Pekka Kauppala 9.9.2026

Läntisten kuraattorien murskatappio Ukrainan sisäisessä valtataistelussa

Keskellä Venäjän ja Ukrainan kulutussodan huomattavaa kiristymistä on heinä-elokuun Kiova tarjonnut seurattavaksi myös villiä sisäistä kamppailua linjoilla ”kaikki kaikkia vastaan”. Mylläkkä tuskin on vielä päättynyt, mutta selvää on, että Ison-Britannian linjauksia myötäillyt ja Yhdysvaltain demokraattisen opposition tukema, erotettu puolustusministeri Myhailo Fjodorov on kärsinyt täydellisen tappion kaikkien muiden pelureiden yhdistyttyä häntä vastaan − keskinäiset kiistansa silti säilyttäen. Mikään muu ei sitten olekaan selvää, joten jännittäviä ja ehkä pelottaviakin käänteitä on luvassa.

Asetelmat muuttuivat Iranin sodan myötä

Tammikuun analyysissani totesin, että Zelensky oli saamassa jälleen yliotteen valtataistelussa lähenemällä Trumpia[i], Tämän jälkeen kuitenkin Trump siirsi kiinnostuksensa Ukrainan rauhanteosta sodan sytyttämiseen Persianlahdelle; hankkeeeen, joka oli ja on mahdollisimman kiusallinen Ukrainalle. Toinen sota on vakava kilpailija paitsi huomion suhteen myös ja ennen kaikkea sotatarvikkeiden jaossa. Näissä olosuhteissa Zelenskylle ja Trumpin vastaiselle länsieurooppalaisten ja Yhdysvaltain opposition tukemalle ryhmittymälle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin taas lähentyä toisiaan. Mutta vanha juopa, joka oli saanut alkunsa jo Zelenskyn kukistettua liittolaisten suosikin Petro Porošenkon presidentinvaaleissa 2019, oli vain lakaistu maton alle.

Kiistat pomppasivat esiin, kun puolustusministeri Fjodorov ryhtyi vaatimaan heinäkuun alussa Zelenskyn erityisen suosikin, armeijan komentajan kenraali Aleksandr Syrskin eroa. Koska kyseessä oli sodanjohdon keskushenkilö, oli Fjodorovin yritys ennenäkemätön, varsinkin kun sitä eivät edes saattaneet valtiona valtiossa toimivan korruptiopoliisi NABUn epäilykset tai syytteet. Fjodorovin presidentille esittämän uhkarohkean haasteen taustana ovat voineet olla vain mahtavat ulkomaiset, käytännössä edellä mainitun liittokunnan, voimat. Presidentti kuitenkin erotti Fjodorovin 16. heinäkuuta. Viiden päivän kuohunnan jälkeen, jossa alettiin luoda Maidan-tyyppistä protestirintamaa Kiovaan, joutui Zelensky lopulta vaihtamaan asevoimien komentajan.

Uutena komentajana pomppasi esille hahmo, joka ei edustanut Fjodorovia eikä Zelenskyä, vaan hän oli omaa peliään pelaava ehdokas, nimittäin presidentinhallinnon päällikköä Kyrilo Budanovia lähellä oleva kenraalimajuri Myhajlo Drapaty. Samalla seurasi laajempi hallinnollinen henkilöstönvaihto, jota voisi nimittää ”toiseksi rotaatioksi” Zelenskyn vuodenvaihteessa 2025/2026 toteuttaman ensimmäisen kierroksen jälkeen. Fjodorovin virka siirtyi turvallisuuspalvelu SBU:n johtajalle Jevgeni Hmaralle, jonka paikalle taas nousi hänen varamiehensä Oleksandr Poklad. Ulkomaantiedustelu SZRU:n johtoon vaihtoi taas asemansa turvallisuusneuvoston puheenjohtaja Rüstem Ümerov..

