Juhani Suomi 1.9.2026

Relanderin linjalla jatkoa nyky-Suomessa

Helmikuussa 1925 Suomen tasavallan presidentiksi valittiin oikeistoporvarillisten puolueiden junttaamana Viipurin läänin maaherra Lauri Kristian Relander. Lähes tuntemattoman ehdokkaan valinta oli melkoinen yllätys. Ei vähiten siksi, että vasta 41-vuotias uusi presidentti oli maailman toiseksi nuorin valtionpäämies, ja hän on Suomen tasavallan historiassakin tähän mennessä yhä edelleen nuorin.

Valinnan ratkaisi Suomessa tapahtunut poliittisen painopisteen heilahdus oikealle. Valinnasta vastanneet eivät peitelleet sitä, ettei valitun henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ollut merkitystä. Alastomimmin asian julkisti kokoomuksen Uusi Suomi: ”Sen tosiasian rinnalla, että maalle on nyt valittu presidentti vastoin sosialistien ja heidän apuunsa turvautuvien ääniä, merkitsee itse asiassa henkilökysymys vähemmän.” Tässä suhteessa uudella presidentillä nähtiin Valkoisen Suomen arvomaailmaan luettuja avujakin: hän kuului puolueensa maalaisliiton oikeistoon, oli innokas suojeluskuntalainen ja armeijaa ihaileva sekä Neuvostoliittoa vieroksuva jyrkkä antikommunisti. ”Minä rakastan tätä armeijaa”, Relander tunnusti jo presidenttikautensa ensimmäisinä kuukausina ja vakuutti tekevänsä kaikkensa sen hyväksi.

Eivätkä samankaltaiset meriitit näytä tällä vuosituhannellakaan menettäneen painoarvoaan.

Jopa Relanderin valintaan olennaisesti vaikuttaneessa kokoomuksessa kannettiin huolta hänen kokemattomuudestaan ja luonteensa lujuuden puutteesta. Eikä presidentti itsekään ollut sokea ominaispiirteilleen. ”Kyl mie tiijän, mitä työ miust aattelette, et mie oon sellanen karjalainen poika”, hän tokaisi kerran. Ja juuri sellainen hän oli: vilkas, välitön, herkästi syttyvä, yhtä nopea suuttumaan kuin leppymään, nauravainen ja tunteikas. Innostuessaan hän saattoi tokaista, mitä sylki suuhun toi uhraamatta ajatustakaan sille, mitä kenties tuli sanoneeksi. Näillä luonteenpiirteillä oli myös kääntöpuolensa. Tunneihmisenä Relanderilla oli heikko itsetunto, ja hänelle oli kaiken aikaa tärkeää, mitä muut hänestä ajattelivat. Tämä ei voinut olla heijastumatta hänen tapaansa käyttää valtaa.

Väheksyntä teki hänet vuosien mittaan yhä herkkänahkaisemmaksi. Siksi hän pyrki peittämään puuttuvan auktoriteettinsa korostetulla omanarvontunnolla ja siitä sikiävällä innokkaalla aktiivisuudella. Hän halusi tuntea olevansa keskeisesti mukana politiikan teossa. Kävi toteen se, mitä hänen edeltäjänsä, toisesta kaudesta kieltäytynyt K.J. Ståhlberg, oli ennustanut heti vaalin tapahduttua: ”Nyt tulee seikkailijain aika, pyrkyreiden aika, kunnianhimoisten aika…”

Näihin lähtökohtiin Relander sovitti toimintansa. Hän halusi tuntea olevansa kaiken aikaa mukana siellä missä politiikkaa tehtiin. Siksi hän avasi aktiivisesti yhteyksiä eri tahoille ja tunki mukaan neuvotteluihin ja keskusteluihin, jotka eivät millään tavoin kuuluneet hänen valtaoikeuksiensa piiriin. Hän toimi kuin poliitikko poliitikkojen joukossa. Linnassa kulki jatkuva vieraiden virta, kun presidentti kutsui puheilleen monenkirjavaa väkeä. Hän kulutti tunteja puhelimessa ja oli aktiivisessa kirjeenvaihdossa mitä erilaisimpien vaikuttajien kanssa peittäen näin puuttuvan auktoriteetin yliaktiivisuudellaan. Tärkeintä oli näkyä ja kuulua sekä luoda kuva poikkeuksellisesta johtajuudesta.

