Suomen Geopoliittinen Seura ry

Geopolitiska Föreningen i Finland rf                              Raportti 4.10.2022 

Louhisaari-seminaari Hämeenlinnassa 16.9.2022

Suomen Geopoliittinen Seura ry järjesti vuotuisen Louhisaari-seminaarin Hämeenlinnassa 16.9. 2022

Päivän ohjelmaa toteutettiin yhteistoiminnassa Kansallismuseon ystävät ry:n (KMY) kanssa. Seminaariin Hämeen linnan luentosalissa klo 13–17 osallistui 68 henkeä, joukossa myös Hämeenlinnan Paasikivi-seuran jäseniä. Aamupäivillä ennen seminaaria oli tilaisuus tutustua linnan tiloihin, ja iltapäivän oheisohjelmana oli käynnit Museo Militariassa ja Hattulan Pyhän Ristin kirkossa.

Seminaarin yleisteema oli Paasikiven linjalta Euroopan geopoliittisiin muutoksiin.

Professori Pekka Visurin johdolla pidettiin kaksi istuntoa, joista ensimmäinen painottui hieman enemmän historiaan ja toinen ajankohtaisasioihin.

Poimintoja alustuksista:

Professori Juhana Aunesluoma, Helsingin yliopisto:

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjoja vuoden 1944 jälkeen

Venäjän laajamittaiset sotatoimet Ukrainassa ja Suomen Nato-jäsenyysprosessi ovat aloittaneet vilkkaan keskustelun vuoden 2022 tapahtumia edeltäneestä kehityksestä. Presidentti Sauli Niinistön sanoin Suomen ja Venäjän aiemmasta suhteesta ei ole paljon jäljellä, eli maiden välisissä suhteissa eletään ”vuotta nolla”. Vuosi 2022 hahmottuu kylmän sodan päättymisestä 1989–1991 alkaneen kauden päätöksenä, jota ovat leimanneet Yhdysvaltojen johtoasema, globaalin keskinäisriippuvuuden kasvu ja globaalin järjestelmän kriisiytyminen 2010-luvulla sekä uudet sotilaalliset konfliktit.

Suomen ulkopolitiikan puhetavoissa ja painotuksissa vuonna 2022 tapahtunut muutos vertautuu syksyn 1944 muutokseen. Sauli Niinistön ja muun valtiojohdon puheet edustavat samankaltaista epäjatkuvuuskohtaa kuin J. K. Paasikiven linjaukset jatkosodan jälkeen, ja erityisesti pääministerin itsenäisyyspäivän puhe joulukuussa 1944. Paasikiven linjauksista syksyllä 1944 juontuu ajallinen kaari elokuuhun 2022, jossa Suomen kansainvälinen asema ja Venäjää koskevat linjaukset ovat muuttuneet täysin.

Nykyhetken perspektiivi vaikuttaa väistämättä myös kaukaisemmasta menneisyydestä vallitsevaan historiakuvaan. Historiantutkijat kuvaavat tätä nykyhetken ja menneisyyden välistä suhdetta presentismin käsitteellä, jolla on negatiivinen perussävy. Hyvässä historiantutkimuksessa menneisyyttä ei kuitenkaan tarkastella nykyisestä arvomaailmasta johdetuilla kriteereillä, vaan menneisyyden omin ehdoin. Nykyhetkeen johtanutta kehitystä ei myöskään tule tarkastella teleologisesti eli vääjäämättömästi lopputulokseen edenneenä tapahtumakulkuna. Nykyhetkeä on selitettävä ja taustoittava tieteellisesti validilla tavalla, eli on huomioitava vaihtoehtoiset kehityspolut ja syy-seuraussuhteisiin liittyvät todennäköisyydet.