Noiden ”voimablokin” uusien johtohenkilöiden toiminnan ymmärtämiseksi on tarpeen ensin hahmottaa Ukrainan valtionjohdosta kilpailevat voimat keulahamoineen.

Sisäisen kamppailun johtohahmot

Helpoimmin ymmärrettävä on ollut Porošenko ja hänen leirinsä, jolla on myös pisin yhteinen toimintaura. Porošenko on Zelenskyn arkkivastustaja, jonka presidentin turvallisuusneuvosto on asettanut Ukrainan sisäisten pakotteiden sekä matkustuskieltojen kohteeksi. Porošenkon puolue ”Eurooppalainen solidaarisuus” on ukrainalaisine erikoisuuksineen lähellä länsieurooppalaista oikeistokonservatiivista puoluetta, kun taas Zelenskyn ”Kansan palvelijaa” voi verrata sosialidemokraatteihin.

Koska laitaoikeistolaiset puolueet eivät vaaleissa koskaan ole menestyneet, on suuri osa ”banderalaisia” eli perinteisiä kovan linjan kansallismielisiä karrieerisyistä esiintynyt ”eurosolidaarisina”. He muodostavat länsiukrainalaisten armeija- ja turvallisuusviranomaisten ytimen, ja heidän tyypillisenä edustajanaan voidaan nähdä kenraali Valery Zalužny, joka on Zelenskyn vuonna 2023 erottama asevoimien entinen komentaja ja nykyinen Lontoon suurlähettiläs. Zalužnyn suuri kansansuosio on saanut Porošenkon vähitellen luopumaan omista paluuambitioistaan ja ottamaan selkeästi Zalužnyn omaksi presidenttitoivokseen.

Zalužnyn ja Porošenkon suurimmaksi ongelmaksi on vähitellen kuitenkin noussut ohi Zelenskyn entinen sotilastiedustelun johtaja, nykyinen presidentinhallinnon päällikkö Budanov, jonka profiili on samankaltainen Zalužnyn kanssa. Osittain Zelenskyn kanssa liittoutunut Budanov vaikuttaa Porošenkon mielestä röyhkeältä kiilaajalta. Jo ennen varsinaista sotaa kahdesti Itä-Ukrainan taisteluissa haavoittunut ja GUR’ille näyttävän roolin Venäjää vastaan tehdyissä iskuissa luonut Budanov puolestaan voi monelle banderalaiselle tuntua reippaammalta vaihtoehdolta kuin suurlähettiläänä vähän pölyttynyt Zalužny. Budanov ja hänen suurelta osin ”banderalainen” lähipiirinsä on myös epäluuloinen Euroopan unioniin liittymisen hankkeesta, koska banderalaisuuden ytimessä on ajatus riippumattomasta Ukrainan suurvallasta. Sellaisen toteuttamista EU:n raameissa on vaikea edes kuvitella, ja NABUn vahva yhteys sinne vain vahvistaa näitä epäluuloja. Tässä mielessä Budanov on syytä nähdä radikaalimmin kansallismielisenä kuin Porošenko ja hänen ”eurooppalaispuolueensa”.

Zelensky puolestaan haluaa ehdottomasti jatkaa valtion johdossa myös sodan jälkeen, mutta jo yli vuoden ajan hän on joutunut raivokkaasti taistelemaan nykyisestäkin asemastaan. Hänen perustukijoitaan ovat itä- ja keskiukrainalaiset, joiden ukrainalainen kansallistunne ei ole kaiken kattavaa ja heistä monet puhuvat mieluummin venäjää kuin ukrainaa. Monet Zelenskyn kannattajat tulevat myös erilaisista kansallisista vähemmistöistä. Näille piireille on tyypillistä myös Stepan Banderan muiston kavahtaminen.