Heti virkaan astuttuaan Relander käynnisti aktiivisen vierailuvaihdon, joka sittemmin tulikin jäämään hänen presidenttikautensa näkyvimmäksi saavutukseksi. Vauhtiin päästyään hän ei kaihtanut edes – hänen omaa luonnehdintaansa lainaten – vierailuille ”tuppautumista”. Tämä asenne johti välistä hallituksen ja asioita tuntevien ministerien yli kävelyyn, mikä ei voinut olla heijastumatta työilmapiiriin. Eikä sitä ainakaan parantanut presidentin alttius osoittaa vastaan haraaville julkisesti, kuka maassa päätti ulkopolitiikasta.

Relanderin edeltäjään verrattuna ylenpalttiseen matkusteluun ja varsinkin hänen puheissaan osoittamaansa harkintakyvyn puutteeseen suhtauduttiin Pohjolassa pidättyvästi. Tietynlainen ironia näkyi myös lehtien pilkkakirveiden yhä taajempaan viljelemissä termeissä, joilla viitattiin presidentin matkustusintoon: Reissu-Lassi, Reissander jne. Mikä mahtaa olla nykymedian arvio istuvasta päämiehestä sitten, kun viran alkuvuosien hurmos ja median imartelukilpailu haalistuvat? Sillä onhan niin, että Relander oli matkustamisen taidossa lähinnä pahainen aloittelija nykyiseen presidenttiin verrattuna.

Suomen Pohjoismaissa toimivat lähettiläät varoittelivat Relanderia etenemään varovaisesti ulkopoliittisissa avauksissaan. Menestyksen makuun omasta mielestään päässyttä presidenttiä ei kuitenkaan käynyt enää pidätteleminen. Hän motivoi matkusteluaan nimenomaan ulkopoliittisilla syillä, halulla korostaa ”Suomen ulkopolitiikan pyrkimystä lähentää Itämeren ympärillä olevia valtioita toisiinsa” ja osoittaa, että ”pyrimme harjoittamaan itsenäistä ja omaperäistä politiikkaa antautumatta kenenkään syliin”.

Keväällä 1922 kariutunut Varsovan liittosopimus oli käytännössä katkaissut Suomen ulkopolitiikan nk. reunavaltiosuuntauksen. Relander tunnusti realiteetit, mutta halusi yhtä kaikki edetä samalla linjalla ja samoin tavoittein Neuvostoliittoa vastaan. Se ei jäänyt Moskovassa huomaamatta: Relanderin tulkittiin tavoittelevan itää vastaan suuntautuvaa sotilasliittoa. Sen piti vain tapahtua leveämmin hartioin kuin aiemmin, eli presidentin päiväkirjaa lainaten: ”Päämääränäni on Liettua, Latvia, Viro, Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska -yhdistelmän lujittaminen ja tämän yhdistelmän lähimpinä ystävinä Saksa ja Englanti.” Keskeistä oli irrottaa Baltian maat puolalaisten ”epäluotettavasta syleilystä” ja vetää ne ”lähemmäksi pohjoiseen”. Suomen rooliksi Relander näki toimia yhdistävänä siteenä, välittäjänä, Baltian maiden ja Skandinavian välillä.

Vaikka Skandinaviassa vieroksuttiin yhteistyötä Baltian maiden kanssa eikä torjuvaa asennetta missään vaiheessa salailtu Suomen presidentiltä, Relander ei luopunut ”hevosenkenkä-ajattelustaan”, vaan toisti sitä uutterasti vierailuillaan ”yhteisiä kohtaloita ja tehtäviä” painottaen. Vastakaikua saamatta. Vielä presidenttikautensa viimeiseltä vierailulta palatessaan hän korosti lehtimiehille, että ”Suomen orienteeraus on maantieteellisesti määrätty: yhdistävä side Skandinavian maiden ja Itämeren maiden välillä.” Siitä riippumatta, vaikka vierailun isännät olivat visusti vältelleet keskustelua koko aiheesta.

Relander olisi halunnut jatkaa presidentin tehtävissä, mutta heikoksi johtajaksi leimautuneena ei päässyt edes oman puolueensa ehdokkaaksi seuraaviin vaaleihin.

