yhdysvaltain vaikutusvallan torpedoimiseksi. Se lisäsi tukeaan Hamasille ja Islamilaiselle Jihadille, vaikka ne olivatkin sunnilaisia liikkeitä, eivät shiioja. Erilainen uskontonäkemys ei asettanut esteitä strategiselle yhteistyölle.

Uudessa tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen johdolla ja arabimaiden tuella neuvoteltiin rauhasta, tinkimättömän Jitzhak Shamirin hallinnon korvasi valtaan noussut Rabinin ja Peresin johtama Työväenpuolue. Sen keskeiset tavoitteet liittyivät sopimuksen tekoon Arafatin johtaman, Persianlahden sodan seurauksena heikentyneen PLO:n kanssa sekä suhteiden tiivistämiseen Washingtonin kanssa. Kun arabimaat eivät enää olleet Israelille uhka, se nähtiin Iranissa, jonka geopoliittinen asema oli vahvistunut. Israel ei missään nimessä halunnut Iranin ja Yhdysvaltain lähentymistä. Näin Israelin pääviholliseksi nousi Iran. Tämä dramaattinen muutos tapahtui vain kuusi vuotta Iran–contra -skandaalin jälkeen.

Näin Israelin alkuajoista käsin harjoittama periferiapolitiikka – että Israel tasapainottaa arabimaiden taholta tulevaa uhkaa liittoutumalla periferiassa olevien ei-arabimaiden kanssa – oli käännetty päälaelleen. Washingtonissa tämä uusi linjaus otettiin tyytyväisenä vastaan, sillä Iranilla ei juuri ole ollut Amerikassa ystäviä sitten shaahin päivien.

Tärkeää on siis ymmärtää, että Israelin ja Iranin välinen konflikti ei alkanut vuoden 1979 islamilaisesta vallankumouksesta eikä Iranin johdon vastuuttomista Israelin vastaisista kannanotoista vaan vasta 1990-luvun alussa, liittyen taisteluun vaikutusvallasta Lähi-idässä ja tilanteessa, jossa Saddamin Irak oli kärsinyt sotilaallisen tappion ja Neuvostoliitto romahtanut. Tämä auttaa ymmärtämään myös nykyistä tilannetta, ja ehkä myös Israelin johdon puheita uuden, sille ystävällisemmän johdon nostamisesta valtaan Teheranissa.

Taistelu Iranin ydinohjelmasta

Iran on 2000-luvulla noussut esiin ennen kaikkea liittyen maan ydinohjelmaan, joka kuitenkin alkoi jo shaahin aikana 1970-luvulla. Yhdysvallat toimitti Iranille koereaktorin tutkimuskäyttöön vuonna 1975. Shaahi haaveili myös Iranin omasta ydinaseesta, samoihin aikoihin, kuin tihkui tietoja Israelin salaisesta ydinaseesta, joka oli rakennettu Ranskan ja Saksan liittotasavallan tuella ja Yhdysvaltain poliittisella siunauksella. Myöhemmin on käynyt ilmi, että Saksan liittotasavalta käytti Dimonan reaktorin ja ydinasekeskuksen rahoittamiseen jopa julkisia kehitysyhteistyövaroja – hanke oli naamioitu meriveden suolanpoistolaitoksen rahoittamiseksi.

Islamilaisessa Iranissa heräsi kiinnostus ydinvoiman rauhanomaiseen käyttöön 1980-luvulla. Sen kumppaneina olivat pääasiassa Kiina ja Venäjä, jotka kuitenkin luopuivat yhteistyöstä Yhdysvaltojen painostuksesta. Molemmille suurvaltasuhde Yhdysvaltoihin painoi enemmän kuin yhteistyö Iranin kanssa. Näin on nykyäänkin.

Samoihin aikoihin Iranin korkein johtaja Ali Khamenei antoi uskonnollisen määräyksen eli fatwan olla kehittämättä ydinasetta ja muita joukkotuhoaseita. Taustalla oli Saddam Husseinin laajamittainen kemiallisten aseiden käyttö maansa kurdeja ja Irania vastaan. Fatwa on edelleen voimassa.

Vaikka Iranin ydinrikastusohjelma aiheutti jo varhain kitkaa suurvaltasuhteissa, ei se kuitenkaan noussut kansainvälisissä suhteissa etualalle. Tilanne muuttui 2002, kun Iranin salainen uraanin rikastusohjelma paljastui. Yhdysvalloissa oli Valkoiseen taloon noussut Bush nuoremman mukana voimakas uuskonservatiivinen hallinto, joka erityisesti syyskuun 2001 al-Qaida hyökkäysten jälkeen vaati paitsi Afganistanin taleban-hallinnon myös Irakin ja Iranin hallintojen kaatamista.

