Fred Michael Blombergs 3.6.2023

Saksan dilemma: Saksan suurstrategia ja Euroopan vakaus

Saksan dilemma on hallinnut suurvaltapolitiikkaa Euroopassa 150 viime vuoden aikana. Saksasta tuli käytännössä pysyvä ongelma Euroopan muille suurvalloille, kun se yhdistyi Preussin johdolla vuosina 1864–1871 käytyjen yhdistymissotien seurauksena. Saksan ja Ranskan välinen voimasuhdeasetelma kääntyi peruuttamattomasti Saksan eduksi, kun Preussi löi Ranskan sodassa vuosina 1870–1871. Samalla tämä sota ja sitä seurannut Saksan yhdistyminen keisarikunnaksi merkitsivät myös ratkaisevaa muutosta Euroopan voimatasapainojärjestelmässä. Keskellä Eurooppaa sijaitsevasta sotilaallisesti voimakkaasta Saksasta tuli johtava suurvalta Manner-Euroopassa, ja sillä oli nyt kaikki edellytykset nousta hegemoniksi Euroopassa. Tämä herätti suurta pelkoa muissa eurooppalaisissa valtioissa.

Geopoliittisesta asemasta johtuen Saksan valitsema suurstrategia ja sen harjoittama valtapolitiikka ovat olennaisesti vaikuttaneet Euroopan voimatasapainoon ja vakauteen. Sijainti keskellä Eurooppaa antaa yhtäältä Saksalle valtapoliittisen edun. Se pystyy suhteellisen helposti keskittämään sotilaallista voimaa kaikkiin maantieteellisiin suuntiin. Toisaalta sijainti Ranskan ja Venäjän välissä on myös ollut ongelmallinen Saksan itsensä kannalta. Jos Saksa on heikko, se joutuu Ranskan ja Venäjän valtapolitiikan armoille. Jos sen sijaan Saksa on liian voimakas, muut eurooppalaiset suurvallat kokevat sen turvallisuusuhkana ja ryhtyvät tasapainottamaan sitä. Joka tapauksessa yksi keskeisimpiä ja samalla myös toistuvia kysymyksiä Euroopan voimatasapainojärjestelmässä on ollut juuri se, kuinka voimakas Saksa on suhteessa muihin suurvaltoihin nähden ja minkälaista suurstrategiaa Saksa harjoittaa.

Bismarckista Hitleriin

Voimatasapainostrategia oli Saksan suurstrategia valtakuntakansleri Otto von Bismarckin kaudella vuosina 1871–1890, vaikka yhdistyneestä Saksasta olikin jo tullut potentiaalinen hegemoni Euroopassa. Bismarckin johdolla Saksa harjoitti status quohon perustuvaa strategiaa, jotta muut suurvallat eivät kokisi voimasuhdeasetelman muutosta Saksan eduksi liian suurena turvallisuusuhkana. Voimatasapainon ylläpitämisen lisäksi Saksa pyrki yhtäältä estämään sitä vastaan suunnattujen liittojen muodostamisen ja toisaalta sitomaan toisten suurvaltojen valtapolitiikkaa omien liittojen avulla.

Bismarckin jälkeen Saksan suurstrategia muuttui kuitenkin hegemoniaa tavoittelevaksi. Saksan sotilaallinen voimistuminen ja kasvaneet valtapyrkimykset johtivat lopulta siihen, että Ranska, Venäjä ja Iso-Britannia muodostivat löyhän liittojärjestelmän Saksan vastapainoksi. Saksan ensimmäinen hegemoniapyrkimys päättyi sille tappiolliseen ensimmäiseen maailmansotaan (1914–1918).

Versailles’n rauhassa kesäkuussa 1919 määrätyt aluemenetykset, sotakorvaukset ja aserajoitukset loivat pohjan sille, että Saksasta tuli Adolf Hitlerin valtakaudella vuosina 1933–1945 revisionistinen suurvalta, joka voimistuessaan alkoi vaatia muutoksia rauhansopimukseen ja ryhtyi tavoittelemaan laajoja alueita Keski- ja Itä-Euroopasta. Hitlerin Saksan harjoittama aggressiivinen hegemoniastrategia johti käytännössä väistämättömästi toiseen maailmansotaan (1939–1945). Saksan hegemoninen asema Manner-Euroopassa oli huipussaan vuonna 1942. Lopulta kuitenkin Neuvostoliitto, Britannia ja Yhdysvallat löivät Saksan täydellisesti.