Zelenskyn omasta puolueesta on hahmottunut kilpailijaksi Fjodorov, jolla on ennen kaikkea Ukrainan läntisten päärahoittajien vahva tuki ja myös kohtalaista suosiota suurten kaupunkien nuoremmassa, kansainvälistyneessä polvessa. Korruptiopoliisi NABU on hänen tukijalkansa valtiokoneistossa.

Nämä neljä ryhmittymää tulevaisuuden presidenttiehdokkaineen ovat kilpailu- tai jo pikemminkin kamppailutilanteessa toistensa kanssa. Viimeisetkin ryhmäkuntien liitot ovat repeämässä. Yhtäältä Porošenko johti kansanedustajansa radassa eli parlamentissa vastustamaan Fjodorovia tukemalla suoraan Hmaran nimitystä, toisaalta Zelenskyn sekurokraatit ajavat Budanovin tukijoita ulos virastoistaan.

Mutta silti yhdestä asiasta kolme ryhmäkuntaa ovat osoittaneet olevansa yksimielisiä: Fjodorovin ja häntä tukevien läntisten voimien valtapyyteet on tukahdutettava. Siksi Fjodorovin asemat ovat viime viikkoina niin rapistuneet, että minkäänlaista korvaavaa virkaa ei hänelle ole jäänyt ja lopuksi 28. elokuuta hän joutui – ilmoitettuaan vielä heinäkuussa, että ei lähde ulkomaiden palvelukseen − myöntymään tarjoukseen ottaa vastaan Italiassa puolustusministerin avustajan virka. Häntä tukevat katuprotestit ovat hiljenneet, eikä ainakaan julkisesti hänelle osoiteta tukea valtiollisen koneiston sisältäkään. NABU tosin jatkaa zelenskyläisten ja myös budanovilaisten ahdistelua, jopa syyttäjänvirasto mukaan lukien, mutta ei pysty tekemään mitään muuta Fjodorovin hyväksi.

Kamppailu sotateollisen kompleksin hallinnasta

Näyttää siltä, että Fjodorov tukivoimineen on käynyt sellaisen instituution kimppuun, joka on eräänlainen eliittien pyhä lehmä ja jonka uhkaileminen tai ahdistelu jo herättää laaja-alaisen vastavaikutuksen. Sotilasteknologiakonserni Fire Point on Ukrainassa sodan aikana hankkiman sotateknologisen ammattitaidon tiivistymisen ja kansallisen ylpeyden symboli, johon asetetaan suuria toiveita maailmanmarkkinoilla ja nimenomaan myös sodan päättymisen jälkeen. Tuskin monikaan Ukrainan eliitissä perustaa toiveitaan maan sodanjälkeiseen taloudelliseen selviytymiseen katkeavien avustusten, tuhoutuneitten infrastruktuurien ja räjähtävän velkataakan keskellä johonkin muuhun kuin sotateknologian laajamittaiseen vientiin.

Fjodorovin sinänsä loogisen, kaiken internationalisointiin perustuvan ohjelman ytimessä puolestaan on vapaan kilpailun luonti myös ja nimenomaan ulkomaisille turvallisuusteknologioille Ukrainan markkinoilla[ii]. Protektionistinen ja viennin edistämisen pyrkimys ovat merkantilismin ytimessä, jolloin pohjana on valtion voimakkuuden lisääminen kansainvälisellä areenalla. Fjodorovin perusajatus armeijan vahvistamiseksi on lisäksi suoraan kansallisia pelkoja lietsova: puolet rintamasotilaista pitäisi olla ulkomaalaisia, joiden hankintakysymyksessä Fjodorov on viitannut Afrikkaan. Kansallinen ajattelu siis on pystynyt lyömään itsensä läpi yli ryhmäkuntarajojen ja kykenee puolustamaan itseään ei vain Venäjää vaan myös omia turvallisuuskumppaneitaan vastaan.

