Juhani Suomi 16.3.2026
Ydinasepelotteen turvallisuusharha
Suomen hallitus kertoi 5. maaliskuuta puolustusministeri Antti Häkkäsen suulla tulevansa esittämään muutoksia nykyisiin ydinaseita koskeviin rajoituksiin. Käytännössä asia aiotaan toteuttaa poistamalla ydinenergialaista kaikki ydinaseita koskevat rajoitukset ja säätämällä rikoslaissa Suomen sotilaalliseen puolustamiseen liittyvistä poikkeusperusteista, joiden täyttyessä ydinräjähteiden tuominen Suomeen, niiden kuljettaminen tai hallussapito täällä olisi sallittua tarkoituksella puolustaa Suomea sotilaallisesti.
Häkkänen ei suostunut ottamaan kantaa kysymykseen, missä tilanteissa lakimuutokseen voitaisiin turvautua. Ylipäätään hän pyrki vähättelemään otetun askelen merkitystä varoittelemalla dramatisoimasta päätöstä ja kehottamalla suhtautumaan siihen rauhallisesti. Otetun askelen minimoimiseen tähtäsi myös vetoaminen siihen, että ydinenergialakia muuttamalla Suomi saattaisi ydinasepolitiikkansa Naton valtavirran, myös Pohjoismaiden, tasolle. Tämän perustelun onttouden ovat asiantuntijat tosin jo ehtineet paljastaa, sillä useat Pohjoismaat ovat jo pitkään kieltäneet ydinaseiden tuomisen alueilleen rauhan aikana.
Häkkänen kieltäytyi niin ikään ottamasta kantaa kysymykseen, millaisiin ydinaseisiin lakimuutosta voitaisiin soveltaa. Kun hallitus juuri vastikään käänsi korostetusti selkänsä Ranskan presidentti Macronin ehdottamalle uudelle eurooppalaiselle ydinpelotteelle, ei vaihtoehtoja juuri jää: nyt halutaan raivata viimeisetkin esteet amerikkalaisten ydinaseiden maahantuonnilta. Aiemmin pidettiin jo huolta siitä, ettei Nato-jäsenyyttä koskevaan hakemukseen eikä liioin DCA-sopimukseen tullut minkäänlaisia ydinaseita koskevia varaumia, koska korostettiin ydinenergialain tekevän ydinaseiden Suomeen tuomisen mahdottomaksi. Nyt samainen laki halutaan siis kuitenkin vesittää.
Julkisuudessa Häkkänen perusteli lainmuutosta selittämällä sen parantavan Naton ennaltaehkäisevää pelotetta, mikä on tarkoituksenmukaista kaunistelua. Tähän astikin sotilasasiantuntijat ovat lähteneet siitä, että Suomea – kuten muitakin Pohjoismaita – voidaan puolustaa myös ydinaseilla tuomatta niitä näiden valtioiden alueille. Varsinkin kun sellaisen puolustamisen on laskelmoitu tapahtuvan lähinnä pitkän ja keskipitkän kantaman ohjuksilla. Jos taas uuden avauksen taka-ajatuksena on esimerkiksi sallia ydinaseiden läpikulku Suomen ilmatilan kautta tai suoda niitä kuljettaville lentokoneille välilaskumahdollisuus Suomessa, ei sadassa vuodessa ole opittu juuri mitään. Suomen maaperää tarjottiin 1920-luvulla toistuvasti Neuvosto-Venäjää/Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvien sotilaallisten operaatioiden tukialueeksi. Mitään hyötyä siitä ei Suomen turvallisuudelle koitunut, vahinkoa sitäkin enemmän. Nyt halutaan koettaa kepillä jäätä uudelleen.
Kuten aina ennenkin, moisille pyrkimyksille on satanut julkisuudessa ohjailtua tukea sekä valtamediassa että piireistä, jotka olisivat olleet jo ennalta ennustettavissa. Näkyvimmin on lanseerattu jälleen kerran valikoitua ”tutkijatietoa”. Sen tasoa kuvastaa erään tutkijan jyrähdys: rajoitusten poistamisella ja sillä, tuleeko Suomeen ydinaseita ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Toinen asiantuntija korosti, ettei näe viitteitä siitä, että Naton pöydässä edes keskusteltaisiin ydinaseiden tuomisesta Suomeen. Joku voisi kysyä, mihin lainmuutosta sitten ylipäätään tarvitaan.
Tapansa mukaan tasavallan presidentti kulki taas joukon kärjessä korostamalla ”toivovansa valtakunnan päämiehenä, että meillä ei ole minkäännäköisiä rajoitteita meidän ydinasesuunnitteluun”. Tähän asti suunnittelu ja ydinaseita koskevat päätökset ovat yleensä olleet tiukasti harvojen ydinasevaltojen käsissä. Ehkä yllättävin aselippua heiluttaneista on ollut pasifistiksi itseään aiemmin luonnehtinut entinen pääministeri Sanna Marin, jonka mielestä Suomella ei pidä olla ”turhia esteitä” ydinaseille.
