Juhani Suomi 14.10.2026

Kun Ranskaa aiemmin turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä lähestyttiin

Media kertoi 14.9.2026, että Suomi tulee liittymään Ranskan ”eteen työnnetyn pelotteen” käsittävään ydinasealoitteeseen. Puolustusministeri Antti Häkkäsen mukaan se voi merkitä Ranskan strategisten ilmavoimien ”tilapäistä läsnäoloa” Suomessa. Toisin sanoen Ranskan ydinaseiden kuljettamiseen soveltuvat hävittäjät voivat laskeutua tai ”tilapäisesti sijoittua” Suomeen. Kerrotun mukaan solmittava yhteistyö ei yhtä kaikki sisällä lupausta avunannosta Suomelle, saati ydinaseiden käyttöä sen puolustamiseksi.

Kovin toisenlaisissa merkeissä Suomi lähestyi Ranskan valtionjohtoa 1960-luvulla, jolloin ranskalaiset pyrkivät nimenomaan välttämään tilanteen kärjistämistä idän ja lännen välillä.

de Gaullen avaus

Tammikuun alkupäivinä 1962 – nk. noottikriisin jälkitunnelmissa ja Suomen presidentin valitsijamiesvaalien edellä – Ranskan Helsingin-suurlähettiläs Abel Verdier saapui ulkoministeriöön tuomaan presidentti Charles de Gaullen presidentti Urho Kekkoselle osoittamaa ehdotusta saapua lokakuun lopulla valtiovierailulle Ranskaan. Hallituksen käsiteltyä asiaa Kekkonen ilmoitti suostuvansa vierailuun mielihyvin. Hän kuitenkin pyysi, että virallinen kutsu toimitettaisiin Helsingissä kokoontuvan Pohjoismaiden Neuvoston kokouksen aikana, kuten sitten tapahtuikin. Erikoislaatuinen pyyntö johtui Yhdysvaltain Skandinaviassa levittämästä näkemyksestä, että Suomen puolueettomuus ja itsemääräämisoikeus olivat vaarassa vielä noottikriisin jälkeenkin.

Kovin toisenlaiselta vaikutti Ranskan asennoituminen, mikä epäilemättä sai kutsun tuntumaan sitäkin houkuttelevammalta. Totesihan de Gaulle lähettämässään viestissä muun muassa: ”… Hyväksyn täysin Suomen puolueettomuuspolitiikan. Tämä politiikka on vieläpä minun mielestäni ainoa mahdollinen herättämään täyttä luottamusta niin lännessä kuin idässä. Tätä politiikkaa on harjoitettava vakavasti ja mestarillisesti ja juuri tätä presidentti Kekkonen tekee onnellisella tavalla.”

Myös Ranskan lehdistön suhtautuminen vierailuun oli sen kaikissa vaiheissa poikkeuksellisen myönteistä, suorastaan ylistävää, toisin kuin Kekkosen edellisvuotisella Lontoon-vierailulla.

Ydinasesodan uhka varjostaa vierailua

Viime hetkellä koko vierailu oli kariutua tapahtumiin Kuubassa. Kriisi kärjistyi Yhdysvaltain sotilastiedustelun paljastettua Neuvostoliiton rakentavan Kuubassa tukikohtia keskimatkan ohjuksille, joiden merikuljetusten kerrottiin olevan jo käynnissä. Presidentti John F. Kennedy julisti 22.10. Kuuban laivastosaartoon ja ilmoitti Yhdysvaltain tulevan pitämään jokaista Kuubasta laukaistua ydinohjusta Neuvostoliiton hyökkäyksenä ja vastaamaan siihen kostolla. Samalla hän määräsi maan asevoimat ja ydiniskuvoimat taisteluvalmiuteen. Neuvostoliitto vastasi kutsumalla koolle Varsovan liiton johdon, peruuttamalla sotilaiden lomat ja kohottamalla asevoimiensa valmiutta.