Euroopassa oltiin erittäin huolestuneita näistä militaristisista suunnitelmista, ja kolme keskeistä EU-maata Ranska, Saksa ja Iso-Britannia eli E3-maat pyrkivät välittämään Iranin ja Yhdysvaltojen jännitteisissä suhteissa ja hillitsemään Washingtonin hyökkäyssuunnitelmia. Kansainvälisen painostuksen ja neuvottelujen seurauksena Iran suostui luopumaan salaisesta ohjelmastaan.

Varsinkin populistisen presidentti Ahmadinejadin kaudella (2005–2013) Iran alkoi taas korostaa ydinohjelmaansa. Se aiheutti kasvavaa huolta kansainvälisesti. Venäjä ja Kiina painottivat asian ratkaisemista poliittisesti ehdottaen Iranin rauhanomaiseen käyttöön tarvitseman uraanin rikastamista Venäjän laitoksissa, minkä Iran kuitenkin torjui. Venäjä katsoi tulleensa nöyryytetyksi.

Kun Iran ei suostunut lopettamaan uraanin rikastamista, se johti vuonna 2006 YK-sanktioiden asettamiseen Iranin ydin- ja ohjusohjelmia kohtaan. Seuraavina vuosina sanktioita tiukennettiin. Myös Venäjä ja Kiina olivat niiden takana. Israelin Mossad aloitti samoihin aikoihin Iranin tiedemiehiin kohdistuneet salamurhat, jotka ovat jatkuneet siitä lähtien.

YK:n päätökset ilmensivät Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan yhteisiä näkemyksiä ja turhautumista Iranin härkäpäiseen toimintaan. Kaikki suurvallat vastustivat Iranin ydinasetta, mutta niillä oli myös erilaisia käsityksiä siitä, miten olisi parasta edetä.

Yhdysvallat pyrki kiristämään Iranin vastaisia sanktioita, joista moniin myös Venäjä ja Kiina yhtyivät. Samanaikaisesti nämä kaksi kuitenkin pyrkivät etenemään tavalla, joka tarjoaisi Iranille kannustimia muuttaa politiikkaansa. Ne turhautuivat EU-maiden ja Yhdysvaltojen yksipuolisesti, ilman YK:n mandaattia, asettamiin lisäsanktioihin ja sotilaallisiin uhkauksiin. Varsinkin Kiina jatkoi taloudellista yhteistyötään Iranin kanssa.

Iranin presidentiksi valittu Hasan Rouhani (2013–2021) oli vaalikampanjassaan luvannut aloittaa neuvottelut maata kuristavien sanktioiden purkamisesta ja ydinohjelmasta. Pääneuvottelijaksi nimettiin kokenut ulkoministeri Mohammed Javad Sharif.

Iran asetti kuitenkin tietyt rajat neuvotteluille. Niitä olivat rauhanomaisen tutkimustyön jatkaminen, mihin sillä ydinsulkusopimuksen osapuolena on oikeus, sekä kielto sallia tarkastuksia sotilaskohteissa ja vaatimus, että taloudelliset sanktiot tuli purkaa heti sopimuksen allekirjoituksen yhteydessä.

Marraskuussa 2013 saavutettiinkin alustava sopimus. Edellytys sille oli, että presidentti Obaman hallinto oli päättänyt sallia Iranin siviilikäyttöön tarkoitetun ydinohjelman kansainvälisen valvonnan alaisena.

Heinäkuussa 2015 allekirjoitetussa JCPOA-sopimuksessa olivat mukana kaikki viisi YK:n turvallisuusneuvoston jäsenmaata ja Saksa. Se nähtiin merkittävänä monenkeskisen diplomatian voittona.

Sopimus varmisti, että Iran ei tulisi kehittämään ydinaseita. Se sitoutui voimakkaasti supistamaan uraanin rikastusta ja alistumaan tiukkoihin valvontatoimiin. IAEA vahvisti Iranin noudattaneen kaikkia sitoumuksiaan, ja maahan kohdistetut YK-sanktiot poistettiin 2016.

Israel oli kiivaasti vastustanut sopimusta. Sen tavoitteena on ollut säilyttää ydinasemonopoli Lähi-idässä sekä saavuttaa alueella hegemonia-asema. Se ei ole halunnut Iranin normalisoivan suhteitaan Yhdysvaltoihin tai alueen valtioihin. Israelissa on myös pelätty, että Iranin kriisin ratkaiseminen edesauttaisi Yhdysvaltain irtautumista Lähi-idän ”ikuisista sodista” ja huomion kääntämistä Aasiaan. Myös Persianlahden arabimaat arvostelivat voimakkaasti Iranin kanssa solmittua sopimusta, jonka neuvotteluista ne oli jätetty ulkopuolelle.