Suomen pitkät perinteet ydinaseiden rajoittamispyrkimyksissä
Suomi oli aikanaan yksi ensimmäisistä ydinsulkusopimuksen (NPT) allekirjoittaneista ja ratifioineista valtioista. Sopimus velvoittaa Suomea olemaan hankkimatta ydinaseita ja muun muassa edistää ydinmateriaalin valvontaa. Sopimuksen voimaantulosta vuonna 1970 lähtien Suomi on pitänyt sitä keskeisenä kansainvälisen turvallisuuden tukipilarina ja ydinaseiden leviämisen estäjänä. Paktiin liittyessään Suomi sai muiden ydinaseettomien valtioiden tavoin kaikilta ydinasevalloilta nk. negatiiviset turvallisuustakeet eli lupaukset olla määrätyin ehdoin käyttämättä ydinaseita Suomea vastaan. Ydinsulkusopimukseen ovat sittemmin liittyneet lähes kaikki maailman valtiot. Poikkeuksen muodostavat vain Intia, Pakistan, Israel ja Pohjois-Korea.
Ydinsulkusopimus ei kuitenkaan kiellä ydinasevaltion valvonnassa olevien ydinaseiden sijoittamista toisten valtioiden alueille. Siltä osin Suomen hallitus kuitenkin määritteli kantansa jo hyvissä ajoin ennen ydinsulkusopimuksen syntyä vastatessaan 3.3.1962 YK:n pääsihteerin tiedusteluun. Tuolloin se totesi, että ”Suomi on liittoutuneiden valtojen kanssa v. 1947 solmimassaan rauhansopimuksessa omasta puolestaan sitoutunut olemaan ’pitämättä, valmistamatta tai kokeilematta mitään ydinasetta’. Suomen noudattamasta puolueettomuuspolitiikasta seuraa, ettei se myöskään suostu vastaanottamaan alueellaan ydinaseita enempää kuin muitakaan sotilaallisia laitteita minkään muun valtion lukuun.”
Myöhemmin on näitä kannanottoja täydennetty vielä juridisella esteellä, kun vuonna 1987 voimaan tulleessa ydinenergialaissa todetaan yksiselitteisesti, että kaikkien ydinräjähteiden tuonti Suomen alueelle on kielletty. Tuosta sopimuksen ydinosasta halutaan nyt siis irti, ja aivan varmasti pian ”unohdetaan” aiemmat keskeiset kannanotot ja sopimuksetkin. Sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän esitaistelijana esiintyessään Suomi on samaan aikaan vähä vähältä irtautunut kaikista sittemmin vastenmielisiksi koetuista kansainvälisistä sitoumuksistaan tavalla, joka poikkeaa noissa pakteissa määritellyistä muodoista.
Samaisessa vastauksessaan YK:n pääsihteerille Suomen hallitus otti kantaa myös pääsihteerin esille ottamiin ydinaseettomiin vyöhykkeisiin ja kannatti lämpimästi niiden muodostamista osaratkaisuina, jotka rajoittaisivat ydinaseiden jatkuvaa kehittämistä ja leviämistä: ”… niihin kuuluvat valtiot sitoutuisivat keskinäisin sopimuksin ja yhteisesti hyväksymänsä valvonnan alaisuudessa olemaan valmistamatta, hankkimatta tai vastaanottamatta ydinaseita ja joita koskevia sopimuksia ydinasevallat sitoutuisivat kunnioittamaan. Suomen hallituksen käsityksen mukaan tällaisten ydinaseettomien vyöhykkeiden muodostaminen laajoille alueille vaikuttaisi merkittävällä tavalla kansainvälisen jännityksen lieventämisen hyväksi.”
Tällä tiellä Suomi ei jäänyt odottelemaan, vaan esitti jo 28.5.1963 – siis jo ennen ydinsukusopimusta – presidentti Urho Kekkosen suulla ajatuksen Pohjoismaiden muodostamasta ydinaseettomasta vyöhykkeestä (PYV). Taustalla oli ajatus, että tällainen alueellinen sopimus voisi täydentää mahdollista tulevaa ydinsulkupaktia lisämääräyksillä, jotka voisivat koskea esimerkiksi lentokoneiden ja alusten läpikulkua, valvontaa ja ydinjätteitä.