Nykyhetken perspektiivistä – tai tirkistysaukosta – tarkastellen Suomen toisen maailmansodan jälkeisen ulkopolitiikan linjoista erottuu neljä kiinnostavaa teemaa:

• Liittoutuminen, jossa Suomen historiallinen kokemus on hyvin ristiriitainen ja monenlaisten kiistojen ja implisiittisten oletusten leimaama.
• Kylmän sodan ajan puolueettomuuden traditio, jonka osalta on talven ja kevään 2022 nopean käänteen valossa painotettu pragmaattisuutta ja puolueettomuuspolitiikan välinearvoa. Tutkimus viittaa kuitenkin siihen, että kylmän sodan kuluessa puolueettomuudesta tuli osa suomalaisten identiteettiä, mahdollisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan eliittiä lukuun ottamatta. Tämä identiteetti näyttää muuttuneen EU-jäsenyyden myötä, mikä on valmistanut pohjaa Nato-jäsenyyden korkealle kannatukselle.
• Maanpuolustus ja kansalaisten puolustustahto, jossa on ollut hyvin merkittävää jatkuvuutta toisen maailmansodan jälkeen. Kylmän sodan päättyminen ei edusta epäjatkuvuutta, vaan pikemminkin Suomen alueellista koskemattomuutta painottava puolustuspolitiikka on pysynyt vankasti paikoillaan ympäristön muutoksista huolimatta.
• Suomettumisen varjot, jonka osalta keskustelu jatkuu edelleen suomettumisesta osana Suomen poliittista kulttuuria kylmän sodan vuosikymmeninä ja osana suomalaista mielenmaisemaa, jossa Neuvostoliiton laajamittainen vaikutusvalta Suomen sisäisiin asioihin hyväksyttiin normaaliin elämänmenoon kuuluvana asiana. Suomettuminen Suomen ulkopolitiikan adaptaatiostrategiana ja selviytymiskeinona ei herätä vastaavaa kiinnostusta tai kriittistä keskustelua.

Professori Tuomas Forsberg, Helsingin yliopisto:

Suomen ulkopolitiikka ja Nato-jäsenyys

Päätös hakea Naton jäsenyyttä ei sinänsä ole yllättävä, sillä asiasta on puhuttu ja keskusteltu jo yli kaksikymmentä vuotta ja ajatus ”Nato-optiosta” eli mahdollisuudesta hakea Nato-jäsenyyttä tilanteen niin muuttuessa vakiintui osaksi Suomen kylmän sodan jälkeistä turvallisuuspoliittista linjaa. Mutta monet ajattelivat, että Nato-jäsenyys toteutuisi niin, että ensin yleinen mielipide muuttuisi Ruotsissa (siellä kannattajia oli ollut useissa mittauksissa jo vuosien ajan enemmän kuin vastustajia), sitten muuttuisi Ruotsin poliittisten päätöksentekijöiden kanta, sen jälkeen Suomen poliittiset johtajat päättäisivät, että Suomen on seurattava Ruotsia ja lopulta muuttuisi yleinen mielipide Suomessa. Mutta nyt järjestys olikin lähestulkoon päinvastainen.

Toisin kuin mitä Suomessa on pitkään ajateltu, yleisestä mielipiteestä tuli poliittista päätöksentekoa ohjaava eikä vain sitä tukeva tai vastustava voima. Tämä ei tosin ole uusi asia sikäli, että myös EU-jäsenyyden osalta yleinen mielipide kääntyi sen puolelle aiemmin kuin poliitikot. Nato-kysymyksen osalta taas oli ilmeistä, että sen enempää Halonen kuin Niinistökään eivät presidentteinä halunneet edistää Suomen Nato-jäsenyyttä perustellen sitä sillä, että yleisen mielipiteen tukea ei ollut eivätkä he uskoneet, että yleinen mielipide muuttuisi, jos he presidentteinä kannattaisivatkin Suomen liittymistä Natoon.