Mutta tämä on jotain, mitä nimenomaan ei toivota Euroopan unionin taloudellisiin rakenteisiin integroitavilta valtioilta ja kaikkein vähiten sellaisilta, jotka ovat täysin riippuvaisia ulkomaalaisesta, tässä tapauksessa eurooppalaisesta, rahoitusavusta. Ukrainan heikko kohta onkin, että EU on asettanut apunsa ehdoksi ”korruptionvastaisen taistelun” jatkumisen ja nimenomaan sen omilla ehdoilla. Näin NABU’n, sen ”pikkuveli” SAP’n (korruptionvastainen syyttäjänvirasto) sekä erillisen korruptiotuomioistuimen henkilökunnan nimitykset ja kontrolli on irrotettu Ukrainan valtion vaikutuspiiristä. Muualta toimiva vaikutus sen sijaan voidaan epäsuorasti havaita siitä, että virastot löytävät korruptiota ainoastaan ukrainalaisten mutta ei läntisten taloudellisten toimijoiden tekemisissä.

Fjodorovin tappio on siis eräänlainen yleiskansallinen kapina yleisläntistä ohjailua vastaan. Mutta kuinka pitkälle se voi jatkua? Tätä on erittäin vaikeaa arvioida, sillä äärimmäisen sekava ja koko ajan elävä geopoliittinen tilanne muuttaa jatkuvasti pelikenttää. Yhtäältä ratkaisevaa on, pystyykö kohtalaisen moniosainen länsileiri yhdistymään riittävien kovien ja uskottavien uhkausten taakse sekä saamaan niillä osan ukrainalaisrintamaa taakseen. Toisaalta, pystyykö tämä itsessään vielä hajanaisempi rintama löytämään painostuksen kestämiseen reaalisia vaihtoehtoja? Tärkeä rooli tässä on arvoituksellisella, ailahtelevaisella ja sairaalla Trumpilla.

Miten kansallinen yhteisrintama kestää valtakamppailussa?

Vielä laajempi kysymys on, miten käy ”kansallisen yhteisrintaman” sisäisissä välienselvittelyissä. Viime vuoden lopulla voimistunut ”vallankumouskomitea” Zelenskyä vastaan on käytännössä hajonnut, mutta osa sen jäsenistä on tai on ollut, kuten Fjodorov, vielä korkeissa asemissa. Uusi konflikti on syntynyt Zelenskyn ja Budanovin välille, jota yhteiset edut Zelenskyn muita haastajia vastaan kuitenkin rajoittavat kykenemättä sitä ydinkysymyksissä hillitsemään. Tässä kummankin osapuolen kortit ovat vaihtuneet mielenkiintoisesti.

Budanov on saanut vahvan otteen armeijan johdosta pystymällä järjestelemään sekä puolustusministeriksi että armeijan komentajaksi omat miehensä. Zelensky ja hänen harmaa eminenssinsä, presidentinhallinnon johdosta karkotettu Andri Jermak, ovat kompensoineet nämä menetykset hankkimalla värisuoran tiedustelupalvelujen johdossa: GURin johtaja Oleg Ivaštšenko on Jermakin kaikkein läheisimpiä kumppaneita, ja Poklad SBUssa on samankaltainen. Krimintataari Ümerov SZRUssa on Zelenskyn luotetuin ulkopoliittinen avustaja sekä suora kanava Turkin presidentti Erdoğaniin. Myös valtion vartiointipalvelun UDOn Oleksi Morozov näyttää pitkään palvelleen presidenttiä ehdottoman uskollisesti.

Tällainen voimakeskittymä on optimaalinen pohja valtionpäämiehen vallan laajentamiseksi ”sorkkaraudalla”. Ja samalla näin on syntynyt voimakas jännite armeijan ja tiedustelukompleksin välille. Kuinka paljon tässä armeija pystyy vaikuttamaan sisäasioihin, varsinkin raskaan sodan keskellä, on keskeinen kysymys. Mahdollisesti ei kovin paljoa, koska armeija on kömpelöliikkeinen ja hidas sisäisissä konflikteissa, niin aseistamattomissa kuin aseistetuissa.