Presidentti Trump irrotti yksipuolisesti Yhdysvallat JCPOA-sopimuksesta vuonna 2018, ja Iranille määrättiin ”historian tiukimmat pakotteet”. Niiden julkilausuttuna tavoitteena oli lamauttaa Iranin talous ja pakottaa maa nöyrtymään uusiin neuvotteluihin Yhdysvaltojen ehdoilla. Maiden suhteet hyytyivät edelleen, kun Trump päätti murhata Iranin keskeisen sotilassankarin, kenraali Qassem Soleimanin ensimmäisen kautensa lopulla.

Euroopan unionin maat arvostelivat voimakkaasti Yhdysvaltoja yksipuolisesta irtautumisesta Iranin ydinsopimuksesta ja yrittivät jatkaa taloudellista yhteistyötä sen kanssa. Ajan mittaan kävi kuitenkin ilmeiseksi, että dollaripohjaisessa maailmankaupassa Euroopan halu ja kyky haastaa Yhdysvaltoja oli varsin rajallinen. Sopimus käytännössä kaatui.

Presidentti Biden oli luvannut maansa palaavan JCPOA-sopimukseen, mutta näin ei tapahtunut. Yksi hankalimmista ongelmista oli se, millaiset takuut Iran saisi siitä, ettei Yhdysvaltain seuraava hallinto jälleen irtisanoutuisi sopimuksesta. Esteitä sopimukselle asettivat myös Iranin sisäinen protestiliike sekä ennen kaikkea Iranin tuki Venäjälle sen Ukrainan vastaisessa sodassa.

Iran noudatti sopimuksen ehtoja vielä vuoden Yhdysvaltain eropäätöksen jälkeen mutta alkoi sitten uudelleen rikastaa uraania, lopulta noin 60 prosentin tasolle, vain hieman alle aseisiin tarvittavan 90 prosentin rikastustason. Iran ei kuitenkaan tehnyt päätöstä ydinaseen valmistamisesta ja myös uskonnollinen fatwa, joka kielsi sen, pysyi voimassa.

Toisella kaudellaan Trump on korostanut, ettei hän missään olosuhteissa voi hyväksyä Iranin ydinasetta. Samanaikaisesti Trump kuitenkin ilmaisi valmiuden neuvotteluille. Nyt ne saivat aktiivista tukea myös Persianlahden GCC-mailta, koska niiden kunnianhimoiset kehityssuunnitelmat talouden pohjan laajentamisesta fossiilitaloudesta moderniin tietoyhteiskuntaan ja elämystalouteen edellyttävät vakaata toimintaympäristöä.

Neuvottelujen kompastuskivenä on jälleen ollut Yhdysvaltojen uudelleen esittämä vaatimus, ettei Iranin sallita jatkaa edes ydinenergian rauhanomaista käyttöä IAEA:n valvonnan alaisena. Lisäksi ehtoihin oli sisällytetty vaatimuksina Iranin puolustuksen kannalta keskeisen ballististen ohjusten ohjelman kieltäminen sekä tuen lopettaminen Iranin liittolaisille eli ”vastarinnan akselille”. Varsinkin ohjuksista luopuminen on nähty Iranissa antautumisena, jollaiseen ei voida suostua.

Neuvottelujen jatkuessa Israel päätti kesäkuussa 2025 iskeä sotilaallisesti Iraniin. Isku kohdistui ennen kaikkea Iranin hallintoa vastaan ja surmasi suuren joukon maan johtajia. Yhdysvallat liittyi hyökkäykseen pommittaen maan ydinohjelman infrastruktuuria. Iranin noin 400 kilon painoinen pitkälle rikastettu uraani lienee pääosin nyt vuorten uumenissa. Trump julisti tehneensä lopun Iranin ydinohjelmasta.

Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ennen kuin asia nousi jälleen pintaan. Etenkin Israelissa väitettiin, että kuluisi ehkä vain viikkoja ennen kuin Iranilla olisi ydinase – tosin Netanjahu on väittänyt näin jo ainakin 15 vuoden ajan. Väitteelle ei tiedustelupiireistä ole löytynyt tukea.

Muscatissa ja Genevessä käydyt uudet neuvottelut johtivat kuitenkin välittäjänä toimineen Omanin ulkoministerin mukaan läpimurtoon ydinohjelman suhteen. Tietojen mukaan Iran käytännössä luopui vaatimuksesta uraanin siviilikäyttöön, vaikka se halusi pitää itsellään siihen oikeuden. Israel ja Yhdysvallat iskivät Iraniin seuraavana aamuna 28. helmikuuta. Neuvottelut ymmärrettävissä loppuivat siihen.

Iranin ydinohjelmaan liittyvät laitokset ovat kokeneet pahoja iskuja, mutta hyökkäykset eivät ole hävittäneet ydinaseen valmistamisen edellyttämää tietotaitoa. Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että mikäli Iran tosissaan haluaa pommin kehittää, sitä on vaikea estää.