Monet poliitikot ovat jälkikäteen sanoneet, että he olivat olleet Nato-jäsenyyden kannattajia jo ennen helmikuuta 2022, mutta tämä ei vaikuta erityisen uskottavalta ennen kuin selvää historiallista todistusaineistoa ajattelun kehittymisestä voidaan esittää. Toki monet poliitikot varmasti käänsivät kelkkaansa samaan aikaan ja samasta syystä kuin kansalaisetkin. Media taas oli ollut Nato-myönteinen jo 2000-luvun alusta lähtien. Vaikka medialla on aina varmasti jotakin vaikutusta, voidaan kysyä, minkälainen media Suomessa olisi pitänyt olla, jos Nato-mielipide ei olisi muuttunut helmikuussa 2022.

Yleinen mielipide ei ole ailahteleva ja sattumanvarainen vaan se on usein varsin vakaa. Jos yleinen mielipide sitten muuttuu, se yleensä muuttuu joistakin perustelluista syistä. Mitkä nämä syyt yleisen mielipiteen muutokselle sitten olivat? Miksi Suomen Nato-jäsenyyttä koskeva yleinen mielipide muuttui niin jyrkästi vuonna 2022 mutta vain vähän vuosina 2008 ja 2014 ja palautui sitten taas lähes ennalleen?

Yksi selitys vakauteen on se, että asenteiden ja käyttäytymisen muuttaminen on harvoin helppoa: se on kognitiivista työtä, jota on helppo lykätä. Etenkään ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei useinkaan muutu, mikäli se ei ensin ole epäonnistunut: ”Ei kannata korjata sitä, mikä ei ole rikki”. Kun yleinen mielipide näin selkeästi on muuttunut, on siis epätodennäköistä, että se ilman erillistä syytä yht’äkkiä taas muuttuisi täysin toisenlaiseksi. Ja vaikka muutokseen olisikin periaatteessa monia rationaalisia syitä, tarvitaan jokin emotionaalinen työntö, jotta muutos toteutuisi.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai aikaan tämän emotionaalisen työnnön. Sotaa edelsi pitkä diplomaattinen kriisi, joka koski koko Euroopan turvallisuusjärjestystä ja varsin suoraan myös Suomea, kun Venäjä vaati Naton avointen ovien politiikan sulkemista kokonaan, siis myös Suomen ja Ruotsin osalta. Tämä oli presidentti Niinistölle hänen mukaansa se ratkaiseva seikka: Nato-optio ja sen varaan rakennettu turvallisuusstrategia menettäisi merkityksensä. Monet kansalaiset halusivat tässä tilanteessa osoittaa Putinille kaapin paikan tekemällä juuri päinvastoin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 näytti myös paljon enemmän provosoimattomalta kuin vuosien 2008 ja 2014 sodat. Ne saatettiin nähdä Venäjän reaktioina sellaisiin tilanteisiin Georgiassa ja Ukrainassa, joita ei voitu kuvitella tapahtuvan Suomessa. Sen sijaan vuoden 2022 hyökkäys muistutti siinä määrin vuoden 1939 talvisotaa, että suomalaisten oli helppo nähdä tilanteiden samankaltaisuus ja myös mahdollinen toistuminen. Hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 oli myös vuoden 2008 ja 2014 sotia tuhoisampi ja julmempi, mikä voi osaltaan selittää asenteiden muutosta, mutta tämä ei vielä helmikuun lopussa ollut täysin tiedossa.

Yleisen mielipiteen ja poliitikkojen kääntyminen Suomen Nato-jäsenyyden kannalle keväällä 2022 osoitti, että Nato-jäsenyydessä oli lopulta kyse turvasta eli Naton kyvystä ennaltaehkäistä sotilaallisen voiman käyttöä ja vahvistaa kansallista sotilaallista puolustusta, mikäli pelote pettäisi. Samaan aikaan tärkein syy olla hakematta Naton jäsenyyttä eli Venäjän-suhteiden heikkeneminen menetti merkitystään, kun suhteet Venäjän hyökkäyksen seurauksena joka tapauksessa huononivat. Vaikka aiemmassa keskustelussa joidenkin mielestä keskeisiä ja jopa riittäviä syitä liittyä Naton jäseneksi olivat myös vaikutusmahdollisuuksien parantaminen Naton päätöksentekoprosesseihin ja tietojenvaihtoon osallistumalla tai identiteetti, eli kuuluminen läntisenä valtiona muiden läntisten valtioiden joukkoon niiden keskeisessä keskinäisessä järjestössä, nämä olivat lopulta toissijaisia syitä.  