Kylmän sodan aika

Toisen maailmansodan lopputuloksena Saksa miehitettiin useiksi vuosiksi ja sen suurvalta-asema päättyi, tosin vain väliaikaisesti. Saksan kysymys ei kuitenkaan menettänyt merkitystään suurvaltapolitiikassa. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisessä kylmässä sodassa (1945–1990) Euroopassa oli viime kädessä kyse siitä, kuka hallitsee Saksaa. Suurvaltojen väliset merkittävimmät konfliktit Euroopassa, Berliinin saarto vuosina 1948–1949 ja Berliinin kriisit vuosina 1958–1961, kohdistuivat nimenomaan Saksaan. Kylmä sota johti myös Saksan jakamiseen kahdeksi valtioksi. Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeistä muodostettiin Saksan liittotasavalta vuonna 1949, ja samana vuonna Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeestä perustettiin Saksan demokraattinen tasavalta, joka tosin sai suvereniteetin vasta vuonna 1954.

Kylmän sodan aikana liittostrategia muodosti Länsi-Saksan suurstrategian perustan. Mistään Saksan itsenäisestä suurstrategiasta ei voi kuitenkaan puhua, sillä Saksan liittolaiset pyrkivät ratkaisemaan toistuvan Saksan ongelman sitomalla sen valtapoliittisen toimintavapauden. Tämä tapahtui ennen kaikkea Saksan liittotasavallan maaperällä olevilla Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Ranskan asevoimien joukoilla. NATOn jäseneksi vuonna 1955 otettu Saksa oli Yhdysvaltojen täydellisessä sotilaallisessa kontrollissa, sillä amerikkalaisia sotilaita oli Saksassa noin 300 000 vuodesta 1954 lähtien aina kylmän sodan päättymiseen asti. Ranska puolestaan pyrki sitomaan Saksan taloudellisesti integraatiopolitiikalla, jonka keskeiset välineet olivat Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (1951) ja Euroopan talousyhteisö (1957). Sekä sotilaallisen että taloudellisen yhteistyön taustalla oli tietenkin myös Neuvostoliiton länsivalloille muodostama turvallisuusuhka. Tässäkin asetelmassa Saksalla oli merkittävä rooli. Yhtäältä Saksan voimavaroja tarvittiin nimenomaan Neuvostoliiton tasapainottamisessa, ja toisaalta Saksan maaperällä valmistauduttiin käymään seuraava suursota.

Saksan yhdistyminen

Kylmä sota päättyi Saksan yhdistymiseen lokakuussa 1990. Kysymys yhdistymisestä nosti uudelleen esille Saksan dilemman. Berliinin muurin murruttua marraskuussa 1989 Ranska ja Iso-Britannia suhtautuivat aluksi hyvinkin skeptisesti ajatukseen yhtenäisestä Saksasta. Ne pelkäsivät erityisesti sitä, että Saksan yhdistyminen ei tarkoittaisi ainoastaan Saksan paluuta suurvaltojen joukkoon vaan myös Euroopan voimatasapainon muuttumista jälleen kerran Saksan eduksi. Pelkoa lisäsi olettamus suurvalta-Saksan harjoittamasta itsenäisestä, vain omia etuja tavoittelevasta valtapolitiikasta Euroopassa. Britannia ja Ranska olivat valmiit hyväksymään yhdistyneen Saksan, jos se olisi NATOn jäsen, ja toiseksi, jos Yhdysvallat sitoutuisi takaamaan Britannian ja Ranskan turvallisuuden, estämään Saksan sotilaallisen voiman kasvun ja sitomaan sen valtapoliittisen toimintavapauden. Tästä ei tullut ongelmaa, koska se oli myös Yhdysvaltojen strategisten intressien mukainen ratkaisu. Näin Saksan yhdistyminen oli siis yksi keskeisistä syistä, miksi NATO ylipäätään säilyi kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Saksan yhdistyminen vauhditti myös Euroopan integraatiota. Huhtikuussa 1990 Ranska ja Iso-Britannia tekivät aloitteen Euroopan yhteisöjen poliittisesta ja taloudellisesta syventämisestä. Tavoitteena oli sitoa Saksan valtapoliittinen toimintavapaus entistä vahvemmin. Lisäksi Yhdysvaltojen sotilaallinen sitoutuminen Eurooppaan ja NATOn säilyminen pidemmällä aikavälillä ei enää ollut itsestään selvää, kun Neuvostoliitto hajosi joulukuussa 1991. Euroopan unionin perustaminen helmikuussa 1992 takasi kuitenkin sen, että yhdistynyt Saksa pysyi Ranskan ja Britannian liittolaisena. Tämän myötä länsivallat kykenivät myös lieventämään keskinäistä turvallisuusdilemmaansa, joka oli voimistunut Saksan yhdistymisen myötä.

