Pekka Kauppala 28.10.2026

”Ei rauhaa Ukrainaan” viittaa eskaloituvaan sotaan Persianlahdella

Presidentti Trumpin melko äkillinen kurssinmuutos Venäjä-poliittisella vuoristoradallaan kovaan Ukrainan kritiikkiin ja jopa presidentti Zelenskyn faktiseen erovaatimukseen voi pintapuolisesti vaikuttaa kovaotteiselta rauhanhankkeelta. Edeltävässä vaiheessa oli Trump vetänyt epävirallisia vaatimuksiaan Ukrainalle alemmaksi, mikä taas oli johtanut tyytymättömän Venäjän lukitsemaan oman kantansa. Kuitenkin yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa selkeästi, että jotain muuta kuin pelkkää rauhantahtoa täytyy olla käänteen takana. Seuraavat asianhaarat eivät lainkaan sovi kuvioon uuden rauhanyrityksen noususta:

Jokaisen rauhanhankkeen ehdoton perusvaatimus on sodan pääosapuolten valtasysteemin tunnustaminen, sikäli kuin se on edes jotenkin stabiili – kuten on niin Venäjällä kuin Ukrainassakin. Jokainen rauhanyritys lähtökohtanaan, että ”Putinin täytyy väistyä” tai ”Zelenskyn on erottava”, on siksi tuomittu epäonnistumaan. Sellaiset vain provosoivat valtarakenteet yrittämään kaikin keinoin romauttaa yritys ja vaikuttavat siten sotaa kiihdyttävästi eikä hillitsevästi.

Vaikka yritys luoda vaaliaikana jonkinlainen osarauha Yhdysvaltain energiasektorin hintojennousun hillitsemiseksi olisi sinänsä looginen, ei tätäkään Trump ole yrittänyt vakavasti. Kaikki on toteutettu sellaista päämäärää varten aivan liian myöhään, jotta merkittävää vaikutusta vaaleihin olisi edes onnistumistapauksessa.

Edellä mainittu yritys olisi ollut toteutettavissa Trumpille edullisesti Zelenskyn tarjoamin ehdoin: Ukraina olisi ollut valmis suostumaan yksipuoliseen öljytalouden jättämiseen rauhaan hyökkäyksiltä, jos USA vastineeksi olisi toimittanut sille Patriot-torjuntaohjuksia. Tämän Trump kuitenkin ehdottomasti torjui ja hänen sotaministerinsä Pete Hegseth kiristi linjaa vielä senkin yli ryhtymällä blokkaamaan jo Euroopan maksamien Patriotien luovutusta Ukrainalle. Patrioteja siis tarvitaan kohta johonkin hyökkäystarkoitukseen.

Ukrainan painostustoimet on tehty niin pehmeästi, osittaisesti ja vastuupakoisesti, että niillä varmasti ei voida saada tuloksia, varsinkin kun kääntöpuolella on sen päättäjähahmon eli Zelenskyn maksimaalinen provosointi Trumpia vastaan. Eli Trumpilla ei edelleenkään ole aikomusta johdonmukaisella ja päättäväisellä rauhanlinjalla ärsyttää oman puolueensa sisällä olevaa Venäjä-poliittista sotalinjaa saati koettaa järkyttää sen asemia. Mitään viitteitä ei ole ulkopolitiikan peruslinjoja hallitsevan sotamielisen ”superulkoministeri”[i] Rubion asemien heikkenemisestä.

Hanke Venäjän miellyttämiseksi

Noista syistä voidaan siis päätellä, että ”rauhanhanke” on tarkoitettu vain Venäjän lyhytaikaiseen miellyttämiseen jonkun aggression valmistelun helpottamiseksi. Eikä ole vaikeaa havaita, että aggression kuuluu tapahtua Irania vastaan. Yhdysvaltain ja Israelin helmikuussa aloittama sota on edelleen käynnissä, vaikka onkin eräänlaisessa asemasotavaiheessa. Ja varsinkin pääministeri Netanjahun mutta myös Trumpin omat lausunnot ovat viime viikkoina kiristyneet viittauksiksi alkavaan suurhyökkäykseen, jonka Netanjahun mukaan kuuluu lopulta toteuttaa Iranissa hallituksenvaihdos.