Linja jatkuu kuitenkin

Viime vuosina Relanderin ”hevosenkenkä-ajattelu” on kokenut uuden tulemisen. Samalla se on yhä tiiviimmin kytköksissä Suomen Venäjä-politiikkaan, jossa on palattu vanhaan ”raja railona aukeaa” -ajatteluun. Sitä siivittää yksisilmäinen entisajan noitavainoja apinoiva propaganda. Uutta on vain se, että vanhan reunavaltiopolitiikan avainvaltio Puola on sysätty syrjään, vaikka se tätä nykyä edustaa sotilaallista kykyä, josta muut ”hevosenkengän” osaset voivat vain unelmoida. Puolan sijalle on käytännössä nostettu Ukraina. Presidentti Stubb hehkutti taannoin Kiovassa: ”Ensinnäkin Ukraina suojelee demokratiaa, vapautta ja lain voimaa. Toiseksi on etujemme mukaista tukea sitä, koska Ukraina on meidän kaikkien turvatakuu.” Juhlapuheiden paatoksellisuudesta huolimatta valtion päämiestasolla kannattaisi ehkä sittenkin pysytellä realiteettien tasolla.

On hyvä palauttaa mieliin, että tuon demokratian ylin suojelija, presidentti Volodymyr Zelenskyi erotti äskettäin koko Ukrainan poliittisen ja sotilasjohdon paitsi itsensä. Syynä oli kärjistyvä Ukrainan sisäinen poliittinen valtakamppailu. Sen jälkeen hän on jyrkästi torjunut erottamansa nuoren puolustusministerin Mykhailo Fedorovin vaatimukset vaalien järjestämisestä. Lain ”voimasta” eivät liiemmin todista Ukrainassa toistuvasti paljastuvat korruptiotapaukset vallan huipulta.

Ukraina Suomen turvatakuuna on todella pitkälle viety tulkinta. Mutta ilmeisesti presidentti tarkoittikin sitä, mitä todellisuudessa tapahtuu: että Ukrainan kautta käydään lännen sijaissotaa Venäjän heikentämiseksi. Presidentti Donald Trumpin ilmoitettua vuosi takaperin, ettei Yhdysvallat enää jatka aseapua Ukrainalle eikä maksa sen sotakuluja, eurooppalaiset ovat jatkaneet avustamista ostamalla Yhdysvalloista aseita Ukrainalle. Näin sodankäynti on muuttunut yhä selvemmin taloudelliseksi kulutussodaksi.

Samalla Suomea on kiedottu ja kiedotaan yhä tiiviimmin Ukrainan ja Venäjän väliseen mittelöön. Vielä sodan alkuvaiheessa suomalaiset päättäjät varoittelivat vaarasta tulla leimatuksi Ukrainan kanssasotijaksi. Tänä päivänä tuolle vaaralle viitataan jo kintaalla. Suomen presidentti sanoo Ukrainan maaperällä, että sitä tukevien maiden tulee lisätä Ukrainan kykyä iskeä syvälle Venäjälle. Toisaalla hän vakuuttaa Ukrainan tulevan voittamaan ja olevan jo voittanut sodan sekä lupaa jatkaa maan tukemista.

”Me keskustelemme ihan kaikesta Zelenskyin kanssa viikoittain”, Stubb paljasti. Sen satoa lienee esimerkiksi valtioenemmistöisen Patrian ja ukrainalaisen droonivalmistajan välillä solmittu aiesopimus yhteistyöstä. Aikanaan tullaan sen pohjalta yhdeksän kymmenesosaa drooneista toimittamaan Ukrainaan, mitä Stubb luonnehti ”rohkeaksi suunnannäyttämiseksi”. Kun menossa mukana olleita alkaa vähitellen hirvittää, hankittiin eläkkeellä oleva eversti todistamaan, ettei Ukrainan droonituotannon tuominen Suomeen tee Suomesta sodan osapuolta. Sitä asiaa ei valitettavasti ratkaise mikään suomalainen eläkepaappa, vaan sodan toisen osapuolen arvio asetelmasta. Tällä menolla kasvaa väistämättä todennäköisyys, että Venäjä ennemmin tai myöhemmin ulottaa vastatoimiaan Ukrainaan itsensä vyöttäneiden valtioiden alueille. Varsinkin kun se kokee Suomen luovuttaneen syvenevän Nato-yhteistyön ja Yhdysvaltojen ydinasepelotteen myötä oman valtioalueensa Venäjän vastaisten voimien operointialueeksi. Asetelma muistuttaa monessa suhteessa kevättä 1941.