Hyökkäys Iraniin 2026

Kulunut 2000-luku on ollut Lähi-idässä myrskyisä. Israelin jatkuva miehitys palestiinalaisalueilla, ”sota terrorismia vastaan”, Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin 2003 ja sen aiheuttamat jälkiseuraukset, sisällissodat mm. Jemenissä, Libyassa, Syyriassa ja Sudanissa, sekä Hamasin hyökkäyksen 2023 jälkeiset Israelin sodat Gazassa, Libanonissa, Syyriassa, Jemenissä ja Iranissa ovat panneet sekaisin koko alueen.

Vihonviimeinen asia, jota alueella kaivattiin, oli uusi sota. Se on nyt kuitenkin realiteetti. Maailman johtava sotilaallinen supervalta ja sen alueellinen liittolainen Israel ovat saaneet koko Lähi-idän liekkeihin. Se on ulottunut jo laajemmallekin: Yhdysvaltain sukellusvene tuhosi heti sodan alkuvaiheessa kansainvälisillä vesillä iranilaisen fregatin, joka oli palaamassa Intian järjestämästä harjoituksesta. Sen tiedettiin olevana aseistamaton.

Tällä kertaa hyökkäyksen julkilausuttuna tavoitteena oli vallanvaihto Iranissa. Presidentti Trump on kehottanut iranilaisia kaduille ja ottamaan vallan lisäten, että tämä saattaa olla vuosikymmeniin ainoa mahdollisuus siihen.

Hyökkäys on vielä kesken ja saattaa vielä sisältää monia yllättäviä käänteitä. Iranin johtajien murhat osoittavat, että erityisesti Israel on kyennyt tehokkaasti soluttautumaan Iranin rakenteisiin.

On ilmeistä, että hyökkäyksellä kyetään pahasti tuhoamaan Iranin ballististen ohjusten ohjelmaa ja heikentämään sen sotilaallista kykyä sekä mahdollisuuksia tukea alueellisia liittolaisiaan. Mutta näyttää epätodennäköiseltä, että sodan seurauksena Iranin oppositio kykenisi syrjäyttämään islamilaisen vallankumouksen. Eikä Teheranista ainakaan toistaiseksi ole löytynyt – Venezuelan malliin – iranilaista Delcy Rodriguezia. Useimmat iranilaiset tuskin haluavat myöskään shaahinvallan viimeistä reliikkiä – Reza Pahlavin poikaa – maatansa johtamaan. Ja kaikkien muistissa ovat kokemukset Irakista Persianlahden ensimmäisen sodan ajoilta vuonna 1991. Silloin presidentti Bushin vetoomus shiiojen ja kurdien kansannoususta johti lopulta satojen tuhansien ihmisten kuolemaan.

Kiistattomalla ilmaherruudella voidaan toki aiheuttaa valtavaa tuhoa mutta tuskin yhdistää hajanaista oppositiota. Vaikka on mahdollista, että Israel ja Yhdysvallat saattavat käyttää joitain erikoisjoukkoja Iranissa, niillä ei liene halua laajaan maaoperaatioon, jollainen olisi Trumpin kannattajakunnassa erittäin epäsuosittu. Lisäksi kokemukset Irakista ja Afganistanista ovat huonoja, kun yritykset uuden yhteiskunnan rakentamiseksi pahasti epäonnistuivat. Noiden hankkeiden tuottamia vakavia ongelmia ratkotaan tänäkin päivänä.

Iran on joutunut kokemaan kovia, mutta sitä ei ole lyöty. Edes ajatolla Ali Khamenein ja käytännössä maan tärkeimmän johtajan, korkeimman puolustusneuvoston johtajan Ali Larijanin murhat eivät ole horjuttaneet hallinnon perustuksia. Kuten Oxfordin yliopiston professori, historioitsija Eugene Rogan analyysissaan Financial Times -lehdessä totesi, ”islamilaisella tasavallalla on institutionaalista syvyyttä. Se ei ole diktatuuri, vaan monimuotoinen hallinto. Sen armeija ja sortojärjestelmä on paikallaan ja aivan riippumatta siitä, kuinka heikko se on suhteessa ulkomaisiin voimiin kuten Israeliin ja Yhdysvaltoihin, hallinto kykenee nujertamaan kansalaistensa vastarinnan. Ja säilymään hengissä.”

Millaisia havaintoja sodan tähänastisesta kulusta voidaan vetää? Miten Iran pyrkii vastaamaan sotilaallisesti ylivoimaisten vihollisten hyökkäykseen?

Iranin hallinnon keskeinen tavoite on säilyä hengissä. Se pitää sitä jo voittona. Viimekesäisen hyökkäyksen valossa se ei enää pyri nopeaan konfliktin lopettamiseen, mikä saattaisi merkitä taas seuraavaa sotaa jonkin ajan kuluttua, vaan haluaa konfliktia pitkittämällä aiheuttaa mahdollisimman korkean hinnan hyökkääjälle, jotta se ei tulevaisuudessa enää uusisi hyökkäystä. Tässä se ottaa suuren riskin, joka kuitenkin nähdään pienempänä kuin sodan välitön lopettaminen tulitaukoon, joka ei ratkaise ongelmia – erityisesti maata kuristavien talouspakotteiden poistamista.