Saksa oli kylmän sodan voittaja, sillä sen suhteellinen valta-asema Euroopassa vahvistui merkittävästi yhdistymisen seurauksena. Valtaresursseiltaan Saksa palasikin suurvaltojen joukkoon. Tämän seurauksena Saksan dilemma ei itse asiassa ole hävinnyt minnekään suurvaltapolitiikasta kylmän sodan jälkeen. Saksa on yksinkertaisesti niin suuri ja voimakas, että harjoittamastaan suurstrategiasta riippuen se on keskeisesti joko vakautta vahvistava tai epävakautta lisäävä tekijä Euroopan voimatasapainojärjestelmässä.

Saksan suurstrategia 1990–2022

Saksan suurstrategian keskeisimmät piirteet vuosina 1990–2022 säilyivät kuitenkin samoina kuin kylmän sodan aikana. Liittokansleri Helmut Kohlin (1982–1998) johdolla Saksa jatkoi voimatasapainoajatteluun perustuvaa liittostrategiaansa pysyen NATOn ja EU:n horjumattomana tukijana. Samalla se korosti Yhdysvaltojen hegemonian ja sen sotilaallisen läsnäolon tärkeyttä oman turvallisuutensa ja koko Euroopan vakauden kannalta. Sitoutumalla monenkeskiseen yhteistyöhön Saksa käytännössä vapaaehtoisesti rajoitti omaa valtapoliittista toimintavapauttaan. Kylmän sodan jälkeen Saksa on selkeästi ollut status quo -suurvalta. Näin Saksan valitsema suurstrategia on vähentänyt muiden eurooppalaisten suurvaltojen pelkoa Saksan erillistiestä eli siitä, että se jälleen kerran tavoittelisi yksin hegemoniaa Euroopassa. Tästä syystä Saksan dilemma onkin ollut vain potentiaalinen.

Toisaalta Saksan valtapolitiikassa vuosina 1990–2022 on kuitenkin ollut havaittavissa piirteitä, jotka viittaavat siihen, että Saksasta on vähitellen tulossa normaali suurvalta, joka harjoittaa suurvalloille tyypillistä valta- ja voimapolitiikkaa. Tämän seurauksena Saksan suurstrategia todennäköisesti myös muuttuu tulevaisuudessa. Saksa ryhtyi selvemmin ajamaan omaa kansallista etuaan jo 2000-luvun vaihteen jälkeen. Se ei siis enää ollut samalla tavalla Yhdysvaltojen valtapolitiikan myötäilijä kuin kylmän sodan aikana. Liittokansleri Gerhard Schröderin (1998–2005) valtakaudella Saksa esimerkiksi yhdessä Ranskan ja Venäjän kanssa pyrki estämään Yhdysvaltojen ja Britannian hyökkäyksen Irakiin vuonna 2003. Liittokansleri Angela Merkelin (2005–2021) johdolla Saksa puolestaan onnistui Ranskan kanssa estämään Ukrainan ja Georgian pääsyn NATO-jäsenyyteen johtavaan MAP-ohjelmaan vuonna 2008. Tämä Saksan unilateraalinen valtapolitiikka todennäköisesti voimistuu tulevien vuosien aikana, koska Saksan etu ei välttämättä ole aina yhdenmukainen liittolaisten etujen kanssa, kuten se oli vielä kylmän sodan aikana.