Iran puolestaan ei enää edes muodon vuoksi ole valmis keskusteluihin ydinasemateriaalistaan luopumiseksi.[ii] Tämä puolestaan viittaa siihen, että sillä joko on jo nyt hallussaan jonkinlainen, vaikka varmaankin vaikeasti käyttökelpoinen ydinase, tai sitten se on hyvin lähellä sitä. Tämä ei olisi yllättävää, koska kuuman sodan viilentymisen jälkeen sillä on ollut jo puoli vuotta aikaa suhteellisen häiriöttä kehitellä ydinasetta maanalaisissa laboratorioissaan.

Yhdysvaltalais-israelilaisen suurhyökkäyksen menestykselle on kuitenkin pahana kantona kaskessa Venäjän tiedusteluapu Iranille. Juuri tällä avulla Iran sai runsaasti ohjusosumia strategisesti erittäin tärkeisiin kohteisiin viime keväänä, mistä seurauksena oli Trumpin päätös sotatoimien väliaikaisesta pysäytyksestä. Venäjän tuen poisvetäminen Iranin asevoimilta voisi kuitenkin saada Trumpin alkuperäisen sotasuunnitelman vaikuttamaan jälleen toteuttamiskelpoiselta.

Olisiko Putin valmis tällaiseen puolittaisen liittolaisensa susille heittämiseen ilman mitään varmuutta itselleen tyydyttävän rauhansopimuksen aikaansaamisesta Ukrainan osalta? Arvelen, että voisi hyvinkin olla. Vaikka sota ei kehity innostavasti Ukrainalle, tekee se sitä vielä vähemmän Venäjälle. Fiasko omalle kansalle kesällä kuulutetun pian tulevan Slavjanskin ja Kramatorskin valloituksen lupauksesta kalvaa Putinin ja hänen hallintonsa arvovaltaa ja uskottavuutta entistä enemmän tässä muutenkin ikävässä tilanteessa. Kesällä avoimeksi käynyt Venäjän laajamittainen kyvyttömyys suojata edes ydinalueitaan Ukrainan drooni-iskuilta ja sitä seurannut jatkuva bensiinipula ovat rikkoneet kansalle rakkaan ajatuskuplan, että sotaa käydään jossain kaukana eikä se kosketa heitä itseään. Vain uskottavien vaihtoehtojen puute pystyy pitämään passiivisen tuen hallitukselle edelleen laajana. Välimatka avoimeen tyytymättömyyteen ja sitä seuraavaan tottelemattomuuden leviämiseen ei enää ole pitkä. Samankaltaiset uhat Ukrainan johtoa kohtaan ovat toki lohtuna, mutta omat ongelmat eivät niistä pienene.

Tapahtuuko uusi eskalaatio Persianlahdella?

Vaikka Trumpin ja Netanjahun suunnitelma on selvä, ei sen toteutuminen ole kuitenkaan automaattista. Kummallakin on ollut käynnissä vaalitaistelu, joissa ratkaisevan tappion mahdollisuus on häämöttänyt. Israelissa opposition menestys ei ollut ratkaiseva, mutta kenties saattaa silti johtaa hallituksen pikaiseen vaihdokseen. Viitteet armeijajohdon ja Netanjahun välisistä jännitteistä antavat ymmärtää, että uusi epävarma seikkailu Persianlahdella ei ehkä kuulu maata yhdistävään konsensukseen. Sitäkin suurempia epäilykset lienevät, mitä heikommaksi on käymässä Yhdysvalloissa Trumpin reaalipoliittinen voima.