Kovin toisin silmin Ukrainaa tarkasteli aikanaan muuan muassa moninkertainen ulkoministeri Hjalmar J. Procopé, jota kiinnosti nimenomaan kysymys, onko täysin itsenäisen Ukrainan syntyminen ylipäätään edes myönteistä Venäjän naapurivaltioille. Hän päätyi kielteiseen tulokseen. Suomen Apollona mainetta niittänyt diplomatian taitaja totesi: ”On totta, että Venäjä Ukrainan siitä irrottautuessa menettäisi paljon merkityksestään, mutta yhä jäisi se yhdeksi maailman suurimmaksi valtioksi sekä valtioalueensa että asukaslukunsa puolesta; ja tämä jättiläisvaltio olisi itse asiassa pääsystä merelle melkein kokonaan poissuljettu, ikään kuin pakkotakkiin puristettu. Pakostakin sen täytyisi hakea pääsyä merille sieltä, missä se helpoimmin on saatavissa…eiköhän tämmöinen Mustasta merestä eristetty Moskova… tulisi entistä enemmän kohdistamaan huomiotaan Baltian merelle (Itämerelle) päin, Baltiaa ja Pohjoismaita vastaan. Siinä minusta on meidän kannaltamme katsottuna asian ydinkohta, koska kiistämättömän selvää on, että meille on edullisempaa, mitä enemmän Venäjän pyrkimykset kohdistuvat toisiin suuntiin – vaikka lounaaseen (Ukrainaan) kuin luoteeseen (Suomeen) päin.”

Ongelma on sama kuin Relanderin presidenttivuosina. Suomen valtiojohdossa uskotaan siihen, miten asioiden toivotaan olevan ja toimitaan ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta. ”Venäjä on häviämässä tämän sodan”, Stubb julistaa eri forumeilla. Viimeksi hän näki sen jo tapahtuneen. Tämä käsitys, jota Suomen media näkyvästi toistaa ja ruokkii, poikkeaa melkoisesti monien tunnustettujen läntisten asiantuntijoiden näkemyksistä. Niissä uutisotsikoiden hehkuttamien Ukrainan viimeaikaisten drooni-iskujen merkitys nähdään sittenkin rajallisena. Iskujen vaikutus Venäjän öljynvientiin arvioidaan yhä vähäiseksi ja sen öljytuloihin marginaaliseksi. Saman on äskettäin todennut myös Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Arkady Moshes, joka yhtenä harvoista on taustayhteisössään edustanut kylmän realistista lähestymistapaa. Viimeksi hän totesi, ettei Kremlillä ole toistaiseksi mitään syytä tavoitella rauhaa voiton sijaan. Venäjä ei ole finanssikriisissä, ja siihen kohdistuva kansainvälinen painekin on hallittavalla tasolla. Kompromissien varaan ei siis kannata laskea. Pikemminkin läntisten päättäjien olisi syytä pohtia, miten sodan eskaloituminen estetään.

Myös presidentti Relander kaipasi alituiseen huomiota ja tunnustusta ja oli perso kiitoksille ja huomionosoituksille. Jos niitä ei saatu vierailta, hän kirjasi uutterasti päiväkirjaansa kuvauksia vierailuilla saamistaan ”kerrassaan suurenmoisista vastaanotoista” tyyliin: ”… ajaessamme Latvian presidentin kanssa kaupungilla, lähetti nuorempi naisväki autoomme lentosuukkoja, mutta se tapahtui tavalla, joka osoitti, että olivat sydämestä lähteneet…”

Nykyisenä someaikana itsensä esille tuominen ja saavutustensa alleviivaaminen ei ole vaikeaa. Mutta ilmeisesti sekään ei enää riitä. Silloin pitää turvautua hännystelijöihin, joista kyynikko Ambrose Bierce sarkastisesti kirjoitti, että hännystelijä on kätevä toimihenkilö, jota ei ole harvinaista löytää toimittamasta sanomalehteä. Merkille pantavia ovat mediaan yllättävän samanaikaisesti ilmestyneet ylistykset presidentti Stubbista ”valtiojohtajien luottomiehenä, geopolitiikan ideatykkinä ja kansainvälisen median suosikkipoikana”, joka on noussut ”johtajien joukossa coolien tyyppien jengiin”. Hänen korostetaan ”päässeen huoneisiin, joissa asioista päätetään” ja ”päässeen painamaan asioihin oman kädenjälkensä”. Sitä mikä tuo kädenjälki on, ei ole kerrottu. Ongelmana koetaan se, etteivät presidentin kannanotot ja tekemiset ylitä Suomessa enää riittävästi uutiskynnystä. Voisiko syynä olla – kuten asiasta haastettu journalistiikan professori on todennut – että presidentin sanomisissa pitäisi olla myös jotakin uutisoimisen arvoista.