Oman edun tavoittelu näkyi myös Saksan EU-politiikassa vuosina 1990–2022. EU:sta itse asiassa muodostui Saksan keskeisin valtapolitiikan väline. Euroopan suurimpana ja maailman neljänneksi suurimpana talousmahtina Saksalla oli merkittävä vaikutusvalta EU:ssa, joka integraation syventymisestä huolimatta pysyi ennen kaikkea taloudellisena yhteisönä. EU:n kautta Saksa pystyi vahvistamaan poliittista vaikutusvaltaansa Euroopassa ja edistämään omia taloudellisia etujaan. Ison-Britannian ero EU:sta tammikuussa 2020 vahvisti entisestään Saksan suhteellista valta-asemaa unionissa. Tulevaisuudessa Saksa todennäköisesti ajaa yhä aktiivisemmin ja voimakkaammin omaa kansallista etuaan EU:ssa. Näin Saksasta kehittyykin EU:n todellinen johtaja, jonka vaikutusvalta muistuttaa Yhdysvaltojen johtoasemaa NATOssa. EU itse asiassa tarjoaa Saksalle otollisen mahdollisuuden harjoittaa rauhanomaista hegemoniapolitiikkaa Euroopassa.

Saksan suurvalta-asema tuli esille myös sen harjoittamassa itsenäisessä Venäjä-politiikassa. Yhdistynyt Saksa loi läntisistä suurvalloista läheisimmät suhteet Venäjän kanssa. Erityisesti maantieteellinen läheisyys ja historialliset tekijät kannustivat Saksaa rakentamaan pragmaattisen strategisen kumppanuuden Venäjän kanssa. Saksalla on perinteisesti aina ollut valtapoliittisia intressejä Itä-Euroopassa. Itäisessä Euroopassa sijainnut Preussi yhdisti Saksan ja loi sen suurvalta-aseman. Saksan painopiste siirtyi jälleen itään päin, kun se yhdistyi vuonna 1990 ja Berliinistä tuli uudelleen pääkaupunki vuonna 1999. Saksan ja Venäjän valtapoliittiset intressit törmäävät kuitenkin yhteen juuri Itä-Euroopassa. Historia osoittaa, että niiden keskinäinen valtakamppailu on johtanut joko keskinäisiin sotiin tai yhteisiin sopimuksiin, joilla ne ovat jakaneet Itä-Euroopan maita omiin etupiireihinsä.

Yhdistyneen Saksan ulkopoliittinen johto siis tiedosti, että Saksan ja Venäjän välisten suhteiden kehitys heijastuu ratkaisevasti Euroopan turvallisuusympäristön vakauteen. Saksan Venäjä-politiikan perusajatus vuosina 1990–2021 olikin se, että Venäjän eristäminen muusta Euroopasta pitää kaikin keinoin välttää. Tästä syystä NATOn laajentuminen ei enää kuulunut Saksan prioriteetteihin sen jälkeen, kun sen itärajan turvallisuus oli vahvistunut Puolan ja Unkarin NATO-jäsenyyden myötä vuonna 1999. Myös taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa oli Saksan etujen mukaista. Maiden välinen kaupankäynti, energian tuonti Venäjältä ja mittavat investoinnit Venäjälle edistivät Saksan omaa talouskasvua. Taloudellinen yhteistyö kulminoitui Itämeren kaasuputken rakentamiseen. Strateginen kumppanuus vahvisti Saksan turvallisuutta, koska yhteistyö Venäjän kanssa vähensi maiden välistä turvallisuusdilemmaa. Ukrainan konfliktin alkaminen vuonna 2014 ja ennen kaikkea Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 pysäyttivät kuitenkin Saksan ja Venäjän strategisen kumppanuuden kehityksen toistaiseksi. Tästä huolimatta idänsuhteilla on jatkossakin keskeinen asema Saksan strategisessa ajattelussa.