Yhdysvalloissa samoin perinpohjainen tappio Trumpille eli kongressin molempien kamarien menetys demokraateille selvällä enemmistöllä saattaisi vetää presidentin arvovallan niin pohjaan, ettei hyökkäys enää olisi toteuttamiskelpoinen. Itsessäänhän sotatoimet, lukuun ottamatta suurien maajoukkojen lähettämistä, ovat presidentin päätettävissä ilman kongressia. Senaatin suhteen on Trumpilla toivoa rajoittaa menetykset vaaleissa sodan suhteen ”siedettäviksi”.

Edellytykset uudelle suurelle sotilaalliselle seikkailulle, Iranin sodan eskalaatiolle, melko todennäköisesti kuitenkin löytyvät vaalien jälkeen. Sitten käy ratkaisevan tärkeäksi huolehtia, että keväällä odottamattoman korkeaksi osoittautunut Iranin vastaiskukyky minimoidaan. USA:n ja Israelin pääongelmana tässä ovat Iranin ohjukset ja droonit, jotka välttämättä tarvitsevat menestyksekkääseen toimintaan erittäin tehokasta tiedustelutukea. Keväällä Venäjä uskaltautui tähän Trumpin vastaiseen toimintaan siltä pohjalta, että Yhdysvallat välitti vastaavia tietoja Ukrainalle. Kun aktiivinen sotavaihe oli silloin melko lyhyt ja pääosa Iranin iskujen tuhoista tapahtui heti sodan alkupäivinä, ei neuvotteluja keskinäisestä tiedustelutietojen antamisesta pidättymisestä ehditty saada päätökseen. Nyt tämä virhe, liian myöhäiset neuvottelut Venäjän kanssa, on Trumpilla tarkoitus korjata.

Huomattava on, että jos Venäjä jää passiiviseksi uudessa eskalaatiossa, Iran tuskin voi löytää sille mitään korvaavaa. Kiina osoittautui jo keväällä passiiviseksi ja tällä hetkellä sen suhteet Trumpin Yhdysvaltioihin näyttävät jopa vielä paremmilta kuin silloiset. Muita partnereita, joilla olisi sopivia kapasiteetteja ei Iranilla ole. Tämä ei tosin tarkoita, että ilman tiedusteluapua Iranin tarvitsisi antautua tai nopeasti musertua uudessa yhteenotossa. Mutta se jäisi lähinnä vain iskuja vastaanottavaksi osapuoleksi. Vastaiskut muuttuisivat pääsääntöisesti harmittomiksi mielenosoituksiksi.

Mitä aiotaan sopia Venäjän kanssa?

Miten voi arvioida tällaisten israelilais-amerikkalaisten neuvottelujen Venäjän kanssa päättyvän? Uskoisin Putinin olevan valmis sopimukseen, ainakin uuden Lähi-idän kuuman sodan ajaksi. Pitkän ajan sopimus keskinäisestä ”apumoratoriosta” Ukrainalle ja Iranille edellyttäisi yleistä, kaikenkattavaa rauhansopimusta Ukrainasta. Pelkkä ”apumoratorio”, siis pidättymisestä iskuista energiateollisuuteen, kääntäisi jatkuessaan hyvin pitkään todellakin Ukrainan sodan Venäjän voittoon, mikä ei millekään poliittiselle suunnalle Yhdysvalloissa sovi, eli on epärealistinen vaihtoehto. Vaikeaan ja aikaa vievään työhön oikean rauhansopimuksen valmistelemisesta on puolestaan Trump jo suuresti heikentynyt eikä edellä kuvatuista syistä enää edes yritä sitä vakavasti.