Raskaimman aseen eli sotilasvallankaappauksen käyttö tai sillä uhkailu tuskin toimisi. Lännessä sankarin auran saaneen Zelenskyn väkivaltainen syrjäyttäminen merkitsisi katastrofia Ukrainan demokraattiselle maineelle. Koska Ukrainan kalliiksi käyvä tukeminen herättää jo laajaa tyytymättömyyttä monissa Länsi-Euroopan maissa, voisi se käydä mahdottomaksi ideologisen perustelun romahtaessa. Presidentinvallan kovaotteinen laajentaminen sen sijaan sotaoloissa tuskin merkitsisi ideologisesti kovinkaan paljoa.

Mikäli Zelensky päättäisi lyödä tämän uuden valttikorttisarjansa pöytään, joutuisi sen uhriksi ensimmäisenä kuitenkin epäilemättä NABU. Korruptiopoliisin johto julistettaisiin itse korruptoituneeksi ja ehkä myös Venäjän agenttiryhmäksi, ja uusi johto alistettaisiin presidentinhallinnolle. Ongelmana kuitenkin on, pystyisikö länsieurooppalaisryhmittymä tältä pohjalta kokoamaan itsensä katkaisemaan rahoitustukensa Ukrainalle. Sitä Trump tuskin missään oloissa on valmis korvaamaan amerikkalaisista rahoituslähteistä. Tällainen avun katkaisupäätös olisi hyvin vaikea länsieurooppalaisille, koska on jo niin paljon investoitu Venäjän asemien heikentämiseen tukemalla Ukrainan sotatoimia. Ilman ulkoista rahoitusta saattaisi Ukrainan taistelu suhteellisen nopeasti romahtaa ja pakottaa hallituksen hyväksymään Putinin rajuimmatkin vaatimukset.

Kuitenkin keskinäinen epäluottamus Budanovin ja Pokladin välillä on jo ehtinyt purkautua myös uhreja tuottaneella tavalla. Ukrajinska Pravdan mukaan jo ennen yhteentörmäystä on Budanov uhannut Zelenskyä erollaan, jos Poklad vahvistetaan radassa vakinaiseksi viranhaltijaksi SBU:n johtajana. Tähän Zelensky ei vielä ole lähtenyt, kenties myös siksi, että arvellaan olevan epävarmaa, saadaanko enemmistö kokoon. Mutta myös virkaatekevänä johtajana Poklad pystyy toimimaan. Budanovin GUR-aikanaan luoman Venäläisen vapaaehtoiskaartin (RDK) johtajan Stepan Kaplunovin salainen pidätys 23. elokuuta on nostanut konfliktin Budanovin kanssa suoraan julkisuuteen. GURin kaartia tukeneet edustajat, jotka epäilemättä eivät ole Ivaštšenkon kontrollissa, yrittivät 26. elokuuta kaapata Kaplunovin vapaaksi ja tästä syntyneessä tulitaistelussa yksi GURilainen kuoli ja kaksi haavoittui. Vapaaksi päässyt Kaplunov on puolestaan syyttänyt suoraan Pokladia hänen kaappaamisestaan raskauttavan aineiston keräämiseksi Budanovia ja hänelle uskollista GUR-erikoisosaston johtajaa vastaan [iii].

Kenties tähän yhteyteen kuuluu myös Venäjän 4. syyskuuta ampumaksi ilmoitettu drooni, joka osui SBU:n päärakennukseen Kiovassa ja suoraan Pokladin työhuoneeseen. Sekä Venäjä että Ukraina ovat tähän mennessä välttäneet yrityksiä tappaa toistensa korkeita poliittisia johtajia. Toistaiseksi ei ole muita merkkejä tämän epäilemättä sovitun linjan muutoksesta. Siksi iskua on pidettävä erikoisuutena, johon täytyi olla jokin painava syy.

