Heikki Talvitie 9.6.2026

Ydinasepelote

Sodankäyntiä hahmottavat nykyisin paitsi uudet aseet ja niiden merkitys niin rintamalinjoilla kuin kaukana selustoissa, myös ”proxy-sodankäynti”, joka voidaan suomentaa ”sijaissodaksi”. Länsi haluaa pitää hegemonian niin laajana kuin mahdollista. Kiina ja Venäjä haluavat uutta moninapaista maailmanjärjestystä, jossa lännen hegemonia olisi rajattu. Kolmantena osapuolena globaali Etelä haluaa, että entisten siirtomaiden kansallisomaisuuden ryöstäminen saataisiin loppumaan. Kaikki nämä kolme ryhmittymää käyvät puolustustaistelua, josta voisi sanoa, että siinä hyökkäys on paras puolustus. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin tämä pitää paikkansa nykyisessä epävakaassa tilanteessa, jossa kellään ei ole ylivoimaisia vahvuuksia.

Ajankohtaisen sodankäynnin keinot ja asevalikoimat ovat hyvin moninaisia, mutta niiden käytössä voidaan silti erottaa vanhoja periaatteita. Esimerkiksi ydinase voidaan jo nimetä vanhaksi, sillä siihen liittyvistä kysymyksistä on saatu kokemuksia yli 80 vuoden ajalta. Noita kokemuksia kannattaisi käyttää hyväksi.

Ydinaseen erityisluonne myös Suomen ongelma

Ydinasepelote kuuluu nykyiseen psykologiseen sodankäyntiin, ja tähän härveliin myös Suomi on nyt liittynyt mukaan. Suomen liittyessä Natoon ja solmittua DCA-sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa, olettamus oli, että Suomella olisi ydinasepelote Naton artikla 5:n kautta. Siihen liittyy kuitenkin tuntuvia varauksia.

Yhdysvaltojen saatua kontrollin koko Pohjolasta, ongelmaksi on tullut se, miten Yhdysvallat pitää yllä tätä kontrollia joutumatta ydinaseselkkaukseen Venäjän kanssa. Ongelma on tuttu jo kylmän sodan ajoilta, jolloin Ranskan presidentti Charles de Gaulle ilmoitti, ettei hän usko Yhdysvaltojen vaarantavan olemassaoloaan puolustamalla Euroopan maita ydinaseilla.

Edelleenkään Yhdysvalloilla ei ole intressiä joutua ydinasesotaan Venäjän kanssa varsinkin, jos Kiina jäisi sen ulkopuolelle. Tässä mielessä Naton artikla 5 ei toimi uskottavana pelotteena. Presidentti Donald Trump onkin antanut ymmärtää, että Yhdysvallat haluaa edelleen pitää kontrollia Euroopassa, mutta sen tulee tapahtua entistä vähemmillä riskeillä ja voimavaroilla.

Venäjän kantaa tähän Yhdysvaltain politiikkaan osoittanee sen ilmaisema näkemys esimerkiksi Suomen osalta: Venäjä ei näe Naton jäsenyyttä sinänsä ongelmana, mutta ongelmana on Suomen Nato-politiikka. Tässä formulassa kuvastuu Yhdysvaltojen ja Venäjän uusi yhteisymmärrys, joka koskee nimenomaisesti Suomea ja Baltian maita.

Saako Suomen alueelle tuoda ydinaseita?

Suomen hallituksen halu poistaa ydinenergialaista pykälä 4 kuvastaa tätä tilannetta. Kun Naton ydinasepelote ei ole uskottava, on tarpeen rakentaa vaihtoehtoinen pelote. Siinä ydinenergialain 4. pykälä on silmiinpistävä este rakennettaessa eurooppalaista ydinasepelotetta. Kaiken esiin tulleen faktan pohjalta tätä pelotetta ollaan nyt rakentamassa Ranskan ydinaseen varaan. Suomen puolustusvoimain komentaja on saanut Ranskasta huomattavan kunnianosoituksen, joka vertautuu vain marsalkka Mannerheimin saavutuksiin.

New Yorkissa päättyi jokin aika sitten ydinsulkusopimuksen jatkokonferenssi. Suomi on ollut perinteisesti ydinsulkusopimuksen vankkumaton kannattaja. Suomi pyrkii antamaan kuvan siitä, että tämä asenne pitäisi edelleen paikkansa. Kuitenkin jo pitkään Suomi ei ole halunnut laillistaa ydinjätteen loppusijoittamista koskevaa IAEA:n tarkastusklausuulia. Nyt Ranskan ydinasepelotteen mahdollinen hankkiminen on lisännyt epäilyksiä siitä, että Suomi kulkee kahdella raiteella, mitä tulee ydinsulkusopimukseen.

Ydinsulkusopimuksen jatkokonferenssista ei saatu aikaan mitään päätösasiakirjaa, mikä kuvastaa nykyistä kansainvälistä kilpailutilannetta. Lähi-idän ja Ukrainan kriisit estivät yhteisymmärryksen. On kuitenkin hyvä tunnistaa se, että kaiken pohjalla on tietenkin yllä mainittu hegemoniataistelu, jonka osana Suomi erittäin aktiivisesti toimii.