Kekkosen vyöhykealoite sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton, mutta ydinsulkusopimuksen voimaantulon jälkeen alettiin vähitellen oivaltaa, että perustettu ja toimiva vyöhyke olisi itse asiassa melkoinen hallinnollinen kokonaisuus, joka voisi pitää sisällään moninaisia ristikkäisiä sitoumuksia. Keskeiset suomalaiset diplomaatit kokivatkin vyöhykeidean Suomen kannalta hyödyllisenä tavoitteena, mikä osaltaan selittää sitä, että aloite pysyi hengissä ja jalostui aina vuoden 1992 alkuun asti. Noiden lähes kolmen vuosikymmenen aikana ydinaseettomien vyöhykkeiden sopimuksia ehdittiin solmia Afrikassa, Eteläisen Tyynenmeren alueella, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.
Tehdessään selkoa aloitteensa taustoista Kekkonen korosti nimenomaan ydinaseiden leviämisen vaaraa. Olivathan viimeksi Kuuban ohjuskriisi ja sen myötä uhannut ydinasekonflikti osoittaneet, että ”jokainen toimenpide, joka voisi johtaa ydinaseiden sijoittamiseen alueille, joilla niitä ei vielä ole tai sellaisten valtojen hallintaan, joilla ei ole tällaisia aseita käytössään, synnyttää mitä suurinta levottomuutta ja jännitystä.” Hän oli vakuuttunut siitä, että Pohjolan julistaminen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi siirtäisi alueen valtiot kiistattomasti pois niiden spekulaatioiden piiristä, joita ydinasestrategian kehitys on aikaansaanut ja varmistaisi alueen pysymisen kansainvälisen jännityksen ulkopuolella. Tältä linjalta Suomi on nyt vetäytymässä uhmakkaasti valitsemalla toisen turvallisuusstrategian.
Julkisuudessa on myös ehditty spekuloida, miten Venäjä Suomen muuttuneeseen ydinasepolitiikkaan tulee suhtautumaan. Onhan sen turvallisuuspoliittista ajattelua hallinnut jo vuosisatojen ajan lännestä tulevan hyökkäyksen pelko. Suomen suhteissa se tiivistyi tavoitteeksi saada jonkinlainen garantia siitä, ettei Suomi luovuta aluettaan itään suuntautuvan hyökkäyksen tukialueeksi. Se nousi esiin ensin Tarton rauhanneuvotteluissa ja uudelleen 1930-luvun lopulla nk. Jartsev-keskusteluissa, kunnes sodassa hävinnyt Suomi tuon vakuutuksen antoi yya-sopimuksen muodossa vuonna 1948.
Tuskin Venäjän perimmäiset reaktiot paljonkaan tulevat poikkeamaan siitä, minkä maailma ehti kokea jo lokakuussa 1962. Tuolloinhan Yhdysvaltain sotilastiedustelu paljasti Neuvostoliiton olevan kuljettamassa keskikantaman ohjuksia meritse Kuubaan. Presidentti John F. Kennedy julisti välittömästi Kuuban laivastosaartoon ja ilmoitti, että Yhdysvallat tulisi pitämään jokaista Kuubasta laukaistua ydinohjusta Neuvostoliiton hyökkäyksenä ja vastaamaan siihen kostotoimin. Samalla Kennedy määräsi maan asevoimat – mukaan lukien ydiniskuvoimat – taisteluvalmiuteen. Neuvostoliitto vastasi kutsumalla koolle Varsovan liiton johdon, peruuttamalla sotilaiden lomat ja lisäämällä asevoimien valmiutta. Jännityksen kiristyminen näytti johtavan vääjäämättä kohti ydinasesotaa. Ratkaisun odotettiin tapahtuvan vaiheessa, jolloin Kuubaan matkalla olleet neuvostoalukset saapuisivat saartoalueelle ja kohtaisivat amerikkalaiset sota-alukset.
Kuuban ohjuskriisi laukesi vasta, kun pääsihteeri-pääministeri N.S. Hruštšev komensi Neuvostoliiton alukset kotimatkalle ja Yhdysvallat lopetti merisaartonsa sekä vakuutti, ettei Kuubaan tultaisi hyökkäämään. Löytyykö tästä ajasta yhtä realistisia kansansa johtajia, on kysymys, johon nykynäyttöjen perusteella suhtautuu väkisinkin skeptisesti.
Presidentti Kekkonen kuvaili noiden päivien raastavaa jännitystä myöhemmin akateemikko Mika Waltarille seuraavaan tapaan: ”kun… sietämättömän jännityksen valtaamana seurasin Kuuban selkkauksen kehitystä, palasi Johannes Angelos monesti mieleeni.” Näinä päivinä monille saattaa pikemminkin palata mieleen Sinuhe egyptiläisen pessimismi: ”Sillä ihminen on sellainen, että hän ei muutu.”