Pohdittaessa ensin kiinnittyy huomio siihen, että Poklad tuskin on ollut vaarassa, koska on äärimmäisen epätodennäköistä, että ilmasodan kohteena olevan maan tiedustelujohtaja todella työskentelisi virallisessa työhuoneessaan vanhan ajan koristerakennuksessa valtakadun varrella. Tällainen olisi aivan liian riskialtista. On siis todennäköistä, että mainittu droonin suuntaaminen maaliinsa on ollut teknisesti erittäin tarkasti toteutettu näytösoperaatio. Mutta miksi ja kenen toimesta? Poklad, joka on urallaan keskittynyt sisäisen järjestyksen ylläpitoon eikä iskuihin Venäjää vastaan on tuskin erityinen vihakohde Venäjälle.

Kenen puolella ketä vastaan?

Entisenä Syyriaan sijoitettuna venäläissotilaana sotilaspetturiksi katsotun Kaplunovin pidätys on sen sijaan epäilemättä herättänyt Venäjällä suurta tyytyväisyyttä. Ehkä se on nähty viitteenä halusta lakkauttaa tai työntää sivuraiteelle ”vapaaehtoiskaarti” fundamentaalisen konfliktin välineenä Venäjän kanssa? Ja on arveltu kenties, että vallan hämärissä operoiva Jermak ja ehkä jopa hänen ”etätuellaan” kamppaileva Zelensky saattaisivat olla lopuksi muita valmiimpia Venäjälle hyväksyttävään rauhaan[iv]. Taloudellisesti jyrkän käänteen Venäjälle ikävään suuntaan tehnyt sota alkaa vähitellen muodostua Putinille tuleksi, joka uhkaa levitä ja polttaa koko talon. Siksi en pitäisi mahdottomana, että iskulla on tahdottu auttaa Pokladia luomaan ”kovan pojan” imagoa, joka häneltä pääosin puuttuu. Tästä antavat viitteen ”länsimielisen” entisen SBU-upseerin Grygori Omeltšenkon pahantahtoiset paljastukset Pokladin uran alkuvaiheista[v].

Miten voi olettaa Porošenkon ja Zalužnyn asemoituvan tässä konfliktissa? Mielestäni pikemminkin Budanovin kuin Zelenskyn puolelle. Sillä Zelenskyn nousu jonkinlaiseksi ukrainalaiseksi Erdoğaniksi olisi lähtökohtaisesti tuhoisaa myös heidän hankkeilleen. Mutta kääntäisikö tämäkään peliä parin viime viikon aikana vastatuuleen joutuneen Budanovin hyväksi? Kenties kuitenkin kehitykseen eräänlaiseen pattitilanteeseen.

 ”Minkä siirron neuvot minua tekemään?” Zelensky kuuntelee tiedustelujohtajiaan GURn Ivaštšenkoа 28.8 (ylhäällä) ja SBUn Pokladia 4.9.2026. Kesän kuvat presidentistä hänen virallisella blogillaan henkivät väsymystä ja mietteliäisyyttä. https://t.me/s/V_Zelenskiy_official

Quo vadis, Ucraina? on siis kysymys, joka hahmottuu villistä menosta. Sen käänteissä ei mahdollisuus jonkinlaiseen aselepoon tai jopa rauhaan Venäjän kanssa ole poissuljettu. Mutta sellainen edellyttää joka tapauksessa selkeän vahvan vallan paluuta, joka voisi sopia sodan päättämisestä niin, että pystyy sopimuksen myös toteuttamaan. Ja vielä monen muun osatekijän sijoittumista sopivaan asentoon. Tätä kaikkea yhdessä pitäisin kuitenkin vähemmän todennäköisenä kuin sodan jatkumista inertian pohjalta. Siinä tapauksessa ratkaisu todennäköisesti syntyy, kuten ensimmäisessä maailmansodassa, ei sotilaallisten voittojen vaan järjestysten hajoamisen vuoksi osanottajamaissa. Sodan kävijämaat Venäjä ja Ukraina ja jälkimmäisen rahoittaja Länsi-Eurooppa joutuvat yhä kovempien stressitestien kohteeksi.