Kekkosen ensireaktio Yhdysvaltain suurlähettilään toimittamaan Kennedyn puhetekstiin kuvasi sodat kokeneen polven tuntoja: ”Olenhan aina tiennyt, että jostakin sen täytyy alkaa.” Vaikka jännitys kiristyi kaiken aikaa, ja tapahtumien kulku näytti johtavan ydinsotaan, presidentti ei kuitenkaan perunut vierailuaan. Ratkaisun odotettiin tapahtuvan Kekkosen ensimmäisen vierailupäivän aikana, jolloin Kuubaan matkalla olleiden neuvostoalusten ennakoitiin saapuvan saartoalueelle ja kohtaavan siellä odottavat amerikkalaiset sota-alukset.

Kekkonen aloitti virallisen Ranskan-vierailunsa – ensimmäisen Suomen valtionpäämiehen vierailun – aamulla 24.10.1962. Hän näyttää tehneen lopullisen lähtöpäätöksen lähinnä de Gaullen reaktioiden pohjalta. Kun tämä amerikkalaisten toimista informoituna – kuten uskottiin ja mikä myös osoittautui todeksi – ei tehnyt elettäkään vierailun peruuttamiseksi, ei Kekkonenkaan katsonut voivansa sitä tehdä. Myöhemmin Pariisissa hän näyttää arvoineen tilannetta ensisijaisesti de Gaullen rauhallisen pessimististen näkemysten pohjalta. Levoton hän kuitenkin oli kaiken aikaa, kunnes vasta maaseutukiertueen alkaessa sai kuulla, että kriisi oli lauennut. Pääministeri N.S. Hruštšov oli taipunut poistamaan ohjustukikohdat Kuubasta ja Yhdysvallat puolestaan lopettamaan merisaarron sekä antamaan vakuutuksen, ettei Kuubaan tultaisi hyökkäämään.

de Gaulle vakuuttuu Suomen puolueettomuuspolitiikan välttämättömyydestä

Vierailun keskeisimmän osuuden muodostivat valtionpäämiesten viralliset keskustelut, joita käytiin kahteen otteeseen ja suurimmalta osin ilman avustajia. Vastoin Kekkosen ennakointia de Gaullea ei kiinnostanut aiheena niinkään Neuvostoliitto ja sen politiikka. Toki hän oli kiinnostunut vieraansa kokemuksista ja mielipiteistä, mutta julkitoi myös samalla, että vaikka Ranskalla oli kaikki syyt pitää Venäjän kansaa ystävänään, yhteisymmärrys Moskovan kanssa ei tulisi kysymykseen niin kauan kuin kommunismi hallitsisi maata.

Keskusteluissa käsiteltiin lähinnä kahta teema: Ranskan Eurooppa-politiikkaa ja Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Kekkonen pyrki parhaansa mukaan selvittämään isännälleen Suomen puolueettomuuspolitiikan perusteita ja erikoislaatuisuutta. Hän kuvaili sen paradoksaalisuutta ja kertoi suomalaisten useaan otteeseen testanneen, pitikö paikkansa väittämä, että kuta paremmat suhteet maalla on itään, sitä suotuisammat edellytykset sillä on kehittää yhteistyötä länsivaltain kanssa. Kerta toisensa perästä väite oli osoittautunut todenperäiseksi, viimeksi FINEFTA-ratkaisun yhteydessä. Tuolloin neuvostojohto oli lopulta luopunut vastustamasta ratkaisua saatuaan Kekkoselta vakuutuksen, ettei Suomen turvallisuuspoliittinen linja tule kaupallisten järjestelyjen seurauksena muuttumaan. Sen seurauksena taloudellisesti merkittävä, 1.7.1961 allekirjoitettu assosiaatiosopimus integroi Suomen tiiviimmin osaksi läntistä kauppajärjestelmää vahingoittamatta kuitenkaan sen puolueettomuuspolitiikan uskottavuutta Moskovan silmissä.