Sodan alkuvaiheessa kovia menetyksiä kokenut islamilaishallinto on luonnollisesti yrittänyt suojautua massiivisilta iskuilta, samalla kun se on tehnyt vastaiskuja Israeliin ja alueella oleviin Yhdysvaltain tukikohtiin. Sen ilmeisenä pyrkimyksenä on kuluttaa mahdollisimman nopeasti näiden maiden ilmatorjuntaohjusten varastot. Eri lähteistä saadut tiedot kertovatkin, että näin on jo tapahtunut. Erityisesti Persianlahdella Iran on käyttänyt halpoja drooneja, joiden torjumiseen on käytetty miljoonia maksavia ohjuksia. Iran on itse halunnut säästää iskukykyisemmät ohjukset sodan myöhempään vaiheeseen.

Ohjussodan ohella Iran on keskittynyt toiseen, tätäkin tehokkaampaan sodankäynnin muotoon, taloudelliseen taisteluun. Iran on hyökännyt naapurimaidensa öljy- ja kaasukohteisiin sekä tankkereihin Persianlahdella sekä estänyt niiden läpikulun Hormuzin salmesta, jonka läpi viidennes maailman raakaöljystä on kulkenut. Tämä iskee etenkin Aasian maihin kuten Kiinaan, Intiaan, Etelä-Koreaan ja Japaniin, joihin suuntautuu 80 prosenttia Persianlahdelta menevästä energianviennistä, mutta sota on nostanut energian maailmanmarkkinahintoja kaikkialla maailmassa, myös Yhdysvaltojen bensapumpuilla. Lisäksi Venäjän energiasta itsensä pääosin irrottanut Eurooppa on jälleen ongelmissa. Belgian pääministeri ehdottikin jo – monien tyrmistykseksi – sopimuksen tekemistä Venäjän kanssa ja energiantuonnin aloittamista sieltä Eurooppaan.

Hormuzin kautta molempiin suuntiin on kulkenut paljon muutakin, kuten kolmannes maailman lannoitteista sekä mm. alumiinia, teollisuustuotteita ja ruokatarvikkeita. Myös maailman konttiliikenteen kerrotaan olevan jo sekaisin. Muitakin huolia on: Persianlahdella työskentelee valtava määrä aasialaisia siirtotyöläisiä, yksin Intiasta yli 9 miljoonaa. Heidän kotiutumisensa merkitsisi vakavaa takaiskua kaikille osallisille.

Presidentti Trump on paljastanut, että Iranin päätös iskeä naapurimaihinsa on tullut yllätyksenä. Hän lienee ainoita, joille tämä oli yllätys, sillä Iran oli jo pitkään ja toistuvasti kertonut, että hyökkäys sitä vastaan merkitsee täysimittaista vastaiskua myös alueen maihin.

Iranin iskut eivät ole rajoittuneet energiakohteisiin, vaan ne on suunnattu myös laajemmin teollisuuteen ja mm. logistiikkaan kuten lentoyhteyksiin. Dubain ja Qatarin kentät ovat maailman vilkkaimpia, ja niiden kautta kulkee myös valtavasti transit-matkustajia Aasiaan.

Professori Vali Nasr Johns Hopkins -yliopistosta korostaa, että Iranin etuna on maantiede. Se hallitsee koko Persianlahden pohjoista rantaa. Arabimaiden haavoittuvat öljykohteet sijaitsevat vain lyhyen matkan päässä. Lisäksi Iranin liittolaiset – Jemenin huthit – kontrolloivat toista strategista meriväylää Arabian niemimaan länsipuolella, Bab-el-Mandebin kapeikkoa. Huthit eivät vielä ole aktiivisesti liittyneet sotaan, mutta jos tilanne kärjistyy, se on todennäköistä.

Iranin johto on kokenutta käymään asymmetristä sotaa. Heikentynytkin Iran pystynee pitkään kontrolloimaan tai ainakin estämään merenkulun Hormuzin salmessa. Meriliikenteen häirintään ei tarvita kovin paljoa, kuten ei myöskään lentoliikenteen estämiseen. Yksin jo Lontoon vakuutusmeklareiden säikäyttämisellä on keskeinen vaikutus.

Lisäksi aika ajoin tehdyt hyökkäykset Dubaihin ja muihin liike-elämän keskuksiin karkottavat monet ulkomaalaiset perheineen etsimään ainakin väliaikaista turvaa muualta. Ehkä myös miettimään, olisiko sijoituksille turvallisempia paikkoja. Iran haluaa muistuttaa naapureilleen, etteivät ne voi keskittyä satumaisten rikkauksiensa keräämiseen, niin kauan kuin naapurissa oleva Iran kärsii. Turvallisuuden on oltava yhteinen ja jakamaton.