Kuinka hyvin Ukraina sellaisessa voi selvitä? Ukrainan armeija on selvinnyt loistavasti neljän ja puolen vuoden koettelemuksista. Sen taisteluhenki ei näytä ajan myötä paljoakaan heikkenevän, ei edes sen venäläis- tai venäjänkielisissä osissa. Mittavia rintamanmuutoksia ei ole odotettavissa, vaikka kulutussota käy molemmille osapuolille yhä kalliimmaksi ja tuhoisammaksi. Mutta ei ole takuuta, että Ukraina poliittisena yhteisönä olisi raudanlujalla pohjalla – kuten ei ole välttämättä Venäjäkään eikä edes itälaidoillaan oireileva Länsi-Euroopan yhteisö.

Ukrainaa pitää yllä hyvin heterogeenisistä kansallisista, uskonnollisista ja ideologisista aineksista luotu liima. Sisäinen valtataistelu ei välttämättä johda laajempaan hajoamiskriisiin. Muistettakoon, että Ranskan suuren vallankumouksen erittäin veriset sisäiset puoluetaistelut eivät loppujen lopuksi heikentäneet maata edes raskaan sodan oloissa, vaan pikemminkin yhtenäistivät. Mutta se voi myös päinvastoin romahduttaa valtion, kuten Venäjän vallankumous ja sitä seuraava armeijan luhistuminen ja tappio osoittavat. Nykyisellä valtataistelulla on edellytykset saada samanlaista aikaan molemmissa toisensa poissulkevassa tapauksessa. Kumpi vaihtoehto toteutuu – vai vielä joku kolmasko? − on yksi Euroopan tulevaa tilannetta merkittävimmin muotoilevista tekijöistä.

Helsingissä 8.9.2026

Pekka Kauppala

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen dosentti

 [i] https://www.sgseura.fi/index.php/10-ajankohtaista/blokit/221-pekka-kauppala-8-1-2026-zelensky-saamassa-yliotteen-ukrainan-valtataistelussa-lahentymalla-trumpia .

[ii] Tämän pyrkimyksen myöntää Fjodorov avoimesti haastattelussaan Ukrainska Pravdalle 30.7: https://www.pravda.com.ua/articles/2026/07/30/8046557.

[iii] https://strana.news/ukr/news/511666-zamkomandira-rdk-zvinuvativ-holovu-sbu-u-vikradenni.html

[iv] Näkemyksen Zelenskyn mahdollisista tulevista jyrkistä ulkopoliittisista käännöksistä on esittänyt https://strana.news/news/511811-prinuzhdajut-li-zelenskoho-k-ustupkam-rossii.html#google_vignette . Mahdollisuutta neuvotella menestyksekkäästi Putinin kanssa häiritsevät tosin presidenttien erittäin huonot henkilökohtaiset suhteet. Tässä mielessä Budanov ja myös Putinin tämän virkakaudella henkilökohtaisesti luotettavaksi näkemänsä Porošenko ovat paremmassa asemassa, mutta ääritilanteissa kuten sodassa on aina pakko työntää tällaiset mieltymykset tarvittaessa sivuun.

[v] lhttps://www.youtube.com/watch?v=0og2uL-2m0o&t=1665s . Pokladin kotikaupungista kotoisin olevan Omeltšenkon mukaan hän on 1990-luvulla saanut tuomion kiristyksestä ja toiminut 2000-luvun Ukrainan kaikkein venäläismielisimmän oligarkin, Dmytro Firtaš’in turvakaartissa.