Sinällään de Gaullen vakuuttaminen osoittautui helpommaksi kuin aikanaan brittien ja amerikkalaisten. Ranskan presidenttiä ei tarvinnut taivutella ymmärtämään Suomen asemaa. Se kävi ilmi jo hänen avauspuheenvuorostaan: ”Tarvitsee katsoa vain karttaa ymmärtääkseen Teidän asemanne… Maantieteellinen asemanne ja siitä seuraava strateginen asemanne on sellainen, että emme voi muuta kuin täysin ymmärtää puolueettomuuslinjanne välttämättömyyden.” Myöhemmin de Gaulle korosti vielä pää- ja ulkoministereilleenkin vakuuttaneensa Kekkoselle Ranskan ymmärtävän täydellisesti Suomen aseman ja pitävänsä arvossa sen puolueettomuuspolitiikkaa. Sama asia lausuttiin julki myös vierailun päätteeksi annetussa tiedonannossa.

Oman Eurooppa-politiikkansa osalta de Gaulle oli avomielinen, mikä auttoi Kekkosta myöhemmin analysoimaan Euroopan tilannetta. de Gaulle torjui jyrkästi ajatuksen kaksinapaisesta maailmasta ja painotti Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton maailmanmahtien väliin jäävän ”välimaailman” keskeisyyttä. Sen oli yhdistyttävä ja tultava voimakkaaksi eikä jättänyt epäselväksi kenen johdolla sen tulisi tapahtua. Ehdottomana edellytyksenä suunnitelmansa toteutumiselle presidentti näki Ranskan ja Saksan vanhojen kaunojen hautaamisen. Kun Kekkonen toi julki epäluulonsa saksalaisia kohtaan, de Gaullekin myönsi, että heidän suhteen tuli olla varuillaan. Siksi Saksan liittotasavalta (SLT) tuli sitoa tiukasti länteen. Samat perustelut Kekkonen oli kuullut edellisenä vuonna Kennedyltä. Erona oli nyt vain se, että de Gaulle halusi padota SLT:n ”seikkailupolitiikan” sitomalla sen nimenomaan Ranskaan. Hän korosti Ranskan kyllä huolehtivan siitä, että ”Saksa pysyy aisoissa”.

EEC – välikappale ja samalla ongelma

”Välimaailmaidean”, vahvan Euroopan, toteuttamiseen de Gaulle pyrki nimenomaan EEC:n avulla. Hän korosti, että taloudellisen yhteistyön nimenomaisena tarkoituksena oli luoda pohja poliittiselle yhteistyölle, unionille, joka ulottuisi myös puolustuksen alalle. Ylikansalliselle tasolle hän ei sitä kuitenkaan halunnut ulottaa, vaan arvosteli jyrkästi siitä haaveilevia.

Näin keskusteluissa oli päädytty teemaan, jota Kekkonen oli jo etukäteen pitänyt tärkeimpänä puolueettomuuspolitiikan rinnalla. Hän tiedusteli, millaisena de Gaulle näki puolueettomien maiden ja erityisesti Suomen aseman hahmottelemassaan Euroopassa, jonka syntymistä kenraali oli avomielisesti luonnehtinut Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain intressien vastaiseksi. Kekkonen korosti Suomen kantavan huolta, miten se kykenee säilyttämään ulkomaankauppansa edut, mikäli Talousyhteisö vahvistuu ja laajenee.

Kysymys oli Suomen kannalta mitä olennaisimmasta huolenaiheesta. Se oli onnistunut turvaamaan FINEFTA-sopimuksella kauppaetunsa Länsi-Euroopassa, jonne lähes 2/3 sen viennistä suuntautui. Sopimus oli varmistanut sille tasaveroisen kilpailuaseman säilymisen näillä tärkeillä markkinoilla, ja se oli teollisuustuotteiden kaupan asteittaisen vapautumisen myötä kasvattamassa voimakkaasti Suomen kauppaa nimenomaan EFTA:n puitteissa. Tätä suotuisaa kehitystä varjostivat kuitenkin tiedot, joiden mukaan jotkut keskeiset EFTA-maat havittelivat EEC:n jäsenyyttä tai ainakin assosioitumista siihen. Toteutuessaan tämä olisi merkinnyt joidenkin Suomen tärkeiden vientimaiden ja kilpailijoiden siirtymistä EEC:n tullimuurin taakse ja samalla EFTA:n kuihtumista, mikä pakottaisi Suomen etsimään uusia kauppapoliittisia järjestelyjä siihen asti kavahtamansa EEC:n suunnalla.

