Pekka Visuri 27.10.2027

Seitsemän vuosikymmentä sitten: Suezin kriisi 1956 ja kuuden päivän sota 1967 mullistivat Lähi-idän tilannetta

Israelin itsenäistyminen vuonna 1948 ja sitä seuranneet arabien karkotukset synnyttivät useita sotia, joissa Israel oli keskipisteenä. Nykyisinkin vaikuttava geopoliittinen asetelma muodostui paljolti seurauksena Suezin kriisistä syksyllä 1956 ja ”kuuden päivän sodasta” kesällä 1967. Vanhat siirtomaavallat joutuivat poistumaan alueelta, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto alkoivat tukea omia suojattejaan, samalla kun Israel kohosi alueelliseksi sotilasmahdiksi.

Suezin kanavan valtausyritys päättyi fiaskoon

Vuonna 1956 kiista Suezin kanavan omistuksesta kärjistyi, kun Egypti kesäkuussa kansallisti sen saadakseen varoja Assuanin padon rakentamiseen. Kanavayhtiön osakkeita omistaneet Iso-Britannia ja Ranska eivät sitä hyväksyneet vaan ryhtyivät valmistelemaan Suezin valtaamista. Siihen ne saivat kohta avuksi Israelin, joka aloitti yllätyshyökkäyksen Siinailta Suezille 29.10.1956. Tuohon hyökkäykseen liittyi muutaman päivän kuluttua Välimerelle sotavalmiiksi koottu brittien ja ranskalaisten maihinnousuarmeija. Maihinnousun perusteluna oli Suezin kanavan suojaaminen sotatoimilta, mikä oli selvästi tekosyy, koska hyökkääjät olivat etukäteen sopineet yhteistoiminnasta.

Maihinnousujoukko ehti jo rantautua Suezin alueen pommitusten jälkeen kanavan suulle Port Saidiin mutta joutui keskeyttämään etenemisen Yhdysvaltojen vaatimuksesta. Neuvostoliitto uhkasi samalla käyttää ydinaseita Egyptin puolustamiseksi.

YK:n turvallisuusneuvostossa syntyi harvinainen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yksimielisyys siitä, että Israelin, Ison-Britannian ja Ranskan tuli vetää joukkonsa pois Egyptin alueelta. Näin myös tapahtui, ja vetäytymistä valvomaan perustettiin ensimmäinen YK:n rauhanturvaoperaatio, johon tuore jäsenmaa Suomikin osallistui lähettämällä komppanian.

Vaikka Egypti oli kärsinyt selvän sotilaallisen tappion, maan johtaja Gamal Abdel Nasser nousi poliittisen ratkaisun myötä voittajaksi ja samalla arabeja yhdistäneen nationalistisen liikkeen johtoon. Sen ydinalueena toimi Egyptin ja Syyrian vuonna 1958 muodostama valtioliitto Yhdistynyt Arabitasavalta, joka tuki muun muassa Algerian kapinallisia ja kävi sotaa Jemenissä Saudi-Arabiaa vastaan. Valtiomuodostelma jäi lyhytaikaiseksi, mutta se ehti hämmentää tilannetta erityisesti Israelin kannalta.[i]

Britit ja ranskalaiset joutuivat Suezin selkkauksen jälkeen poistumaan Lähi-idästä, ja uusiksi vaikuttajiksi asettuivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Brittiläisen imperiumin ja Ranskan siirtomaavallan loppu oli muutenkin käsillä, mutta ne reagoivat tilanteeseen eri tavoilla.

Britit antautuivat amerikkalaisten ylivaltaan ja yhteistyöhön muun muassa ydinaseiden alalla, mutta Ranskassa tehtiin johtopäätös, että Yhdysvaltojen tukeen ei voida luottaa. Ranska ryhtyi kehittämään omaa ydinasetta, ja presidentti Charles de Gaulle nousi johtamaan vastatoimia amerikkalaisten vallalle irrottamalla Ranskan Naton sotilastoiminnasta 1960-luvun puolivälissä sekä estämällä Ison-Britannian jäsenyyden Euroopan yhteisössä.

Brittien poistuttua Yhdysvallat laajensi valtaansa Lähi-idässä ja alkoi tukea Israelia, kun taas Neuvostoliitto tuki arabisosialistisia valtioita, etenkin Egyptiä ja Syyriaa.

Ranskalle ei jäänyt Lähi-idässä enää juuri lainkaan vaikutusvaltaa, ehkä Libanonia lukuun ottamatta. Ranskalaiset pyrkivät pitämään vielä hallinnassaan siirtomaita Pohjois-Afrikassa, mutta sieltäkin he joutuivat vetäytymään Algeriassa käydyn katkeran sodan päätyttyä tappioon 1950-luvun lopulla.

Kuuden päivän sota kesällä 1967

Israelin ja arabinaapurien suhteet pysyivät kireinä, mihin vaikutti merkittävästi kodeistaan karkotettujen palestiinalaisten pakolaisten suuri määrä, noin 850 000. Israelissa pidettiin uhkana erityisesti Egyptiä ja Syyriaa, jotka saivat tukea Neuvostoliitolta. Egypti uhkasi sulkea Israelilta pääsyn Punaiselle merelle.

Kevätkaudella 1967 kriisi kehittyi erityisesti Syyrian ja Israelin välille. Arabien kommandot tekivät silloin iskujaan Israelin puolelle, ja toisaalta Israel tuhosi useita syyrialaisten lentokoneita. Levisi huhuja, joiden mukaan Israel valmistautui hyökkäämään Syyriaan, jolla oli puolustussopimus Egyptin kanssa. Paljolti sillä perusteella Egypti lisäsi painetta Israelia kohtaan sulkemalla Eilatin satamaan Punaiselta mereltä johtavan Tiranin salmen.