Suomen nopea kääntyminen Nato-jäsenyyden kannalle ei ollut siinä mielessä yllättävää, että tiiviillä yhteistyöllä Naton kanssa ja Nato-optiolla oli niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin keskuudessa ollut laaja kannatus. Nato-jäsenyyden kannatus ei ollut yleistä, mutta sen vastustus ei ollut jyrkkää.

Poliittiset valinnat eivät kuitenkaan lopu päätöksen hakea Naton jäsenyyttä. Jos Suomesta tulee Naton jäsen, on pohdittava ja keskusteltava siitä, minkälaista politiikkaa Suomi Natossa tekee ja miten Suomi haluaa Naton jatkossa kehittyvän. Suomen politikkaa Naton jäsenenä on luonnehdittu karkeasti kysymällä, onko Suomen viiteryhmä enemmän pohjoismainen vain baltialainen. Hakemuspäätöstä jätettäessä tuntui siltä, että Suomen politiikka olisi enemmän pohjoismaista ja pyrkisi toteuttamaan niin sanottua Norjan mallia eli pidättäytymään Nato-tukikohdista ja isoista sotaharjoituksista lähellä Venäjän rajaa. Viime aikoina on kuitenkin esitetty poliittisia kannanottoja, jotka ovat vieneet Suomen lähemmäs Baltian maita ja muita reunavaltioita kuten Puolaa. Ehkä Suomen politiikasta Natossa tulee jonkinlainen sekamuoto.

Optimistisesti ajateltuna voidaan ajatella, että myös Naton jäsenenä Suomen on mahdollista vaalia ja kehittää hyviä suhteita Venäjän kanssa. Juuri esimerkiksi Norja on kyennyt pitämään yllä varsin normaaleja ja joissakin asiakysymyksissä jopa aika läheisiäkin suhteita Venäjän kanssa aina näihin päiviin asti. Naton jäsenenä Suomi voi olla mukana parantamassa Naton ja Venäjän välisiä suhteita ylipäätään sitten, kun siihen taas tulee mahdollisuus.

Paneelissa vasemmalta: Juhana Aunesluoma, Pekka Visuri, Tuomas Forsberg

Sotatieteiden tohtori Pentti Forsström, Maanpuolustuskorkeakoulu:

Venäjän sodasta Ukrainaa vastaan

Venäjän sota Ukrainaa vastaan on ollut käynnissä ainakin keväästä 2014. Tällöin Venäjä yllätyksellisesti miehitti Krimin ja liitti sen yhtenä alueena Venäjän federaatioon. Käsite hybridisota iskostui Euroopan tietoisuuteen. Liitoksen jälkeen Venäjä lisäsi sotilaallista voimaa huomattavasti niemimaalla. Niemimaan tapahtumat olivat ns. verettömät, toisin kuin keväällä 2014 Itäisessä Ukrainassa käynnistyneet sotatoimet Ukrainan sekä Donetskin ja Luganskin separatisti-alueiden välillä, jotka vaihtelevalla voimakkuudella jatkuivat aina helmikuuhun 2022.