3 Jakautuminen aabrahamilaiseen ja islamilaiseen blokkiin

Iranin sodan jalkoihin jäänyt mutta uudempi kysymys liittyy Lähi-idän alueella tapahtuvaan uudelleenryhmittymiseen, siis uusien blokkien tai intressiryhmien muotoutumiseen. Eräät asiantuntijat, kuten Eurasia-ryhmän johtaja Firas Maksad Foreign Policy -lehdessä, ovat jo luonnehtineet tätä Lähi-idän jakaantumiseksi kahteen kilpailevaan blokkiin: aabrahamilaiseen ja islamilaiseen koalitioon. Tällä saattaa tulevaisuudessa olla suuri merkitys alueen tulevaisuudelle.

Joulun tienoilla kaukaisessa jemeniläisessä Mukallan kaupungissa, Intian valtameren rannalla, tapahtui räjähdys. Saudi-Arabia tuhosi ilmavoimillaan sinne aselastissa tulleen laivan ja syytti kovasanaisesti naapuriaan Arabiemiraatteja turvallisuutensa vaarantamisesta. Saudien mukaan kyse oli Emiraattien aselähetyksestä Jemenin sisällissodan yhdelle osapuolelle, Etelä-Jemenin itsenäistymistä ajaville voimille.

Jos kyse olisi ollut vain paikallisesta erimielisyydestä, se ei olisi saanut juurikaan huomiota. Mutta tällä kertaa tapahtuma ilmensi jo pitkää muhineita jännitteitä alueen kahden johtavan maan – Saudi-Arabian ja Emiraattien – välillä, jotka ovat kumpikin suuria energian tuottajia ja keskeisiä GCC-liittoutuman jäseniä.

Vielä runsas vuosikymmen sitten, alkaen vuodesta 2015, Saudi-Arabia ja Emiraatit puuttuivat aseellisesti eteläisen naapurinsa Jemenin sisällissotaan palauttaakseen valtaan kansainvälisesti tunnustetun hallituksen, jonka huthi-kapinalliset olivat ajaneet ahtaalle. Jemen on erityisesti saudeille tärkeä – sen sisäinen epävapaus, ristiriidat ja vuotava raja sekä aseiden salakuljetus on koettu maan turvallisuuden kannalta suureksi vaaraksi. Jemenissä on toiminut aktiivisia al-Qaidaan ja Isikseen liittyviä aseellisia ryhmiä ja vuosien mittaan huthien liittosuhde Iraniin on vain vahvistunut, vaikkakaan se ei ole Teheranista ohjailtavissa.

Liittokunnan yhtenäisyys ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Emiraatit alkoi tukea Jemenin eteläosien vahvoja heimoja, joista monet janoavat takaisin itsenäistä Etelä-Jemeniä. Saudien mielestä se vain jatkaisi alueellista epävakautta.

Riadin ja Abu Dhabin kilpailu maailmantalouden solmukohtana ja vaikutusvallasta on toki jo vanhempaa perua. Sille antoi vauhtia saudien kruununprinssi Mohammed bin Salmanin vuonna 2016 lanseeraama suuri suunnitelma Visio 2030, jonka tavoitteena on muuttaa maan petrodollareista riippuvainen talous laaja-alaisemmaksi, nousta johtavaksi tietotalouden ja turismin, viihteen ja urheilun keskukseksi. Saudi-Arabia haluaa olla muutakin kuin maailman suurin bensa-asema.

Riad alkoi vaatia kansainvälisiltä yrityksiltä, että niiden tulee siirtää pääkonttorinsa saudeihin, mikäli ne halusivat osallistua maan valtaviin uudistushankkeisiin. Tämä on väistämättä haastanut erityisesti Emiraattien Dubaita, joka pitkään sai ilman kilpailua kehittyä kansainvälisten yritysten, varakkaan bisnes-eliitin ja turismin keskuksena. Viime aikoina se on muodostunut myös venäläisten oligarkkien ja heidän luksusjahtiensa uudeksi kodiksi.

Erimielisyyttä maiden välillä on aiheuttanut myös se, että Emiraatit – toisin kuin Saudi-Arabia – vastasi oitis myönteisesti Yhdysvaltain kutsuun normalisoida diplomaattisuhteet Israelin kanssa ja on siitä lähtien merkittävästi tiivistänyt yhteistyötä Israelin kanssa. Saudit eivät ole menneet mukaan, vaan ovat asettaneet ehdoksi Aabraham-sopimukselle tien varmistamisen itsenäisen Palestiinan valtion perustamiseen.