Iso-Britannia oli jo pitkään käynyt neuvotteluja EEC:n jäsenyydestä. Sen vanavedessä olivat seuranneet Norja ja Tanska, ja puolueettomistakin Sveitsi, Ruotsi ja Itävalta olivat lähteneet tavoittelemaan assosioitumista järjestöön. Myös Suomessa oli syntynyt painetta lähentyä EEC:tä. Nämä pyrkimykset olivat saaneet tukea lännestä, missä katsottiin Euroopan poliittisen ykseyden rakentamisen edellyttävän myös puolueettomien mukanaoloa. Siksi myös Suomi oli pyritty vetämään mukaan läntiseen yhteisöön. Presidentti Kennedy oli ollut sen onnistumiseksi valmis jopa erityisjärjestelyihin. Samaan aikaan Moskovassa oli suhtauduttu EEC:n laajentumis- ja vahvistamishankkeisiin kasvavalla epäluulolla. Pääministeri Hruštšov oli varoittanut Itävallan liittokansleria ja korostanut Itävallan pyrkimysten olevan ristiriidassa sen puolueettomuuden kanssa ja pilaavan siten sen suhteet Neuvostoliittoon. Samanlaisia varoituksen sanoja oli kantautunut Suomeenkin, ja Suomen Moskovan-suurlähettiläs Eero A. Wuori oli korostanut Helsinkiin neuvostoliittolaisten tulevan seuraamaan EEC-kysymystä äärimmäisen tarkkaavaisesti.

Ratkaisun avaimet ovat de Gaullella

Ennen Ranskan-vierailua Suomi oli Kekkosen luotsaamana noudattanut integraation osalta jonkinlaista ”wait and see” -politiikkaa sekä samanaikaisesti tunnustellut mahdollisuuksia etsiä korviketta mahdollisille menetyksille kehitysmaiden markkinoilta. Tuleva kehitys näytti riippuvan ennen muuta siitä, miten Iso-Britannia tulisi onnistumaan jäsenyyspyrkimyksissään. Jos siitä tulisi EEC:n jäsen, sen vanavedessä seuraisi muita. Jos se torjuttaisiin, merkitsisi se muidenkin halukkaiden hankkeiden jäädyttämistä, mikä olisi Suomen etujen mukaista. Ratkaisun avainten tiedettiin olevan de Gaullen käsissä.

Vierailun isännän kannanotto oli Kekkoselle mieluisaa kuultavaa. de Gaulle totesi ymmärtävänsä, että Suomelle oli tärkeää säilyttää puolueettomuutensa, mutta samalla myös varmistaa itselleen samanlainen kilpailuasema yhteismarkkinoilla kuin Skandinavian mailla tulisi olemaan. Hän vakuutti, että ”Ranskan tai talousyhteisön puolesta ei tulla tekemään mitään vaikeuksia niiden järjestelyjen toteuttamiseksi, jotka ovat tarpeen Suomen kilpailuaseman turvaamiseksi.” Tämän vakuutuksen hän toisti myöhemmin pääministeri Georges Pompidoun ja ulkoministeri Couve de Murvillen läsnäollessa. Vielä suurempi merkitys oli kenraalin selväsanaisella toteamuksella, että hän tulee vastustamaan Ison-Britannian jäsenyyttä EEC:ssä. Merkitsihän se, ettei Suomen tarvinnut ryhtyä minkäänlaisiin uusiin järjestelyihin. Kekkosen reaktio heijasteli kannanoton merkitystä: ”Se mitä sanoitte Ranskan ymmärtämyksestä Suomea kohtaan talousyhteisökysymyksessä, on meille mitä arvokkain ilmoitus. Nyt käytyjen keskustelujen valossa näemme selvemmin tulevaisuuteen ja voimme sen valossa omata kiinteämmän lähtökohdan ulkopolitiikkamme toteuttamiselle tulevaisuudessa.”