Kuitenkin todennäköistä on, että täydestä pariteetista kuuman sodan vaiheessa ei Putin tule tinkimään. Ilman sitä hän tuskin voi kokea saavansa Ukrainassa riittävää vastinetta Iranin hylkäämisestä. Todennäköisesti joutuu Ukraina Iranin sodan kuumassa vaiheessa taistelemaan kokonaan ilman Yhdysvaltain tukea Venäjän mobilisoidessa maksimaalisen tuhovoiman juuri tälle ajalle.

Selviääkö Ukraina siitä? Kyllä, sillä ohjus- ja droonituhot eivät ole edes väliaikaisesti moninkertaistuessaan sille kohtalokkaita, niin kauan kuin läntisestä Euroopasta tuotavia korvikkeita, erityisesti sähköä sekä dataverkostoja, pystytään ja halutaan välittää sille riittävässä määrin.

Tähän puolestaan Länsi-Eurooppa kyllä pystyy teknisesti, mutta kulut kasvavat entistä jyrkemmin. Ja haluttomuus maksaa vielä lisää Ukrainan sodasta kasvaa monin paikoin hajanaista ja nopeasti ylivelkaantuvaa Eurooppaa.

Sodan näköalattomuus joka puolella

Sinänsä sotaväsymys on nopeasti lisääntynyt Ukrainassa, jossa keskustelut Suomen ja Paraguayn sotien opetuksista ovat käyneet tavanomaisiksi.[iii] Myös monen eri paineen alla kamppailevalla Zelenskyllä näyttää olevan suurtakin kiinnostusta murtautua sotakonstellaatioiden noidankehästä[iv], jos reaalipoliittinen mahdollisuus ilmenisi. Sellaista mahdollisuutta pakon edessä etsii myös Putin, jolle pitkän tähtäimen sotanäköalat koko ajan synkkenevät. Puolittainen liittolainen Kiina ei osoita vähäisintäkään kiinnostusta korvata jollain lailla Venäjän kasvavia kuluja ja menetyksiä eikä siten kompensoi vastustajansa Ukrainan saamaa vahvaa tukea läntisestä Euroopasta.

Iranin sodan uusi eskalaatio saisi siis näin seurauksekseen Ukrainan kulutussodan kiihtymisen – mutta ilman varsinaista eskalaatiota uusille alueille. Savuverhon lopulta väistyessä olisi mahdollisesti tuloksena kaikkien osapuolten väsähdys: Venäjän sekä ohjus-, rahoitus- että henkisten resurssien saapuminen kriittiselle rajalle, väsymyksen lisääntyminen ja pettymyksen kasvu vajaaseen läntiseen tukeen Ukrainassa, eliittien pelko väistämättömien muutosten uhasta omien vallanmenetysten kanssa Länsi-Euroopassa.

Arvoitukseksi jäisi Yhdysvallat, joka niin tai näin ei kuluta varojaan Ukrainan sotaan ja jonka Iranin sodan uuden eskalaation tulos on arvaamaton. Todennäköisimmin kuitenkin demokraattipuolueen vanha, jyrkän venäläisvastainen peruslinja on silloin ainakin väliaikaisesti vahvistunut taaten, että Yhdysvallat ei nytkään ryhdy vakaviin rauhanyrityksiin.

Mutta kenties tältä pohjalta saattaa käsitys olla jo laajalle levinnyt, että Euroopan eri osien pitää kiistojen keskellä keikkuvan yleiseurooppalaisen veneen uppoamisvaarassa pystyä itse rauhoittamaan oma mantereensa. Sitten kenties pystyttäisiin ainakin vakaviin Euroopan sisäisiin rauhankeskusteluihin. Tällaiseen mahdollisuuteen on viitannut merkittävä brittitutkija Mark Galeotti äskeisellä Suomen-vierailullaan[v].