Nyt tämä kilpailu vaikutusvallasta on saanut vakavampiakin sävyjä ja laajentunut koko alueelle. Erityisesti esillä ovat olleet Jemenin ohella Libya, Sudan ja Somalia. Saudit syyttävät, että Emiraatit tukevat näissä maissa aseellisia kapinallisryhmiä, joiden tavoitteena on olemassa olevien valtiorakenteiden hajottaminen ja epävakauden luominen. Emiraatteja syytetään liittoutumisesta sellaisten voimien kanssa, jotka pyrkivät alueen maiden hajottamiseen ja epävakauteen. Epäsuorasti sormi osoittaa Israeliin.

Yhtenä esimerkkinä tästä on pidetty Somaliaa, jonka kapinallisen maakunnan – Somalimaan – Israel ensimmäisenä valtiona tunnusti. Sen taustalla nähdään voimakas emiraattivaikutus ja Israelin pyrkimys sotilastukikohdan rakentamiseen strategisesti tärkeän Bab-el-Mandebin suulle, huthien naapuriin. Ymmärrettävästi Afrikan maat olivat ensimmäisiä tuomitsemassa Somalimaan tunnustamisen, sillä Afrikan rajat ovat usein mielivaltaisia ja niiden muuttaminen johtaisi sekasortoon. Aika näyttää, seuraako Trump Israelin esimerkkiä.

Sudanin hallitus on julkisuudessa syyttänyt Emiraatteja osallisuudesta kansanmurhaan maassa käynnissä olevassa sisällissodassa. Emiraattien tiedetään aseellisesti ja taloudellisesti tukevan kenraali Hematin johtamia kapinallisia Rapid Support Forces -joukkoja. Niiden toimintaa on myös rahoitettu valtavilla kultakaivoksilla. Niiden tuotos toimitetaan maailmalle Emiraattien kautta, ja varat on sijoitettu Abu Dhabin pankkeihin. Niillä kapinalliset hankkivat itselleen aseita ja ostavat liittolaisuuksia.

Emiraatit on kiistänyt syytökset, mutta asiasta on vahvaa näyttöä – samoin siitä, kuinka se on liittoutunut Libyan kapinallisen kenraali Khalifa Haftarin kanssa, joka pitää valtaa itäisessä Libyassa. Tätä kautta aseita ja rahaa on virrannut Sudanin lisäksi moniin muihin alueen maihin, niiden kapinallisille.

Jotkut arvostetut Lähi-idän turvallisuuskysymysten tuntijat kuten Andreas Krieg Lontoon Kings Collegesta ovat jo jonkin aikaa puhuneet siitä, että Emiraatit toteuttaa vastavallankumouksellista, Pohjois-Afrikasta Persianlahdelle ulottuvaa strategiaa alueen destabilisoimiseksi. Hän vertaa sitä Kiinan laajentumiseen. Mutta kun Peking käyttää vaikutusvaltansa edistämiseen geo-taloudellisia keinoja, jotka aiheuttavat riippuvuutta Kiinasta, pieni mutta rikas Emiraatit on laajentunut geo-strategiselle kentälle hyödyntäen separatistisia sotaherroja, rikollisia salakuljettajien verkostoja, rahoittajia, propagandisteja ja logistiikkaketjuja aikaansaadakseen riippuvuutta ja edistääkseen alueellisia intressejään.

Toinen Kriegin vertaus on vertaa Iraniin: Sen ”Vastarinnan akselia” eli joukkoa ei-valtiollisia aseellisia toimijoita, joita sitoo löyhä vallankumouksellisen islamin linkki, vastaa Emiraattien ”sesessionististen” voimien verkosto, joka pyrkii hajottamaan vakiintuneita valtioita ja näin horjuttamaan kansainvälistä vakautta koko Lähi-idässä.

Jakautuminen kilpaileviin koalitioihin ei vielä ole edennyt muodollisiin sopimuksiin, mutta sen piirteet ovat jo selvästi hahmottuneet. Aabrahamilainen ryhmittymä kerääntyy Israelin ja Arabiemiraatien ympärille, sisältäen sellaisia maita kuin Marokko, Kreikka ja myös Intia, joka on solminut Emiraattien kanssa puolustussopimuksen.

Tämä ryhmittymä pyrkii muuttamaan aluetta sotilaallisen voiman, teknologisen yhteistyön ja taloudellisen integraation avulla. Liittokunnan jäsenet katsovat, että vallitseva tilanne ei ole kyennyt estämään militantin islamin leviämistä, sen kummemmin shiialaisen kuin sunnalaisenkaan. Jälkimmäisen ilmiön takana nähdään ennen kaikkea Turkin ja Qatarin vaikutus.

Siksi ”aabrahamilaiset” tukevat konflikteissa sekulaarisuuteen tähtääviä ja kanssaan yhteistyöhön valmiita voimia. Ne pyrkivät laajentamaan presidentti Trumpin ajamaa arabien ja Israelin suhteiden normalisointia, riippumatta Israelin valmiudesta tehdä merkittäviä myönnytyksiä Palestiinan kysymyksessä. Siitä nimitys aabrahamilainen liittoutuma. Se on saanut tuulta purjeisiinsa Israelin sotilaallisista saavutuksista. Myös Arabiemiraattien, ”Pikku-Spartan”, alueellinen toiminta on vahvistanut liittoutuman voimantuntoa.