Lisäksi Saksan suhtautuminen sotilaallisen voiman käyttöön muuttui merkittävästi vuosina 1990–2022. Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen Saksa käytti sotilaallista voimaansa poliittisten päämäärien saavuttamiseksi Kosovon sodassa vuonna 1999. Saksan maavoimien joukkoja käytettiin puolestaan ensimmäistä kertaa taistelutehtäviin vuonna 2001, kun se osallistui Yhdysvaltojen rinnalla Afganistanin sotaan. Osoittaakseen lojaalisuutensa ja sitoutumisensa NATOn yhteiseen puolustukseen Saksa ryhmitti taisteluosaston Liettuaan vuonna 2017 osana NATOn eteentyönnettyä puolustusta Baltiassa. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Saksa ryhtyi toimittamaan aseita Ukrainalle ja samalla teki myös päätöksen entistä iskukykyisempien ja vahvempien asevoimien rakentamisesta. Tämä osoittaa, että Saksa ei suinkaan ole enää kesytetty ”siviilivalta”, vaan jälleen normaali suurvalta, joka on valmis tarvittaessa turvautumaan voimapolitiikkaan. Sotilaallinen vahvistuminen tarkoittaa pidemmällä aikavälillä puolestaan sitä, että Saksan riippuvuus liittolaisista vähenee tulevaisuudessa. Tällöin Saksan voimapolitiikka on entistä todennäköisempää.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Saksan suurstrategiassa ei tapahtunut merkittävää muutosta vuosina 1990–2022. Sen sijaan Saksan strateginen kulttuuri muuttui merkittävästi, jopa ratkaisevasti. Saksasta kehittyi omaa etuaan ajava normaali suurvalta, jonka valtapoliittisiin keinoihin kuuluu myös sotilaallisen voiman käyttö. Tulevaisuudessa Saksa siis harjoittaa vain sellaista suurstrategiaa, joka edistää parhaiten sen kansallista etua. Tästä syystä Saksan dilemma on tulevaisuudessa edelleen yksi keskeisimpiä suurvaltapolitiikan kysymyksiä Euroopassa.

Uudet vaihtoehdot

Euroopan turvallisuusympäristön kehitys vaikuttaa ratkaisevasti siihen, pysyykö Saksan suurstrategia tulevaisuudessa samankaltaisena kuin tällä hetkellä vai muuttuuko se perusteellisesti. Saksan suurstrategiassa ei ole odotettavissa suurta muutosta lähitulevaisuudessa eikä edes keskipitkällä aikavälillä.

Saksan näkökulmasta tarkasteltuna erityisesti kaksi tekijää selittävät sen, miksi Saksa todennäköisesti pysyy NATOn ja EU:n horjumattomana tukijana ja jatkaa voimatasapainoajatteluun perustuvaa liittostrategiaansa. Ensinnäkin Saksan oman sotilaallisen voiman vahvistaminen vaatii aikaa. Näin ollen Saksa tarvitsee toistaiseksi yhä Yhdysvaltojen apua Venäjän sotilaallisessa tasapainottamisessa. Venäjän sotilaallisen uhan takia Saksa pysyy NATOn jäsenenä ja pyrkii varmistamaan liittosuhteen jatkumisen Yhdysvaltojen kanssa. Tästä tavoitteessa tuli jopa entistä tärkeämpi sen jälkeen, kun Venäjä annektoi Krimin vuonna 2014 ja hyökkäsi laajamittaisesti Ukrainaan vuonna 2022. Toiseksi Saksa hyötyy merkittävästi myös EU:sta. EU:n jäsenenä Saksa pystyy vahvistamaan poliittista vaikutusvaltaansa Euroopassa ja edistämään omia taloudellisia etujaan. Lisäksi integraatioyhteistyön avulla Saksa luo perustan Euroopan yhteiselle puolustukselle siltä varalta, jos Yhdysvaltojen Eurooppa-strategia muuttuu tulevaisuudessa.

Saksan suurstrategian jatkuvuutta tukee entisestään se, että Yhdysvallat todennäköisesti jatkaa nykyistä hegemoniastrategiaansa seuraavat kymmenen vuotta. Yhdysvaltojen suurstrategisena päämääränä on oman sotilaallisen ylivoiman säilyttäminen ja liberaalin kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen. Sen sotilasstrategia perustuu jatkossakin eteentyönnettyyn puolustukseen, joka edellyttää merten herruutta, ilmaherruutta, sotilaallisen voiman projisointikykyä ja tukikohtaverkoston säilyttämistä sekä Euroopassa että Aasiassa. Yhdysvaltojen maailmanlaajuisen hegemoniastrategian jatkuminen tarkoittaa Saksan turvallisuuden kannalta sitä, että Yhdysvallat jatkaa sotilaallista sitoutumistaan Euroopan turvallisuusjärjestelmään ja Saksan puolustamiseen. Tästä syystä myös NATO pysyy Euroopan yhteisen puolustuksen perustana. Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo Euroopassa ei kuitenkaan luo ainoastaan pelotetta Venäjälle, vaan se samalla sitoo Saksan oman valtapoliittisen toimintavapauden. Tästä syystä Saksan dilemma säilyy hallittuna Euroopassa.