Paasikiven sivusta-adjutanttina mieluusti esiintynyt ulkoministeri Reinhold Svento varoitti aikanaan, että ”ei ole koskaan laskettava ennakolta siihen, että se, joka tuntuu luonnolliselta tänään, on yhtä selvä asia huomenna”. Neuvo on yhä pätevä ja ajankohtainen. Tuntuu näet siltä, että Olavi Paavolaisen näkemys, ettei Suomessa oikein tiedetä, mitä maailmalla tapahtuu, olisi yhä totta. Tai ehkä tiedetään, mutta oivallus siitä, mitä tarvittaisiin sekä johtopäätökset puuttuvat.

Jos kaiken lähtökohtana pidetään Ukrainaa, kuten Suomessa tehdään, silmät samalla suljetaan siltä faktalta, että Ukrainan ja Iranin sotien välillä vallitsee strateginen yhteys. Yhdysvallat on joutunut ottamaan sen huomioon ainakin niin, että suurvaltojen sotien osapuolille antamassa tuessa on samantapaisia rajoituksia. Merkit viittaavat siihen, että Yhdysvallat valmistautuu tilanteen rauhoittamiseen lähtien siitä, ettei Ukrainan sodalle ole nähtävissä voitollista ratkaisua. Ukrainalle aiemmin luvattu Patriot-lisenssi ei tilannetta tule muuttamaan ajallisen viiveen ja tuon aseen käyttökelpoisuuden rajallisuuden vuoksi. Yhdysvalloilla itsellään Patriot-ohjuksia on tuskin edes omiksi tarpeiksi. Vaikutusta on myös sillä, että Nato ja EU ovat olleet haluttomia, voimattomiakin, puuttumaan Lähi-idän tapahtumiin, mikä osaltaan selittää Washingtonin taannoisen, huomiota herättäneen uskollisuuskyselyn.

Ukraina on jo historiallisista syistä jakautunut Itä- ja Länsi-Ukrainaksi, eikä sota tuota eroa ole ainakaan lieventänyt. Myös vanha Puolan ja Ukrainan välinen verinen historia heijastuu edelleen mielialoihin. Ukrainan kansannousuarmeija (UPA) murhasi toisen maailmansodan aikana joukoittain puolalaissiviilejä. Arviot heidän määrästään vaihtelevat 100 000 ja 150 000 uhrin välillä. Liki puoli miljoonaa puolalaista pakotettiin muuttamaan pois ukrainalaisalueilta. Kun presidentti Zelenskyi nyt ylistää kansanousuarmeijan johtajia (”UPA:n sankarit”) kansallissankareina – mihin hehkutukseen suomalaiset päättäjätkin ovat harhautuneet – ei se voi olla heijastumatta Puolan ja Ukrainan suhteisiin. Kun Puola on Ukrainan suurin kauppakumppani, ja sen kautta kulkee valtaosa Ukrainan saamasta ase- ja materiaaliavusta, ei suhteiden kiristyminen voi jäädä vaikutuksetta.

Vaikka EU-Euroopalla ei juuri ole poliittisia suhteita Venäjään, ei sen välimerellisillä ja atlanttisilla alueilla juuri painoteta erityistä idän uhkaa siihen tapaan kuin Suomessa. Merkille pantava on myös läntisen Euroopan poliittisen painoarvon asteittainen supistuminen. Sen alueella enenevässä määrin valtaa alaa nationalistinen ja liberaalin demokratian rajoja haastava konservatiivinen politiikka. Läntisen Euroopan johtajien asemat horjuvat. Ranskan piakkoin väistyvä presidentti Emmanuel Macron on jo nyt melkoisissa vaikeuksissa. Iso-Britannia vaihtaa johtajia yhtä taajaan kuin vanhassa Neuvostoliitossa tapahtui 1980-luvulla. Andy Burnhamin taistelu tuulimyllyjä vastaan on jo ennalta tuhoon tuomittu. Liittokansleri Friedrich Merz joutuu sopeutumaan ja mukautumaan siihen, että hänen maassaan gallupeja hallitsee kiistattomasti puolue, joka haastaa toisen maailmansodan jälkeen Saksassa vallinneen poliittisen järjestyksen. Kun ”Vaihtoehto Saksalle” (AfD) lähestyy uhkaavasti pääministeripuolueen asemaa ja kun se pyrkii kääntämään Saksan ulkopolitiikan suunnan suhteissa Venäjään, ei käynnissä oleva muutos voi olla heijastumatta Suomeenkin. Varsinkin kun samaan suuntaan toimivat muutosvoimat ovat samanaikaisesti liikkeellä muuallakin Euroopassa.

Tästä asetelmasta ulospääsytietä tuskin tarjoaa Suomen jatkuva kasvattaminen hampaisiin asti aseistautuneeksi sotilasleiriksi.

Helsingissä 1.9.2026

Juhani Suomi

Professori