Euroopan kannalta mielenkiintoista on Kreikan aktiivinen osuus. Se harjoittaa tiivistä sotilaallista yhteistyötä Israelin kanssa paitsi sotilaallisesti, myös energiakysymyksissä, pyrkien ennen kaikkea vastustamaan maiden yhteisen strategisen kilpailijan Turkin tavoitteita. Idän voimistuva suurvalta Intia puolestaan on pitkään tehnyt tiivistä yhteistyötä Israelin kanssa paitsi kahdenkeskisesti, myös multirakenteissa, kuten Intia–Lähi–Itä-Eurooppa -talouskäytävä ja I2U2 eli Quad, joka on Intian, Israelin, Arabiemiraattien ja Yhdysvaltain strateginen yhteistyöfoorumi.

Saudi-Arabian johtama Islamilainen koalitio puolestaan koostuu mm. Turkista, Pakistanista, Qatarista ja Egyptistä, joka on ainakin toistaiseksi hieman varovaisemmin mukana. Nämä maat näkevät Aabraham-koalition toiminnan vaarallisena, separatismia ja hajaannusta herättävänä. Niiden näkemyksen mukaan pyrkimys islamismin vastustamiseen on vain veruke muille valtatavoitteille. Saudien ja liittolaisten pyrkimyksenä on vahvistaa alueen heikkoja valtioita ja tukea niiden suvereenisuutta.

Israel suoritti syyskuussa 2025 ohjusiskun Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Yllätyshyökkäyksen tavoitteena oli surmata Hamasin ulkomailla toimiva poliittinen johto, joka oli kokoontunut arvioimaan kantaansa Yhdysvaltain esittämään tulitaukoehdotukseen. Isku ei saavuttanut tavoitettaan, ilmeisesti Turkin antaman ennakkovaroituksen ansiosta.

Qatar, sen GCC-liittolaiset ja koko islamilainen maailma reagoivat voimakkaasti Israelin iskuun, mikä loi painetta myös presidentti Trumpin suuntaan. Tilanne oli siinä määrin hankala Washingtonille, että Trump pakotti Netanjahun käymään televisiokameroiden edessä puhelinkeskustelun Qatarin pääministerin kanssa ja pyytämään anteeksi.

Saudi-Arabia reagoi solmimalla puolustussopimuksen Pakistanin kanssa, johon sillä on pitkät ja läheiset suhteet. Emiraatit vastasi tähän solmimalla hiljan puolustussopimuksen toisen Aasian ydinasevaltion eli Intian kanssa. Kuten tiedetään, Intia ja Pakistan ovat toistensa kilpailijoita ja niiden välillä tapahtui hiljattain vaarallinen aseellinen yhteenotto.

Ristiriitojen ytimessä on Saudi-Arabian ja Emiraattien strateginen kilpailuasema. Jatkuessaan se voi kärjistyä pahastikin, ja jopa sellaisia vaihtoehtoja kuin Emiraattien eroamista OPEC+ järjestöstä tai Persianlahden yhteistyöjärjestö GCC:stä on väläytelty. Näillä saattaisi olla dramaattisia vaikutuksia Persianlahden alueen kehitykseen. Pölyn laskeuduttua Iranin sodan jälkeen nähdään, miten tilanne tulee kehittymään.

Delfoin oraakkeli

Vuonna 547 e.a.a. Lyydian upporikas kuningas Kroisos suunnitteli aloittavansa sodan Persian kuningasta Kyyrosta vastaan. Hän tiedusteli asiaa Delfoin oraakkelilta, joka vastasi, että ”suuri valtakunta tulisi tuhoutumaan”, jos sota aloitettaisiin.

Itsevarma Kroisos ei ymmärtänyt ennustuksen moniselitteisyyttä ja aloitti sodan. Delfoin oraakkelin ennustus toteutui, mutta tuhon omaksi joutui Kroisoksen oma valtakunta.

Tämä historiallinen takauma on jostain syystä noussut mieleen, kun olen seurannut uusinta hyökkäystä Persiaan, joka nykyään kulkee nimellä Iran.

Presidentti Trump on luonnehtinut hyökkäystä Iraniin ”pieneksi ekskursioksi” ja sotaministeri Pete Hegseth Irania ”paahtoleiväksi”.

Aika näyttää, millainen historian tuomio tästä sodasta tulee olemaan.

 

Kirjoittaja, kanslianeuvos ja tietokirjailija Mikko Lohikoski on hiljattain julkaissut kaksi teosta: tietokirjan Muuttuva Lähi-itä maailmanjärjestyksen murtuessa (Atena/Otava, 2025) ja muistelmat Niin kauas kuin maailmaa riittää (Siltala, 2026).