Jos kohta Krimin niemimaan valloitus olisi selitettävissä sotilasstrategisilla syillä ja Venäjän intresseillä Mustanmeren alueella, niin 24. helmikuuta 2022 Venäjän aloittamaa invaasiota Ukrainaan ei voida perustella pelkästään alueellisilla laajentumistarpeilla. Pikemminkin kyse on vallasta – Ukrainan alistamisesta ja heikentämisestä, mikä juontaa juurensa sen poliittisesta orientaatiosta länteen kohti Euroopan turvallisuusrakenteita. Ukrainan kytkeytyminen länteen merkitsisi Venäjän vaikutusvallan vähentymistä, sen historian loukkaamista Venäjän näkökulmasta sekä läntisen, erityisesti Yhdysvaltojen vaikutuspiirin laajentumista itään kohti Venäjää.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän kehitys oli hidasta. Käytännössä sotilaallisen voiman kehittämiseen syntyi taloudellisia mahdollisuuksia vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Asevoimien mittavalla reformilla vuodesta 2008 oli lähinnä yksi tarkoitus – taisteluvalmiuden kehittäminen määrällisen vähennysten kautta. Puutteet ilmenivät vuoden 2008 sodassa Georgiaa vastaan. Mittavat kaluston hankinta- ja modernisointiohjelmat loivat perustan eri puolustushaarojen varustukselle, mutta myös harjoituksia lisättiin. Asevoimien valmiutta testattiin toistuvasti ns. valmiustarkastusten avulla. Voi olla, että tuolloin maailman huomio kiinnittyi asevoimien harjoitustoimintaan ja Ukrainan sisäiseen, kuohuvaan tilanteeseen, ja Venäjä pystyi yllätyksellisesti valloittamaan Krimin niemimaan keväällä 2014.

Pitkän aikavälin tendenssi Neuvostoliiton ja Venäjän voiman käytössä suhteessa valtiorajaan on aina Krimin valloitukseen asti ollut reaktiivista. Krimin operaatio oli ensimmäinen, jolloin Venäjän sotilaallinen voima tunkeutui vieraan valtion alueelle ja oli siten aloitteellista. Syksyllä 2015 Venäjä jatkoi voiman projisointia osallistumalla sotaan Syyriassa. Nyt käynnissä oleva sota Ukrainassa oli sotilaallisen voiman käytön näkökulmasta Venäjän aloittama. Venäjän presidentin mukaan kyse on varoittavasta iskusta, joskin tällä hetkellä (syys-lokakuu 2022) Venäjä on ollut pakotettu puolustautumaan Ukrainan vastahyökkäyksiä vastaan.

Ukrainan kysymys on ollut jo pitkään Venäjän valtiojohdon ajatuksissa. Vuonna 2008 presidentti Putin kyseenalaisti Ukrainan valtiollisuuden ja käytännössä toi esille kehityskulun, joka tänä vuonna on nähtävissä. On siten oletettavaa, että Ukrainan sotaa on suunniteltu pitkään. On myös oletettavaa, että ns. Donbassin alueen valtaus oli Venäjän aikomus jo Krimin valtauksen jälkeen, mutta silloin Venäjän tuki separatismille ei ollut riittävän voimakasta. Tällöin tilanne jossain määrin vakiintui, ja nyt käynnissä oleva sota on suoraa jatkoa tuolloiselle Donbassin irtautumispyrkimykselle.

Venäjän päätökselle hyökkäyksestä Ukrainaan voidaan arvioida olevan seuraavia perusteita. Venäjän nykyjohto on ns. Neuvostoliiton kasvatti, mikä omissa ajatuksissaan merkitsee olemista suurvallan roolissa ja sen johdosta voi käyttäytyä alistavasti muista kohtaan. Suurvalta-ajatusten ohella Venäjän johto voi haaveilla imperialistisesta tavoitteesta, ikään kuin Neuvostoliiton paluusta.

Toisena syykokonaisuutena on sotilaspoliittinen tilannearvio, jonka tekeminen on ollut pääosin asevoimien vastuulla. Oletettavaa on, että Venäjä teki johtopäätöksiä Krimin valtauksen jälkeen siitä, että lännen reaktiot olisivat vaatimattomia ja olisivat epäyhtenäisiä myös Ukrainan ”erikoisoperaation" osalta. Venäjä on arvioinut lännen ja varsinkin monien Euroopan johtavien maiden sotilaallisen voiman olevan ns. laskevalla käyrällä Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena. Tästä huolimatta Venäjä toistuvasti on ilmaissut huolensa Naton itälaajenemisen osalta, mikä merkitsisi Ukrainan menettämistä ”lännen leiriin”. Kyse olisi siten vastustajan aliarvioinnista.

Kytkeytyminen länteen merkitsisi Venäjän tilannearvioissa Naton turvatakuiden ulottamista naapurimaahan ja mahdollisesti joukkojen tai laitosten ryhmittämistä Ukrainaan. Tämä todennäköisesti oli syynä jo Krimin valtaukseen, millä Venäjä esti Mustanmeren laivaston tukikohtien joutumista vieraan vallan alle. Tämähän olisi Venäjän näkökulmasta täysin sopimatonta. Toisaalta Venäjä on kehittänyt omia sotilaallisia suorituskykyjään varsin voimaperäisesti ja myös tuloksekkaasti viimeisten 10 vuoden aikana, mikä on lisännyt luottamusta omiin kykyihin. Näin jälkikäteen voi todeta, että kyse oli omien voimien yliarvioinnista, mikä ei kuitenkaan haitannut pelotteen ja lännen mahdollisten reaktioiden testaamista ainakin vuotta ennen helmikuuta 2022.

Venäjä on perustellut operaatiotaan mm. Naton laajenemisen uhalla ja tekijöillä, jotka viittaavat ”Ukrainan natsi-hallinnon” toimiin itäisessä Ukrainassa. Venäjä on tuonut esille mm. kansanmurhan, mille ei kuitenkaan ole faktisia todisteita. Laajemmissa puitteissa Venäjä on pyrkinyt jo usean vuoden ajan, ainakin vuodesta 2008 lähtien, Euroopan murenevan turvallisuusjärjestelmän uudistamiseen. Tätä Venäjä on perustellut turvallisuuden jakamattomuudella ja sillä, että yhden turvallisuusratkaisu ei saa heikentää toisen turvallisuutta. Tällöin Venäjä ei näe omissa toimissaan ristiriitaa suhteessa lausumiinsa.

Sotilaallisesti tilanne syyskuussa 2022 on varsin vakiintunut. Tästä huolimatta Ukrainan tavoitteiksi on julkistettu vuoden 1991 rajat kaikilta osin. Venäjän tavoitteet ovat ilmeisesti muuttuneet tilanteen mukaan. Ukrainan puolustuksen on sanottu kestäneen lähinnä läntisen sotilaallisen tuen ja aseavun turvin. Voimasuhteet eivät mahdollista hyökkäyksellistä sodankäyntiä, mikä sittemmin on ollut Ukrainan toimia leimaavana piirteenä niin eteläisellä alueella Hersonissa ja erityisesti Harkovan itä- ja kaakkoispuolella. – Ukraina aloitti muutama päivä Louhisaari-seminaarin jälkeen vastahyökkäyksen eteläisellä operaatioalueella ja Harkovan itä-kaakkoispuolella Venäjää vastaan, minkä seurauksena Venäjä käynnisti liikekannallepanon tappioiden korvaamiseksi ja voimasuhteiden muuttamiseksi itselleen edullisemmaksi.

Täten Venäjä on liikekannallepanollaan eskaloimassa tilannetta, mikä viittaa siihen, että operaatio on muuttumassa sodaksi myös Venäjän yhteiskunnan näkökulmasta. Oli sitten sodan lopputulos mikä hyvänsä, Venäjä on menettänyt Ukrainan ikuisiksi ajoiksi. On vaikea nähdä, että Ukraina olisi millään muotoa suostuvainen kanssakäyntiin yksilöitä ylemmillä tasoilla. Laajemmin, sota on Euroopassa johtanut uuteen leiriytymiseen, mikä on monin verroin vahvempaa verrattuna kylmän sodan aikaan. Venäjä on eristänyt itseään ainakin Euroopassa. On myös vaikea nähdä, että Venäjä hyväksyisi tappiota, mikä tällä hetkellä on hyvinkin mahdollista. Lopputuloksena on kuitenkin se, että kanssakäyminen Venäjän kanssa on voimakkaasti rajoittunutta ja jos joskus yhteistoimintaa sikiää, sitä lännessä arvioidaan reaalipoliittisilla periaatteilla. Keskinäisriippuvuus ei ole toiminnan tavoitteena Venäjän suhteissa jatkossa.

On mainittava yksi Venäjän saavutus, joka on vahvistunut ja itse asiassa siitä ei ole enää epäilyksen häivää Euroopassa: Venäjä on otettava huomioon arvioitaessa toimintaympäristöä kokonaisturvallisuuden näkökulmasta. Täten Venäjä on juurisyy ja peruste sotilaallisille ja sotilaspoliittisille arvioille tulevan sodan kuvasta. Siten Venäjä on asettanut haasteen sotilaallisen voiman kehittämiselle Euroopassa, mutta kysymys on siinä, pystyykö se itse vastaamaan haasteeseensa.

Väitöskirjatutkija Seppo Niemi arvioi suurvaltasuhteiden kehitystä lähinnä kahden ajankohtaisen tapauksen valossa. Esitys jakaantui kolmeen osaan:

• Yleiskatsaus suurvaltasuhteisiin kansainvälisen politiikan teoreettisessa viitekehyksessä
• Kaksi case-tutkimusta: Ukraina ja Taiwan viimevuosien kehityksen valossa
• Skenaario-tyyppiset näkymät kansainvälisessä kehityksessä seuraavien neljän vuoden aikana 2022–2025.

Yleiskatsauksena oli tarkastelussa suurvaltasuhteet kansainvälisen politiikan teoreettisessa viitekehyksessä. Tarkastelu painottui neorealismin näkökulmaan suurvaltapolitiikan luonteesta erityisesti talouden ja sotilaallisen dimension osalta. Arvioitiin keskinäisiä vuorovaikutussuhteita, ”kolmio-peliä”, allianssien muodostusta, voima- ja uhkatasapainoa sekä kylmän sodan jälkeistä unipolariteetin aikaa systemaattisella periodijaottelulla. Lisäksi analysoitiin Kiina–Venäjä -suhteita politiikan, talouden ja sotilaallisen ulottuvuuden osalta kylmän sodan jälkeisenä aikana sekä tarkasteltiin suurvaltojen ja imperiumien elinkaarta historian valossa.

Tapaus-tutkimuksissa (USA–Venäjä -suhteet / Ukraina-case sekä USA–Kiina -suhteet / Taiwan-case) paneuduttiin erityisesti viimeisen vuoden tapahtumiin ja niiden erityispiirteisiin. Lisäksi tarkasteltiin sitä, kuinka nämä kaksi tapausta heijastavat suurvaltojen välisten suhteiden tilaa.

Lopuksi tarkastelussa oli skenaario-tyyppisesti suurvaltasuhteiden kehitys seuraavien viitekehysten puitteissa:

1. Kansainvälisen politiikan “suuri kuva” 2025 (Big Picture by 2025): New World Order, Polarity issue, World economy.
2. USAn kehitysnäkymät vuoteen 2025.
3. EUn kehitysnäkymät vuoteen 2025.
4. Naton kehitysnäkymät vuoteen 2025.

Johtopäätöksenä oli kriisikehityksen jatkuminen ja merkittävän kärjistymisen mahdollisuus lähivuosina.

Paneelissa vasemmalta: Pentti Forsström, Pekka Visuri, Seppo Niemi.