Israelissa valmistauduttiin hyökkäysten torjuntaan, mutta mitään massiivista liikekannallepanoa ei toimeenpantu. Asevoimien vahvuuksien vertailu osoitti, että arabimailla oli lukumääräinen ylivoima, mutta laadullisesti Israel oli kehittänyt asevoimiaan vuoden 1956 jälkeen tehokkaiksi. Israelilla oli hyvin toimiva johtamisjärjestelmä sekä modernit ilmavoimat.[ii]

Kesäkuussa 1967 alkoi sota, joka muutti Israelin ja arabimaiden asetelmia perustavasti. Eräiden välivaiheiden jälkeen Israel aloitti hyökkäyksen 5. kesäkuuta lamauttamalla yllätysiskulla Egyptin ilmavoimien taistelukyvyn. Samalla maahyökkäys lähti etenemään Gazaan ja Siinaille. Egyptin armeija käytännössä tuhoutui, ja Israel muodosti rintaman Suezille.

Myös Jordania liittyi sotaan, mutta Israel onnistui nopeasti lyömään sen armeijan Jordan-joen länsirannalla ja Jerusalemissa. Lopulta Israel valtasi Golanin kukkulat Syyrialta. Sota kesti kaikkiaan vain kuusi päivää, mutta sen seurauksena Israel miehitti Siinaita, Gazaa sekä Jordanin länsirannan ja Golanin alueita.

YK:n turvallisuusneuvoston 2.11.1967 yksimielisesti hyväksymällä päätöslauselmalla 242 määrättiin, että Israelin on vetäydyttävä sodassa miehittämiltään alueilta ja kaikkien alueen maiden on tunnustettava ennen sotaa vallinneet rajat sekä pidättäydyttävä uhkaamasta sotatoimilla. Käytännössä päätöslausuma tarkoitti, että arabinaapurien olisi tunnustettava Israelin olemassaolo vuoden 1948 rajojen puitteissa, mutta toisaalta Israelin oli määrä vetäytyä noiden rajojen taakse. Kysymys oli YK:n taholta annetusta perustavasta päätöslauselmasta koko Lähi-idän tilannetta ajatellen, mutta sen käytäntöön soveltaminen ei ole onnistunut.

Sodan seurauksena Israelin arabinaapureiden asevoimat oli tehty lähestulkoon taistelukyvyttömiksi. Muita seurauksia oli muun muassa 500 000 uutta palestiinalaista pakolaista sekä 120 000 syyrialaista ja 250 000 egyptiläistä pakolaista. Poliittisesti merkittävää oli lisäksi Nasserin arvovallan menetys, sillä häntä pidettiin osasyyllisenä tappioon päättyneeseen sotaan. Nasser kuoli vuonna 1971. Neuvostoliiton tuki Egyptille ja Syyrialle jatkui noihin aikoihin erittäin vahvana, sillä siihen sisältyi muun muassa puolisen tuhatta lentokonetta, ilmatorjuntaohjuksia ja 1350 panssarivaunua.[iii]

”Kuuden päivän sota” vuonna 1967 mullisti Lähi-idän poliittisia asetelmia ja teki Israelista sotilaallisen suurvallan pienestä koostaan huolimatta. Siihen on vaikuttanut vahvasti Yhdysvaltojen jatkuva tuki, johon on sisältynyt runsaasti suoranaista aseapua ja ennen kaikkea taloudellisia tukitoimia.

Miehitettyjen alueiden kuulumista Israelille ei kansainvälisesti tunnustettu, ja niiden omistuksesta taisteltiin vielä lähinnä Suezilla. Siellä käytiin vuodesta 1969 ”kulutussotaa” (tai ”näännytyssotaa”, engl. War of Attrition), jolloin tykistön ja ilmavoimien iskuja tehtiin puolin ja toisin. Egyptissä valmistauduttiin ajamaan Israelin armeija pois Siinailta, ja toisaalta Israel rakensi Suezille vahvasti linnoitetun Bar Lev -linjan. Kulutussodan käyminen tuli erittäin kalliiksi, vaikka laajamittaisista sotatoimista toistaiseksi pidättäydyttiin. Mainittakoon, että Israel käytti vuonna 1968 BKT:sta 18 prosenttia sotilasmenoihin ja tuo osuus nousi vuonna 1971 peräti 26 prosenttiin.[iv]

Kulutussota Suezilla kärjistyi jo Israelin ilmahyökkäyksiksi Kairon esikaupunkeihin. Sota saatiin lopulta syksyllä 1970 taukoamaan aselepoon, mutta asevoimien valmius pysyi yhä korkealla tasolla. Myös Syyrian rajalla Golanin kukkuloiden alueella Israel miehitti arabimaata. Armeijoiden välissä kulkenutta aselepolinjaa valvoivat YK:n tarkkailijat, mutta heillä ei ollut voimia, jotka olisivat kyenneet estämään taistelujen puhkeamista.

Kulutussota päättyi yllättäen alkaneeseen ”lokakuun sotaan” 1973, joka tuotti lopuksi Egyptille ja Syyrialle sotilaallisen tappion mutta ei heti muuttanut perusasetelmia Lähi-idässä. Tuo sota oli kuitenkin niin kova kolaus myös Israelin voimantunnolle, että aloitettiin neuvotteluprosessi, joka johti rauhansopimukseen Egyptin kanssa.

[i] Ks. Mehran Kamrava, The Modern Middle East (University of California Press, 2005), s. 88–96 ja 107–115.

[ii] Ks. esim. Ahron Bregman, Israel’s Wars (Routledge, 2002), s. 62–84.

[iii] Kamrava (2005), s. 120–121.

[iv] Bregman (2002), s. 93–101.