Suomi ja Norja astuivat esiin

Tämän kirjoituksen viimeistelyhetkillä saapui uutinen, että Suomen ja Norjan johtajat ovat murtaneet Euroopan eristäytymisen Venäjän johtajasta historiallisella puhelulla. Edellisen vastaavan teki Ranskan Emmanuel Macron jo kesällä 2025. Kyseessä on erinomainen ja äärimmäisen tärkeä päänavaus! Erityisen merkittävää oli, että se oli tehty Zelenskyn nimenomaisella toiveella ja hänen kanssaan käydyn konsultaation jälkeen. Koska Iso-Britannian johtama Euroopan ”teräslinja” uutisten mukaan on suhtautunut puheluun eri tahoilla joko kielteisesti, nihkeästi tai vaieten, voi todeta, että Zelensky on osoittanut, että hän ei ole teräslinjan marionetti vaan oikeasti etsii eurooppalaista rauhanratkaisua.

Mutta samalta pohjalta, selvästi positiivisten kommenttien puuttuessa Euroopan valtionpäämieskollegoilta, voi varmasti sanoa, että tie rauhaan on parhaassakin tapauksessa pitkä ja ohdakkeinen. Oma sotansa Persianlahdella kiintotähtenään ei Trump ole kunnollinen partneri eurooppalaiselle rauhanhankkeelle eikä sitä ole lähtökohtaisesti venäläisvastainen USA:n demokraattipuoluekaan. EU käytännössä on jo kauan pystynyt yksimielisiin ulkopoliittisiin hankkeisiin vain, jos taustalla on painostanut Yhdysvallat ja aktiivisesti mukana ovat olleet molemmat EU-suurvallat Ranska ja Saksa. Tällaista yksimielisyyttä ei ole toivoa hankkia vielä pitkään aikaan. Siksi Euroopan rauhanhanke voi lähteä lentoon vain mallilla ”halukkaiden koalitio”. Siihen ovat Suomi ja Norja nyt tehneet hyvän, epävirallisen kutsun!

[i] Rubion ulkoministerin asema on yhdistetty turvallisuuspoliittisen neuvonantajan virkaan.

[ii] Ks. esim. ”Iran’s security chief rejects moving any enriched uranium out of the country”, AFP 20.10.2026:

https://www.timesofisrael.com/liveblog-october-20-2026/#liveblog-entry-3918144.

[iii] Suomi-keskusteluissa kyseessä on vuoden 1944 rauhanteko aluemenetyksin. Paraguayn tapauksessa on kyse sen sodasta Brasiliaa, Argentiina ja Uruguayta vastaan 1864–1870, jolloin yli puolet kansasta kuoli. Näistä kansan keskuudessa käytävistä keskusteluista kertoi 6.10.2026 ukrainalainen kapteeni Viktor Andrusiv, joka ei ole nopean rauhan ja Venäjän ehtojen hyväksymisen kannattaja: https://t.me/victor_andrusiv.

[iv] Erittäin mielenkiintoinen, ilmeinen koepallo on Zelenskyn erään keskeisimmistä neuvonantajista, Myhailo Podoljak’in valinta Venäjä-mielisen leirin toimesta Maailman shakkiliiton yhdeksi varapresidentiksi Ukrainan sanktioiman venäläis-kazakstanilaisen liikemies Timur Turlovin puheenjohtajuuden alaiseksi. Maanpetossyyte Ukrainan shakkiliiton toimesta nopeasti tukahdutettiin ilman puoluepoliittisia soraääniä: https://champion.com.ua/ukr/chess/u-fshu-vidpovili-na-zayavi-radnika-op-mihayla-podolyaka-1087087/ . Tässä kyseessä lienee raamien järjestelyä rauhansondeerausta varten. Vuoden 2022 rauhanneuvotteluissa Podoljak oli käytännössä Ukrainan valtuuskunnan linjanmäärittäjä.

[v] Myös Suomen lehdistössä hyvin huomioidun vierailun teeseistä esim. ”Tutkija Mark Galeotti näkee Ukrainassa ennen­näkemättömän rauhan mahdollisuuden – syyt ovat synkät”, YLE 22.10.2026: https://yle.fi/a/74-20252618.