Jälkeenpäin muun muassa Ruotsin pääministeriltä Tage Erlanderilta saadut tiedot kertoivat Suomen presidentin onnistuneen tekemään myönteisen vaikutuksen isäntiinsä. de Gaulle oli vielä Erlanderillekin tuonut julki tyytyväisyytensä Kekkosen vierailuun ja sen aikana käytyihin keskusteluihin. Suomen edut tulee ottaa huomioon, ”pitkä kenraali” oli korostanut. Samansuuntaisia viestejä saatiin kuulla seuraavinakin vuosina. Ranskan taholta on kaikin tavoin osoitettava ystävyyttä ja myötämielisyyttä Suomelle, de Gaulle evästi Suomen-vierailuun valmistautuvaa valtiovarainministeri André Malraux’ia. Suomen suurlähettiläälle presidentti korosti, että maiden välistä kosketusta tuli jatkaa mahdollisimman tiiviinä.

Tukea ilman egoistisia motiiveja

Kekkonen näki Ranskan politikassa Suomelle edullisen eurooppalaisen kehityspiirteen: ”’On hyvä nähdä maailma sellaisena kuin se on’, ei ole mikään sankarillinen tunnuslause, mutta de Gaullen sanomana sitä ei voida selittää antautumismielen ilmaukseksi.” Kekkonen kiinnitti huomiota nimenomaan siihen, että Ranska oli profiloitumassa oman tien kulkijaksi länsileirissä. Mitä ilmeisimmin hän näki Suomen mielellään sellaisessa Euroopassa, missä de Gaullen johtama Ranska edustaisi länttä ja Hruštšovin johtama Neuvostoliitto itää. Silloin suhteita olisi helpompi hoitaa kumpaankin ilmansuuntaan ja Suomen asema vahvistuisi. Mitä keskeisemmän roolin de Gaulle Euroopan politiikassa sai, sitä selvemmin Kekkonen näyttää laskeneen turvallisuuspolitiikassa mainittujen kahden tekijän varaan. Kuvaavaa on, että myöhemmin juuri Hruštšovin ja de Gaullen kukistuminen pakottivat Kekkosen uusiin johtopäätöksiin ja linjan tarkistuksiin.

de Gaullen merkitystä Kekkosen näkökulmasta korosti myös tämän vaikutusvalta EEC:n politiikkaan. Hänessä voitiin perustellusti nähdä takuumies sille, ettei järjestön kehitys tulisi vaarantamaan Suomen etuja. Osoitus siitä saatiin jo tammikuussa 1963, kun de Gaulle omista syistään katkaisi jäsenyysneuvottelut EEC:n ja Ison-Britannian väliltä ja mursi samalla Norjan ja Tanskan jäsenyyspyrkimykset sekä Ruotsin, Itävallan ja Sveitsin assosioitumishaaveet, mikä rauhoitti tilanteen Suomen osalta.

de Gaullen pitkälle menevän ymmärtämyksen ja myötämielen Suomen turvallisuuspolitiikkaa kohtaan Kekkonen koki hyödyttävän Suomen kansallisia etuja ja vahvistavan sen asemaa. Varsinkin kun kenraalin kannanottojen takaa ei pilkistänyt yrityksiä sitoa Suomi Neuvostoliiton vastaiseen eturintamaan, kuten aikanaan reunavaltiopolitiikan aikana. Nyt ajankohtaisesta ”eteen työnnetystä ydinasepelotteesta” puhumattakaan. Päinvastoin kenraali tunnusti puolueettomuuspolitiikan hyödyttävän Suomea ja antoi sille näkyvän tukensa.