Suurvaltojen välisessä maailmanlaajuisessa voimatasapainossa tapahtuu kuitenkin merkittävä muutos Kiinan eduksi todennäköisesti 2030-luvun puolivälissä. Kun Kiina kykenee kiistattomasti haastamaan Yhdysvaltojen hegemonian, se ryhtyy harjoittamaan aggressiivisempaa valta- ja voimapolitiikkaa ensin Itä-Aasiassa ja sitten maailmanlaajuisesti. Kehityksen seurauksena Yhdysvallat keskittyy suurstrategiassaan Aasiaan. Tämä johtaa väistämättömästi muutokseen myös Yhdysvaltojen Eurooppa-strategiassa, koska uudessa voimatasapainoasetelmassa Yhdysvaltojen sotilaalliset voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä samanaikaisesti sekä Aasiaan että Eurooppaan. Hegemonisstrategiasta luopuminen tarkoittaa sitä, että Yhdysvalloilla on käytännössä vain kaksi vaihtoehtoisista suurstrategiaa Euroopassa. Nämä ovat voimatasapainostrategia ja eristäytymisstrategia. Voimatasapainostrategia johtaa Yhdysvaltojen sotilaallisen vetäytymiseen Euroopasta rauhan aikana. Yhdysvallat kuitenkin valmistautuu edelleen toimimaan tasapainottaja, jos yksittäinen eurooppalainen suurvalta pyrkii hegemoniaan Manner-Euroopassa sodan avulla. Eristäytymisstrategian seurauksena Yhdysvallat puolestaan eristäytyy kokonaan Euroopasta niin rauhan kuin sodan aikanakin.

Yhdysvaltojen suurstrategian muutos Euroopassa päästää joka tapauksessa valloilleen Saksan dilemman. Yhdysvaltojen sotilaallinen poistuminen Euroopasta ja sitä seuraava NATOn hajoaminen tarkoittavat ensinnäkin sitä, että Saksan valtapoliittinen toimintavapaus kasvaa merkittävästi. Samalla Saksasta kehittyy väkisin sotilaallinen mahti, joka hankkii itselleen myös oman ydinaseen. Vain tällä tavalla Saksa kykenee takaamaan itsenäisesti oman turvallisuutensa ja ajamaan omia valtapoliittisia intressejään.

Muuttuneessa tilanteessa Saksalla on käytännössä kaksi suurstrategista vaihtoehtoa. Nämä ovat Eurooppa-strategia ja hegemoniastrategia. Eurooppa-strategia tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että Saksan johdolla EU:lle kehitetään yhteinen puolustus Venäjän tasapainottamiseksi. Samalla EU:sta tulee Saksa hegemoniapolitiikan ensisijainen väline. Hegemoniastrategia tarkoittaa puolestaan sitä, että Saksa tavoittelee jälleen unilateraalisesti alueellista hegemoniaa Euroopassa, ennen kaikkea keskisessä ja läntisessä Euroopassa ja muodostaa oman liittokunnan Venäjän vastavoimaksi. Tämä Saksan strategia johtaisi käytännössä EU:n hajoamiseen. Yhdysvaltojen Eurooppa-strategian ja Saksan suurstrategian muutoksen seurauksena Euroopan vakaus heikkenee väistämättömästi, koska se johtaa suurvaltojen välisen valtataistelun voimistumiseen ja turvallisuuskilpailun kärjistymiseen.

Lahdessa 3.6.2023

Sotatieteiden tohtori, valtiotieteiden maisteri, yleisesikuntaeverstiluutnantti Fred Michael Blombergs on työskennellyt Suomen strategisen toimintaympäristön erikoistutkijana Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen (PVTUTKL) doktriiniosastolla vuodesta 2014 lähtien. Aikaisemmin Blombergs työskenteli Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksella tutkijaesiupseerina ja strategian opettajana vuosina 2003–2011. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat Blombergsin henkilökohtaisia.