Ydinasepelotteen uusi renessanssi johtuu osittain myös Pohjois-Korean uudesta kansainvälisestä statuksesta. Tämä maa on kyennyt kehittämään ydinaseen, jonka pelote on realistinen. Samoin voidaan katsoa, että esimerkiksi Israelin, Intian ja Pakistanin ydinaseilla on saatu aikaan realistinen pelote. Suuri kysymys on Iranin tilanne. Maa kykenisi kehittämään ydinaseen hyvinkin nopeasti, jos vain haluaa sen tehdä. Toisaalta sotatilanne Iranin ja Yhdysvaltojen välillä on tosiasia, joka sekä Iranin että Yhdysvaltojen hallitusten tulee ottaa huomioon. Juuri nyt näyttäisi siltä, että Iran ei luota Yhdysvaltojen sopimuskulttuuriin vähäisessäkään määrin, mikä mutkistaa tilannetta. Yhdysvallat ja maailma ovat tavallaan Iranin panttivankeina.

Kaavailut ydinasepelotteen tuomisesta Suomen puolustusvoimien asearsenaaliin on nähtävä edellä mainittujen faktojen taustaa vasten. Ranskan eurooppalainen ydinasepelote ei ole uskottava, mutta silti sen suojiin Suomi pyrkii nyt ihan tosissaan. Missä määrin Pohjola halutessaan kykenisi oman ydinaseen kehittämiseen jääköön nähtäväksi. Ruotsin asenne tähän kysymykseen on edelleen keskeisen tärkeä.

On aivan selvää, että kaikki vanhat ydinaseita koskevat rajoitukset ja aseriisuntasopimukset ovat menettäneet merkityksensä, vaikka niitä suurvallat yksipuolisesti pitäisivätkin voimassa. Tarvitaan nykyisen hegemoniakamppailun tilanteen selkiytymistä, ennen kuin uusiin sopimuksiin päästään. Suurvaltojen, varsinkin Yhdysvaltojen ja Venäjän, ydinasedoktriinit ovat osviittaa sille, tullaanko taktista ydinasetta käyttämään suurvalloille eksistentiaalisissa kriiseissä.

Suurvaltojen keskeisriippuvuus näkyy siinä, että Yhdysvallat ei halua joutua ydinsotaan Venäjän kanssa, jolloin Kiina olisi sivustakatsojana. Toisaalta Kiinan ja Venäjän strateginen kumppanuus on luja siksi, että Kiina tarvitsee Venäjän ydinasevoimaa vielä pitkään tavoitellessaan ydinasetasapainoa Yhdysvaltoihin nähden. Lisäksi kaiken kattava kysymys on edelleen, voisiko ydinsodasta kukaan selviytyä hengissä. Sitä ei saisi unohtaa.

Aseteknologia etenee kiivasta vauhtia ja kontrolli vaikeutuu

Uusien aseiden, lähinnä droonien variaatioiden lisääntyessä ja saavuttaessa strategisia kohteita kaukana rintamalinjojen takana suurvaltojen keskinäissuhteet muuttuvat olennaisesti. Se, mitä Yhdysvallat ja Venäjä ovat sopineet esimerkiksi strategisten pommikoneiden pitämisestä avoimen taivaan alla, jotta niiden määrää ja tilannetta voitaisiin tarkistaa satelliittivalvonnalla, on nykyisin varsin kyseenalainen ja jopa niille vaarallinen tilanne.

Ukraina kykeni pari vuotta sitten amerikkalaisten ja brittien salaisella avustuksella uhkaamaan Venäjän strategista pommituslaivuetta droonihyökkäyksellä. Ydinsodan uhka vältettiin, kun presidentti Trump kertoi presidentti Putinille, että hän ei tiennyt tuosta operaatiosta mitään. Putin uskoi tämän selityksen. Tapaus osaltaan kertoo siitä, että Trump ei kontrolloi amerikkalaista salakähmäoperaatioita harrastavaa ”deep-state systeemiä”, vaikka hän on nimittänyt oman johtajansa CIA:lle.

Suomen tilanne ei paljoa eroa muista vastaavista valtioista. Drooneja räjähdelastissa tai ilman on lentänyt useiden eurooppalaisten valtioiden alueilla joko vastustajan tai liittolaisten toimesta. Kun vakavia ihmisuhreja ei tästä toiminnasta ole vielä syntynyt, niin tilannetta on voitu jotenkin hallita tai sietää. Mikäli jatkossa tämä toiminta aiheuttaisi mittavia aineellisia vahinkoja tai jopa merkittäviä määriä ihmisuhreja, hallitusten kyky hallita tilannetta katoaisi varsin nopeasti.

Tuntuisi tarkoituksenmukaiselta, että nykyisessä sekavassa tilanteessa valtiot pyrkisivät etsimään vakautta edistäviä toimia, mutta siitä ei ole merkkiäkään. Kilpavarustelu on päivän sana. Sitä voi arvioida myös siinä katsannossa, onko valtioilla varaa tähän kilpailuun vai ei. Suomi suhtautuu nyt varauksellisesti Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Venäjään ei ole edes poliittisia suhteita, ja raja on kiinni. Tuntuu siltä, että sotilaat ovat ainoat toimijat, puolustusvoimain ylipäällikkö mukaan lukien.

Silti myös paine tilanteen rauhoittamiseen yleisesti kasvaa. Suomen ei tule pyrkiä mahdolliseen eurooppalaiseen avaukseen Venäjän suuntaan, koska siihen meillä ei ole edellytyksiä. Sen sijaan tulisi keskittyä luomaan edellytyksiä sille, mitä tehdään vakautuspolitiikan jälleen vahvistuessa. Kun eurooppalaiset maat alkavat rakentaa omia suhteitaan Venäjään, niin meilläkin olisi Venäjää kohtaan rakentavalla tavalla toimintakykyinen joukkue. Pienen maan etu on hoitaa asioita poliittisin ja diplomaattisin keinoin. Sotilaat on hyvä pitää reservissä ja tarvittaessa puolustuksen lukkona.

Espoossa 9.6.2026

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs