Risto Volanen, yhteiskuntatieteiden tohtori, 6.6.2024

Normandian maihinnoususta ja Kannaksen suurhyökkäyksestä 80 vuotta

 

Teheranin konferenssi 28.11.–1.12.1943: eturivissä Stalin, Roosevelt ja Churchill; takarivissä mm. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov, Yhdysvaltojen Moskovan suurlähettiläs Averell Harriman ja Englannin ulkoministeri Anthony Eden. Oikealla Harriman ja Stalin.

 

Normandian maihinnousu alkoi 6. kesäkuuta ja Karjalan kannaksen suurhyökkäys 10. kesäkuuta 1944. Suomessa niitä muistetaan toisistaan irrallisina, vaikka kyse oli samasta liittoutuneiden voittoon johtaneen strategian kokonaisuudesta. Sen suuri kuvio oli Yhdysvaltojen presidentti F.D. Rooseveltin ja Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin marras-joulukuun vaiheessa 1943 Teheranissa saavuttama yhteisymmärrys sodan loppuvaiheen sotatoimista. Siinä yhteydessä sovittiin myös Suomelle määrättävistä rauhanehdoista. Noiden asioiden laaja julkinen käsittely ei sopinut kylmän sodan aikana suurvaltojen eikä myöskään Suomen politiikkaan, vaikka niiden johtajat toimivat hyvin tietämissään Teheranin ja Jaltan konferenssien rautaisissa raameissa.

Arkistojen avautuminen, uusi tutkijapolvi ja kylmän sodan jälkeinen aika alkoivat kuitenkin uuden vaiheen maailmansodan poliittisen historian tutkimuksessa. Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin Teheranin konferenssin keskustelupöytäkirjat ovat olleet jo pitkään saatavilla, ja niitä täydentävät nykyään digitoidut suurvaltojen arkistot. Uuden polven jo laajasta kirjallisuudesta ehkä merkittävimpiä ovat Susan Butlerin tutkimukset USA:n Rooseveltin ja Neuvostoliiton Stalinin keskinäisestä suhteesta ja politiikasta. Jännityksellä odotetaan nyt Stephen Kotkinin Stalin-elämäkerran kolmatta osaa, jonka ilmestymispäiväksi jo kertaalleen ilmoitettiin helmikuu 2024, mutta se siirrettiin kesään 2025. Suomalaisista tutkimuksista ovat tunnetusti keskeisiä Tuomo Polvisen ja Pekka Visurin teokset.

Mitä laajasta kirjallisuudesta ja materiaalista voi nyt havaita Suomen kannalta merkittäväksi?

Tiellä Teheraniin

Vielä syksyllä 1939 presidentti Roosevelt ja pääministeri Churchill protestoivat julkisesti Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen, mutta läntisistä pääkaupungeista tuli Helsinkiin myös diplomaattisia kehotuksia joustaa Moskovan vaatimuksiin. Presidentti Roosevelt oli varsin aikaisessa vaiheessa alkanut varautua tulevaan liittolaisuuteen Neuvostoliiton kanssa, vaikka tuolloinen laaja ”America first” -liike pakotti korostamaan tarvetta pysytellä erossa eurooppalaisesta sodasta.

Suomen liittoutuminen Saksan kanssa kesällä 1941 muutti länsivaltojen asennetta Suomeen hyvin kielteiseksi. Lopulta Japanin hyökkäys 7.12.1941 Pearl Harboriin johti kaikissa suurvalloissa muutamissa päivissä ketjureaktioon, joka teki Yhdysvalloista, Englannista ja Neuvostoliitosta liittolaisia.

Yhdysvalloissa tutkijat ovat maailmansodan jälkeen keskustelleet, mistä Rooseveltin politiikassa oikein oli kysymys. Erityisesti Henry Kissinger kritisoi sitä sanomalla, että Stalinin kanssa olisi pitänyt sopia sodan jälkeisestä maailmasta jo siinä vaiheessa, kun tämä vielä oli heikoilla.

Uuden polven tutkijoista Susan Butler on dokumentein esittänyt Rooseveltin tietoisesti antaneen tilanteen kehittyä kylmän sodan etupiireiksi. Yhtenä perusteluna oli presidentti Wilsonin hengessä luottamus lopulta demokratian voittoon sosialismista. Toinen perustelu olisi ollut hoitaa sodan lopputulos niin, että Neuvostoliiton vallattua Berliinin, saksalaisille kävisi selväksi Saksan totaalinen tappio.

Kolmanneksi perusteluksi on esitetty pitää huolta liittosuhteen kestävyydestä loppuun saakka niin, ettei sitä ennen syntyisi vuoden 1918 Brest-Litovskin tavoin sopimusta Neuvostoliiton ja Saksan välillä. Stalinin vastaavaa huolta ruokki muun muassa varapresidentti Trumanin puhe, jossa hän esitti Neuvostoliiton ja Saksan kulutussodan seuraamista, kunnes lopulta Yhdysvallat voisi asettua toisen puolelle.

Stephen Kotkin on esittänyt Stalin-elämäkerran III osan ennakkotietona arvion, että ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä kokemuksista oppineena Roosevelt päästi tietoisesti Neuvostoliiton etenemään sen silloisia voimia vastanneeseen etupiiriin, jotta vältyttäisi uudelta sodalta – ja pitkä kylmä sota Euroopassa oli kuitenkin parempi kuin kuuma sota. Itse asiassa jo sodan lopulla tulevaisuutta kaavaili näin artikkeleissaan ja kirjassaan presidentti Rooseveltille läheinen Walter Lippmann, joka oli ollut ensimmäisen maailmansodan aikana presidentti Wilsonin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan eversti Edward Housen avustaja.

Joka tapauksessa pääministeri Churchillin kritisoiman presidentti Rooseveltin politiikan lopputuloksena syntyi Neuvostoliiton hallitsema etupiiri Itä-Euroopassa, ja tämä varautui sen toteutumiseen täysimääräisenä myös Suomessa. Toistaiseksi kunnolla selittämättömistä syistä kävi kuitenkin toisin.

Suomen osalta jo kesäkuussa 1942 Neuvostoliiton Lontoon lähettiläs Maxim Litvinov sanoi Yhdysvaltojen Lontoon lähettiläälle Harry Hopkinsille, ettei Neuvostoliitto valtaisi kokonaan Suomea ja rajan tarkistus sekä "sopimus" riittäisivät. Presidentti Roosevelt kuitenkin epäili, olivatko Litvinov ja Hopkins ymmärtäneet oikein Stalinin ajatuksia. Syyskuussa 1942 hän vastasi New Yorkin kardinaali Spellmanin vetoomukseen, että koska todennäköisesti Stalin vaatii Puolaa, Baltiaa, Besarabiaa ja Suomea "on siis parasta antaa ne ystävällisesti (gracefully). Emme voi sille mitään (What can we do about it?)."

Suomi ja Baltian maat esillä Teheranin konferenssissa

Tässä asetelmassa aloitettiin Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin kesken Teheranin konferenssi 28.11.1943, ja sen viimeisenä päivänä ratkaistiin myös Suomen ja Baltian maiden tulevaisuus 1. joulukuuta. Kokouksesta ei pidetty yhteistä pöytäkirjaa, mutta sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat julkaisseet siitä samansisältöiset keskustelumuistiinpanonsa.

Seuraavat katkelmat keskusteluista sisältävät Suomea ja Baltian maita koskevat osuudet kokonaisuudessaan.

Hallitusten päämiesten istunto Teheranissa 1.12.1943 klo 13–15.

Roosevelt: Me Churchillin kanssa haluaisimme nyt ottaa marsalkka Stalinin kanssa yhteisesti pohdittavaksi Suomen ongelman. Olisi toivottavaa, että Suomi irrotettaisiin sodasta.

Stalin: Voin antaa siitä seuraavan tiedon: Jokin aika sitten Ruotsin ulkoministerin sijainen Boheman kysyi lähettiläältämme Tukholmassa, mitä Neuvostoliitto ajattelee Suomen asiasta. Hän sanoi suomalaisten pelkäävän, että Venäjä ottaa heiltä itsenäisyyden ja liittää Suomen maakuntana Venäjään. Boheman sanoi, että suomalaiset haluaisivat neuvotella venäläisten kanssa. Moskovasta tuli sitten vastaus, ettei Neuvostoliitolla ole aikomusta tehdä Suomesta maansa provinssia. Lisäksi lähettiläämme Tukholmassa kertoi neuvostohallituksen toimeksiannosta ruotsalaisille, ettei hallituksella ole mitään sitä vastaan, että suomalaiset tulisivat neuvotteluihin Moskovaan. Suomalaiset halusivat tehdä niin. Sitten Neuvostoliiton lähettiläs sai tehtävän ilmoittaa neuvostohallituksen toivomuksesta, että suomalaisten pitäisi kertoa oma käsityksensä Suomen irtautumisesta sodasta ja siihen liittyvät ehdot. Kun olimme Teheranissa, saimme tiedon suomalaisten vastauksesta Bohemanin välittämänä. Tarkkaa sananmuotoa emme ole vielä saaneet. Suomalaisten vastauksessa sanottiin, että Mannerheim ja Ryti olisivat valmiit tulemaan neuvotteluihin Moskovaan. Heidän käsityksensä mukaan pohjaksi voitaisiin ottaa Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja vuodelta 1939 muutamin korjauksin. Siinä yhteydessä ei mainittu, mitä nuo korjaukset olisivat. Minun mielestäni tämä suomalaisten vastaus osoittaa, etteivät he tahdo ryhtyä mihinkään vakaviin neuvotteluihin neuvostohallituksen kanssa. He uskovat yhä Saksan voittoon.

Churchill: Tämä on hyvin kiinnostava tiedonanto.

Roosevelt: Kyllä, se on erittäin mielenkiintoinen, joskaan ei tyydyttävä tiedonanto.

Stalin: On kysymys siitä, että johtaviin suomalaispiireihin kuuluu ihmisiä, jotka edelleen uskovat Saksan voittoon.

Roosevelt: Olen samaa mieltä.

Churchill: Tunsin myötätuntoa suomalaisia kohtaan, kun vuonna 1939 syttyi sota Suomen ja Neuvostoliiton välille. Englannissa olivat sympatiat suomalaisten puolella. Kuitenkin kaikki Englannissa kääntyivät Suomea vastaan, kun suomalaiset liittyivät Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Minusta se oli alhaista käytöstä suomalaisten taholta. Haluaisin nyt viitata muutamiin seikkoihin, joita pidän tärkeänä. Ensinnäkin Neuvostoliiton täytyy saada turvalliset pääsytiet Leningradiin. Mielestäni Venäjällä on oikeus saada varmistetuksi asemansa Itämerellä hallitsevana meri- ja ilmamahtina. Sitten haluaisin sanoa, että Englannissa koettaisiin suurena onnettomuutena, jos suomalaiset pakotettaisiin vastoin tahtoaan alistumaan toisen maan valtaan. En usko, että olisi Neuvostoliiton taholta tarkoituksenmukaista vaatia Suomelta sotakorvauksia.

Stalin: Meillä on aikomus vaatia Suomelta korvausta meille aiheutetuista vahingoista. Me emme tarvitse rahaa vaan korvausta tavaratoimituksina. Suomi voisi korvauksena toimittaa 5–8 vuoden kuluessa paperia, puuta ja muuta materiaalia.

Churchill: Uskon, että vahingot, jotka suomalaiset liitossa Saksan kanssa ovat aiheuttaneet, ylittävät sen, mitä tämä köyhä maa kykenee korvaamaan. Kun sanon näin, kuulen korvissani vanhan neuvostolaisen vakuutuksen: ”Rauha ilman alueliitoksia ja muita velvoitteita”. Tämän muistan vielä siltä ajalta, kun Venäjällä tehtiin vallankumous.

Stalin (leikillisesti): Olenhan sanonut Teille, että minusta kai on tulossa konservatiivi.

Churchill: Me suunnittelemme parhaillaan maihinnousua Kanaalin yli Ranskaan, sotatoimia Italiassa ja Etelä-Ranskassa kuten myös hyökkäyksiä Neuvostoliiton ja Saksan välisellä rintamalla, sekä kaiken tuon ohella pyrimme saamaan Turkin liittymään sotaan Saksaa vastaan. Tässä tilanteessa näkisin mielelläni, että Suomi saadaan irti sodasta ja Ruotsi siihen mukaan.

Roosevelt: Minua kiinnostaa kysymys, olisivatko suomalaiset kykeneviä ajamaan saksalaiset maastaan ja kuinka paljon heillä on joukkoja Neuvostoliiton vastaisella rintamalla.

Stalin: Suomalaisilla on rintamalla meitä vastassa yli 21 divisioonaa. Jokin aika sitten suomalaisilla oli rintamalla 16 divisioonaa, mutta he ovat perustaneet viisi uutta divisioonaa, vaikka haluaisivat neuvotella meidän kanssamme.

Molotov: Minun täytyy mainita, että suomalaiset ovat jo 27 kuukauden ajan pitäneet Leningradia – Neuvostoliiton toista pääkaupunkia – tykistötulensa alaisena.

Roosevelt: Suomalaiset ovat varmaankin lisänneet divisiooniansa rintamalla siksi, että haluavat neuvotteluissa paremmat ehdot. Saamani informaation perusteella voidaan odottaa, että suomalaiset olisivat valmiit siirtämään rajan Karjalan kannaksella kauemmaksi Leningradista. Mitä Hankoon tulee, uskon voitavan ehkä sopia sen muuttamisesta uimarannaksi.

Churchill: En halua mitenkään painostaa venäläisiä ystäviäni Suomen asian vuoksi. Iso-Britannia on katkaissut välinsä suomalaisten kanssa. Me odotamme, että venäläisille suodaan tarpeellinen turvallisuus Suomen vastaisilla rajoillaan, mutta toisaalta pyydämme, että suomalaisten suhteen noudatetaan harkittua kohtuutta. Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ehtoja venäläiset ovat ajatelleet Suomen irrottamiseksi sodasta.

Stalin: Nämä ehdot ilmoitettiin jo Yhdysvaltojen hallitukselle, kun se halusi toimia välittäjänä Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Kaikesta päättäen Yhdysvaltojen hallitus ei ole onnistunut välitystehtävässään.

Roosevelt: Meillä on tiedossamme, että Neuvostoliitto vaati palauttamaan voimaan Neuvostoliiton ja Suomen välisen rauhansopimuksen vuodelta 1940, jota vastaan suomalaiset ovat rikkoneet, koska he halusivat muuttaa sitä.

Stalin: Hangosta olemme valmiit luopumaan, jos sen sijaan saamme takaisin Petsamon, jonka Neuvostoliitto aikoinaan lahjoitti Suomelle.

Roosevelt: Miten olisi, jos suomalaisille ehdotettaisiin saapumista neuvotteluihin Moskovaan ilman ennakkoehtoja?

Stalin: Jos ei ole varmaa, että suomalaisten matkustaessa Moskovaan päästään myös sopimukseen, se hyödyttäisi vain Saksaa. Se käyttäisi hyväkseen Neuvostoliiton ja Suomen välisten neuvottelujen kariutumista. Aggressiiviset piirit Suomessa tulisivat myös hyödyntämään tilaisuutta osoittaakseen, että suomalaiset kyllä halusivat neuvotella mutta Neuvostoliitto ei siihen suostunut.

Churchill: Siinä tapauksessa sanomme suoraan, että he valehtelevat.

Stalin: Jos kerran Roosevelt ja Churchill pitävät kiinni siitä, että suomalaiset matkustavat Moskovaan, pitää heidän tulla. Kaikki riippuu siitä, kenet he lähettävät Moskovaan.

Churchill: Me englantilaiset emme halua puuttua suomalaisten menoon Moskovaan. Me jätämme tämän asian hoidon Neuvostoliiton hallitukselle.

Stalin: Jos presidentti Roosevelt on sitä mieltä, että neuvottelut suomalaisten kanssa aloitetaan, meillä ei ole mitään sitä vastaan.

Roosevelt: Arvioin, että Suomen nykyinen hallitus on natsimielinen. Olisi parempi, jos Moskovaan lähetettäisiin Suomesta toisia henkilöitä.

Stalin: Luonnollisesti se olisi parempi, mutta olemme valmiit neuvottelemaan myös Rytin tai itse paholaisen kanssa riippuen siitä, kenet Suomen hallitus lähettää.

Churchill: Oletteko valmis pohtimaan Suomen kysymystä liittyen yleisiin ponnisteluihin saada ruotsalaiset yhtymään sotaan toukokuuhun mennessä?

Stalin: Yhdyn siihen.

Churchill: Haluaisin silti tietää venäläisten ehdot rauhansopimukselle Suomen kanssa.

Stalin: Meidän ehtoihimme rauhan aikaansaamiseksi Suomen kanssa kuuluu Neuvostoliiton ja Suomen välisen rauhansopimuksen 1940 palauttaminen voimaan. Siinä yhteydessä olemme valmiit, jos suomalaiset niin haluavat, luopumaan Hangosta ja sen sijaan palauttamaan hallintaamme aikoinaan luovuttamamme Petsamon alueen. Me pyrimme myös vaatimaan tavaratoimituksina korvauksen, joka vastaa puolta suomalaisten meille tässä sodassa aiheuttamasta vahingosta. Lisäksi suomalaisten on karkotettava saksalaiset maastaan ja katkaistava suhteet Saksaan sekä täytettävä eräitä muita ehtoja.

Churchill: On helppoa aiheuttaa vahinkoja mutta vaikeaa korvata niitä. Käytäntö on osoittanut, että velat jäävät maksamatta. Saksan osalta on mielestäni selvää, että Neuvostoliitto voi ottaa sieltä kaikki koneet, mitä irti saavat.

Stalin: Churchill viittasi hieman aiemmin vanhaan tunnuslauseeseen, jossa vastustettiin kaikkia alueliitoksia ja muita vaatimuksia.

Churchill: Se voikin koskea Suomea, köyhää ja heikkoa maata. Suomi ei kykene korvaamaan Venäjälle aiheuttamaansa vahinkoa.

Roosevelt: Olen valmis edistämään Suomen irtautumista sodasta niillä periaatteilla, joista olemme juuri puhuneet. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Suomen hallituksen kokoonpanon muutos olisi parasta saada aikaan.

Stalin: Luonnollisesti se olisi hyvä.

Churchill: Minut on tämänpäiväinen keskustelu saanut vakuuttuneeksi.

 

Rooseveltin ja Stalinin keskustelu Baltian maista käytiin Teheranin konferenssissa 1.12.1943 istuntojen väliajalla.

Roosevelt: Yhdysvalloissa saattaa nousta esille kysymys Baltian maiden liittämisestä Neuvostoliittoon, ja nähdäkseni yleinen mielipide pitää silloin toivottavana, että joskus tulevaisuudessa näiden tasavaltojen kansojen mielipide tähän kysymykseen jollain lailla tulisi esille. Siksi toivon, että marsalkka Stalin ottaisi tämän toivomuksen huomioon. Minulla henkilökohtaisesti ei ole mitään epäilystä sen suhteen, että näiden maiden kansat yhtä yksimielisesti äänestäisivät liittymisestä Neuvostoliittoon, kuin tapahtui vuonna 1940.

Stalin: Liettualla, Virolla eikä Latvialla ei ollut autonomiaa ennen Venäjän vallankumousta. Tsaari oli silloin Yhdysvaltojen ja Englannin liittolainen, eikä kukaan esittänyt kysymystä näiden maiden irrottamiseksi Venäjästä. Miksi siis tämä kysymys esitetään nyt?

Roosevelt: On kysymys siitä, ettei yleinen mielipide tunne historiaa. On tarpeen kertoa marsalkka Stalinille Yhdysvaltojen sisäisestä tilanteesta. Ensi vuonna Yhdysvalloissa on vaalit. En haluaisi olla ehdokkaana, mutta sodan jatkumisen vuoksi olen ehkä pakotettu niin tekemään. Amerikassa elää kuusi tai seitsemän miljoonaa puolalaisperäistä kansalaista, enkä halua menettää heidän ääniään. Olen marsalkka Stalinin kanssa samaa mieltä, että meidän täytyy perustaa uudelleen Puolan valtio, eikä minulla siksi ole mitään vastaväitteitä siihen, että Puolan rajoja siirretään idästä länteen, aina Oderille asti, mutta poliittisista syistä en kuitenkaan voi nyt osallistua tämän asian ratkaisuun. Olen siis marsalkka Stalinin kanssa samaa mieltä, mutta toivon, että hän käsittää, miksi en voi täällä Teheranissa enkä myöskään ensi keväänä ottaa siihen julkisesti kantaa.

Stalin: Ymmärrän sen kuultuani Rooseveltin selityksen.

Roosevelt: Yhdysvalloissa elää myös liettualaisia, latvialaisia ja virolaisia. Tiedän, että Liettua, Latvia ja Viro olivat ennen ja myös äskettäin osa Venäjää, ja kun Venäjän armeija jälleen marssii näihin maihin, en tule sen vuoksi aloittamaan sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Mutta voi käydä niin, että yleinen mielipide vaatii siellä pidettäväksi kansanäänestyksen.

Stalin: Liettuan, Latvian ja Viron kansat tulevat saamaan monia tilaisuuksia ilmaista tahtonsa.

Roosevelt: Se olisi minulle hyödyllistä.

Stalin: Se ei luonnollisestikaan tarkoita, että kansanäänestykset näissä maissa tapahtuisivat kansainvälisessä valvonnassa.

Roosevelt: Ei tietenkään. Olisi hyödyllistä, että sopivassa tilaisuudessa julistettaisiin näissä maissa pidettävän aikanaan vaalit.

Teheranin jälkeen

Normandia, Tali–Ihantala

Teheranin konferenssin jälkeen siinä sovittua alettiin toteuttaa myös Suomen osalta. Tammikuun 20. päivänä 1944 Yhdysvaltojen Helsingin-asiainhoitaja sanoi maasta lähtiessään presidentti Risto Rytille, ettei suomalaisilla ollut mitään syytä odottaa tukea Yhdysvalloilta, ja 8. helmikuuta Yhdysvallat julkisti Suomelle vaatimuksen asettua kosketuksiin Neuvostoliiton kanssa.

Kaksi päivää aikaisemmin Neuvostoliitto toteutti suuren ilmahyökkäyksen Helsinkiin. Helmikuun 21. päivänä J.K. Paasikivi sai Tukholmassa Neuvostoliiton lähettiläs Kollontailta pääpiirteissä Teheranissa sovitun mukaiset rauhanehdot, jotka myös julkistettiin neljä päivää myöhemmin. Maaliskuun 26. päivänä Paasikivi lähti salaiselle matkalle Moskovaan ja palattuaan suositteli ehtojen hyväksymistä.

Sodan tuossa vaiheessa Saksalla oli vielä suuri armeija asemissaan itärintaman pohjoislohkolla, ja Itämeri oli sen hallussa. Suomen hallitus arvioi ehtojen johtavan lopulta Suomen miehitykseen ja odotti parempia ehtoja länsiliittoutuneiden noustua maihin länsirintamalla. J.K. Paasikiven päiväkirjoista tulee esiin myös huoli vielä vahvalta näyttäneen Saksan tukemasta vallankaappauksesta, jollainen maaliskuussa tehtiin irtiottoa yrittäneessä Unkarissa.

Ehtojen hylkäämisen jälkeen presidentti Roosevelt linjasi Yhdysvaltojen jatkavan myös Suomen osalta Teheranissa sovittua Saksan ja sen liittolaisten antautumisen vaatimista. Vasta sen jälkeen voitaisiin neuvotella rauhansopimuksen yksityiskohdista. Suomen tunnustelu rauhasta meni Saksan Helsingin lähetystön kautta lähes reaaliaikaisesti Hitlerin tietoon ja huhtikuun puolivälissä hän rankaisi kieltämällä aseiden viennin Suomeen.

Kevään 1944 aikana Suomen lehdistökin seurasi amerikkalaista keskustelua, jossa suomalaisia säikyttelivät erityisesti Walter Lippmannin artikkelit muun muassa epäilyin, ettei Atlantin julistusta voisi soveltaa Pohjolaan sekä korostaen, ettei Yhdysvaltojen tule sodan jälkeen ottaa Itä-Euroopasta suurempia vastuita kuin se pystyy kantamaan. J.K. Paasikiven päiväkirjoista taas tulee esiin, että ilman varmaa tietoakin Suomen hallituksella oli aavistus Teheranin päätöksistä.  

Jatkosodan loppuvaiheet

Teheranin konferenssin keskeinen päätös oli tehdä länsiliittoutuneiden maihinnousu Ranskaan toukokuussa 1944 ja samanaikaisesti Neuvostoliiton hyökkäyksen aloittaminen itärintamalla. Teheranin sopimus piti: Normandian maihinnousu alkoi 6. kesäkuuta ja Neuvostoliiton operaatio Bagration Valko-Venäjällä 22. kesäkuuta. Sitä ennen Stalin pyrki ratkaisuun Suomen rintamalla hyökkäyksellä, joka alkoi Karjalan kannaksella 10. kesäkuuta. Samana päivänä Moskovassa tapasivat Stalin ja Yhdysvaltojen suurlähettiläs Averell Harriman.

Harriman raportoi tapaamisesta Washingtoniin:

"Sanoin, etten tiennyt, tiesikö marsalkka Stalin kaikki yksityiskohdat Pohjois-Ranskan angloamerikkalaisten joukkojen sijoittamisesta. Näytin hänelle kartan, jossa esitettiin niiden asemat Totesin sen olevan eilisen aamun tilanne, mutta merkittäviä muutoksia ei ollut tapahtunut, paitsi että lisää joukkoja on purettu ja toimitettu. Marsalkka Stalin totesi, että "sodan historia ei ollut koskaan nähnyt niin suurta operaatiota, eikä itse Napoleonkaan ei ollut koskaan edes yrittänyt sellaista ja Hitler oli suunnitellut sitä, mutta se oli tarpeeksi hullu ajatus koskaan yritettäväksi.

Totesin, että raporttieni mukaan maihinnousut olivat olleet vähemmän vaikeita kuin alun perin pelättiin. Rommel oli valmistanut esteitä veden alle, mutta miehemme olivat tuhonneet ne kuivan laskuveden aikaan. Toiminnan seuraava vaihe ei ollut kehittynyt kovin nopeasti huonon sään ja myrskyävän veden vuoksi. Vaikka yhdistetyt ilmavoimat tekivät kaiken mahdollisen, sää ei ollut suotuisa lentotoiminnalle. Kuitenkin, ottaen huomioon sekä hyvät että huonot uutiset, tapahtumat kehittyivät tyydyttävästi. Marsalkka Stalin kommentoi operaatioiden suurta laajuutta kokonaisten armeijoiden noustessa maihin. Hän sanoi uskovansa, että riittää pureutua kahdeksan kilometrin syvyyteen ja sitten rakentaa sillanpääasema. Hän vaikutti erittäin kiinnostuneelta operaatioista ja arvosti suuresti niiden suuruutta ja vakavuutta.

Marsalkka totesi, että Neuvostoliiton kesähyökkäys oli viivästynyt kymmenen päivää Krimin raivauksen ja sitä seuranneen joukkojen siirtämisen viivästymisen vuoksi. Tänään Leningradin pohjoispuolella Karjalan kannaksella oli kuitenkin käynnistetty hyökkäys. Muualla käynnistettäisiin 10–15 päivän kuluttua seuraava hyökkäys, ja heinäkuussa yleinen hyökkäys olisi käynnissä täydellä voimalla. Leningradin hyökkäys oli vasta ensimmäinen vaihe. Siellä neuvostoarmeijat olivat murtautuneet Suomen linjojen läpi ja edenneet.

Kysyin, voisiko Yhdysvaltojen presidentti tehdä mitään Suomen osalta. Marsalkka vastasi kieltävästi toteamalla, että suomalaiset on voitettava voimalla. "He ovat vakava, itsepäinen, suoraviivainen kansa, ja heihin on moukaroitava järkeä." Sanoin, että presidentti on aina ilahtunut saadessaan ehdotuksia Suomesta. Stalinin mukaan hänellä ei ollut uusia ehdotuksia. Hän kommentoi mahdollisuutta, että Amerikka katkaisisi suhteet Suomeen, ja lisäsi, että hän ei tietenkään uskaltaisi ehdottaa tällaista askelta, koska se ei ehkä sovi presidentin suunnitelmiin ja voisi vahingoittaa häntä vaaleissa. Vastasin, että presidentti oli suoraan sanottuna harkinnut tällaista askelta ja että hänen mielensä oli aina avoin tässä kysymyksessä, mutta että hänen mielestään tällainen askel olisi ampumisen viimeinen kierros. Lisäsin, että Washingtonin nykyinen ajattelu oli, että presidentti voisi olla hyödyllisempi, jos hän ei katkaise suhteita Suomeen. Stalin oli samaa mieltä ja totesi, että tämä on hyvin mahdollista. Sanoin, että jos olisi sellaisia konkreettisia toimenpiteitä, joille Stalinin mielestä olisi arvoa, presidentti ottaisi mielellään vastaan ehdotuksia.

Marsalkka Stalinin mukaan Neuvostoliiton suunnitelmissa ei ole tapahtunut muutoksia Suomeen nähden. Hän halusi itsenäisen Suomen. Mutta Suomen linjat olivat 20 kilometrin päässä Leningradista, ja ne on työnnettävä takaisin, jotta kaupungille voidaan antaa turvaa. Suomen itsenäisyys on säilytettävä. Suomen hallitusta on kuitenkin muutettava ja suomalaisia on kannustettava valitsemaan uusi hallitus."

Vaikka Suomen johdossa aavistettiin Teheranin sopimuksen sisältö, sitä ei voitu tietää varmuudella puhumattakaan sen pitämisestä. Kevään rauhantunnustelut olivat johtaneet Hitlerin asevientikieltoon Suomeen ja viljatoimituksetkin olivat keskeytyneet. Suomi pyysi Saksalta apua, ja 12. kesäkuuta siihen suostuttiin. Hitler totesi: ”Niin kauan kuin suomalainen taistelee, apua annetaan, heti kun hän alkaa neuvotella, lähetykset katkaistaan.”

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ensimmäisenä tavoitteena ollut Viipuri vallattiin 20. kesäkuuta, ja Stalin antoi sitten käskyn jatkamisesta Imatran–Lappeenrannan–Virojoen tasalle kesäkuun loppuun mennessä. Samaan aikaan Suomen Tukholman lähettiläs G.A. Gripenberg sai tehtäväkseen ottaa Neuvostoliiton lähettilään Kollontain kautta yhteys Moskovaan ja kysyä rauhanehtoja.

Vastaus tuli 23. kesäkuuta: Neuvottelut voidaan aloittaa, jos ”...Suomi on valmis antautumaan ja pyytämään rauhaa Neuvostohallitukselta...” Antautuminen vastasi Teheranissa sovittua linjaa Saksan ja sen kaikkien liittolaisten osalta. Kollontai yritti tulkita antautumisen taistelun lopettamiseksi, mutta tilanne ja aika eivät Helsingissä antaneet mahdollisuutta muuhun kuin kirjaimelliseen tulkintaan.

Kiivaat taistelut jatkuivat suomalaisten perääntyessä, ja 22. kesäkuuta Helsinkiin saapui Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop. Lisää apua olisi saatavissa, jos Suomi sitoutuisi seisomaan Saksan rinnalla sodassa loppuun asti. Kesäkuun 26. päivänä presidentti Risto Ryti teki hallituksen tuella tuollaisen sitoumuksen omasta ja nimittämänsä hallituksen puolesta, ja Saksan aseellisen tuen jatkuminen varmistettiin.

Samana päivänä 26. kesäkuuta Stalin ja Harriman tapasivat jälleen Moskovassa. Harriman raportoi Washingtoniin:

"Kysyin Stalinilta, oliko hänen mielestään olemassa jotakin, mitä presidentti voisi tehdä, mikä voisi helpottaa Suomen vetäytymistä sodasta. Hän totesi, ettei hän uskonut, että mikään toimintamme auttaisi nyt asiaa. Hän sanoi, että Suomen hallituksen johtavat jäsenet olivat fasisteja ja Hitlerin agentteja sekä Saksan hallituksen saksalaisten täydellisessä ylivallassa. Heitä ei kiinnostanut suomalaisten hyvinvointi vaan pysyminen itse vallassa.

Stalin jatkoi, että suomalaisten aloitteesta (Ruotsin ulkoministeriön kabinettipäällikkö) Erik Boheman oli ottanut yhteyttä Kollontaihin ja sanonut Suomen hallituksen haluavan aloittaa rauhanneuvottelut ja lähettää edustajansa Moskovaan. Neuvostohallitus oli vastannut, että jos se saa kirjallisen lausunnon Suomen presidentiltä tai ulkoministeriltä, että Suomi oli valmis antautumaan, neuvostohallitus oli valmis ottamaan vastaan Suomen edustajat ja olisi avoin rauhanneuvotteluille. Tämä tapahtui viikko sitten, mutta vastausta ei ole kuulunut.

Sanoin kuulleemme Helsingin asiainhoitajaltamme, että on mahdollista, että hallitus vaihtuisi (ulkoministeri) Ramsayn johdolla toimivaan. Stalin vastasi: "Nämä ovat vain huhuja" ja ovat tyypillistä Suomen hallituksen harjoittamalle petospolitiikalle. Esimerkiksi suomalaiset pettävät jatkuvasti ruotsalaisia, jotka taas rehellisesti ja tietämättään johtavat muita harhaan. Stalin ei näyttänyt uskovan raporttiin, että Ramsay yritti saada aikaan hallituksen vaihtumista. Joka tapauksessa hän ei uskonut, että Ramsay onnistuisi syrjäyttämään "fasistisen ryhmän", joka muodosti enemmistön Suomen hallituksesta.

Vastauksena lisäkysymykseeni Stalin ilmoitti, ettei hänen mielestään vakuutukset Suomen hallitukselle tai sen pään yli Suomen kansalle, ettei Neuvostohallitus aikonut nielaista Suomea, olisi avuksi. Yhdessä vaiheessa Stalin totesi, että se oli tietenkin presidentin ja Yhdysvaltain hallituksen asia päättää, mihin toimiin he haluavat ryhtyä Suomen suhteen. Hän lisäsi, että hän ei uskonut, että Yhdysvaltojen ja Suomen suhteiden katkaiseminen saisi aikaan Suomen hallituksen kannan muuttumista Suomen vetäytymiseen sodasta.

Huolimatta Stalinin pessimismistä sain vaikutelman, ettei hän paheksuisi tai vastustaisi, jos me antaisimme Suomelle epävirallisesti käsityksemme Neuvostoliiton politiikasta, joka kunnioittaa Suomen itsenäisyyttä, kuten Stalin esitti asian viime keskustelussamme."

Talin–Ihantalan taistelu 25. kesäkuuta – 9. heinäkuuta torjui kummankin puolen suurin tappioin vihollisen etenemisen. Neuvostoliiton hyökkäykselle asetetut päätavoitteet oli kuitenkin saavutettu, ja sen täydennyksiin tarvittavat voimavarat oli jo suunnattu 22. kesäkuuta alkaneeseen operaatio Bagrationiin kohti Berliiniä. Hyökkäys Suomeen alkoi heikentyä. Heinäkuun 12. päivänä Stalin päätti lopettaa hyökkäyksen Karjalan kannaksella. Heinäkuun 14. päivänä suurlähettiläs Kollontai ilmoitti, että Neuvostoliitto on halukas neuvottelemaan rauhasta.

Alkoi prosessi, joka päätyi 19. syyskuuta 1944 Moskovan välirauhaan pääkysymyksissä Teheranin konferenssissa sovitun mukaisesti. Suomi oli Neuvostoliiton armoilla. Saksa antautui 8. toukokuuta 1945. Edessä oli mainettaan paljon kuumempi kylmä sota, jossa Suomi menestyi J.K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla.

Oman Pohjolan geopolitiikan historiaa koskevan tutkimukseni ennakkotiedon mukaan kysymys oli siitä, että Teheranissa ja sen jälkeen Atlantin vallat Yhdysvallat ja Englanti sekä Neuvostoliitto jatkoivat Stolbovan rauhassa 1617 aloitettua politiikkaa pitää Pohjolan valtiot välissään olevana puskurialueena – siihen asti, kun Venäjän presidentti Putin ja Yhdysvaltojen presidentti Biden välivaiheiden jälkeen vetäytyivät siitä asetelmasta talvella 2021–2022.

----------------------------

Lähteitä

Pekka Visurin kirjassa Suomi kylmässä sodassa (Otava 2006) julkaisema käännös Teheranin konferenssin neuvostoliittolaisesta pöytäkirjasta, teoksessa Die Teheraner Konferenz 1943 (Köln 1986), s. 138–139. Sama keskustelu amerikkalaisen (Bohlenin) pöytäkirjan mukaan on teoksessa Foreign Relations of the United States, Diplomatic Papers, The Conferences at Cairo and Tehran 1943 (1961), s. 594–595.

1. W. Averell Harriman Papers, History and Public Policy Program Digital Archive, Container 173, Manuscript Division, Library of Congress, Washington D.C.

Susan Butler, Roosevelt and Stalin, a portrait of a partnership (Alfred A. Knopf, New York 2015).

Tuomo Polvinen, Suomi kansainvälisessä politiikassa 2. 1944, Teheranista Jaltaan (WSOY, 1980).

Brendan Simms – Charlie Laderman, Hitler’s American Gamble, Pearl Harbor and Germany’s March to Global War (New York, 2023).

Pekka Visuri, Pasi Kesseli, Carl-Fredrik Geust, Suomen sodat 1939–1945­: Selviytyminen maailmansodasta (Docendo, 2024).

Pekka Visuri, Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947 (Docendo, 2015).