Tuomas Forsberg 22.4.2024: Onko Ukrainan sota merkki sotien paluusta?

Professori Tuomas Forsbergin (Tampereen yliopisto) alustus Suomen Geopoliittisen seuran seminaarissa Helsingin yliopistolla 22.4.2024.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan 2022 myös Suomeen kohdistuvan sodan riski on kasvanut. Maailmanpoliittinen tilanne oli jo sitä ennen muuttunut epävakaammaksi. Kehitys kääntyi huonompaan suuntaan yli vuosikymmen sitten syistä, jotka eivät ole yksiselitteisiä.

Monet näkevät heikentymisen vain paluuna johonkin maailmanpoliittiseen normaalitilaan, missä sodan vaara on aina läsnä. Tästä ei kuitenkaan pidä vetää sitä johtopäätöstä, ettei maailmanhistoriassa olisi ollut tai voisi koskaan olla kehitystä kohti rauhanomaisempia oloja.

Väite, jonka mukaan elämme syvenevän rauhan oloissa viime vuosien turvallisuustilanteen heikentymisestä huolimatta, on siksi vähintäänkin kontraintuitiivinen, jos ei suorastaan provokatiivinen. Varmaksi väitettä ei voikaan todistaa. Voimme kuitenkin yrittää etsiä syitä ja tekijöitä, jotka osoittaisivat, että rauha on kaikesta huolimatta vähintään pidemmässä aikaperspektiivissä vahvistunut. Tämä punninta olisi yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta tärkeätä, sillä negatiiviset uutiset hallitsevat niin uutisointia kuin mielikuvaammekin.

Väkivallan ja sotien vähentyminen

Amerikkalainen psykologi Steven Pinker on tullut tunnetuksi väitteestään, jonka mukaan väkivalta ja sodat ovat maailmanhistoriassa vähentyneet. Vaikka trendi ei olekaan yksioikoinen, Pinker esittää erilaisten tilastojen avulla, että myönteistä kehitystä on tapahtunut. Murhat, raa’at pahoinpitelyt ja terroristiset väkivallanteot ovat vähentyneet ympäri maailman, mutta niin ovat myös sodat ja kuolemat sodissa etenkin, kun näitä suhteutetaan maailman kulloiseenkin väkilukuun.

Ihmiset eivät kuitenkaan välttämättä usko positiiviseen kehitykseen, koska väkivallasta ja sodista kerrotaan jatkuvasti uutisissa. Ihmisten pelkoja selittää negatiivisuusvinouma: kiinnitämme enemmän huomiota kielteisiin tapahtumiin ja kehityskulkuihin ja muistamme ne paremmin kuin myönteiset tapahtumat ja kehityskulut. Lisäksi monet ihmiset saattavat suhtautua nostalgisesti menneeseen aikaan ja projisoida omaa turvallista lapsuuttaan koko yhteiskuntaan ja aikakauteen. Suomessakin helposti unohtuu, kuinka suurta sodan pelko oli kylmän sodan pahimpina vuosina.

Kaikki tutkijat eivät ole hyväksyneet Pinkerin teesiä väkivallan ja sotien historiallisesta vähenemisestä. Esimerkiksi historiallinen sosiologi Michael Mann ei näe sotien määrässä ja julmuudessa mitään ratkaisevaa historiallista muutosta. Hänen näkemyksensä mukaan on nähtävissä pikemminkin ajallista vaihtelua ja sodan tyyppien historiallista kehitystä. Toisten mielestä Pinker ohittaa liian kevyesti niin sanotun verisen 1900-luvun. Kritiikin mukaan hänen tilastonsa perustuvat osittain virheellisille tulkinnoille muinaisista sodista ja niiden aiheuttamista kuolemista. Sen vuoksi 1900-luvun kaksi suurta maailmansotaa (1914–1918 ja 1939–1945) sekä Japanin hyökkäys Mantšuriaan ja Kiinaan ennen toista maailmansotaa eivät enää näyttäytyisi maailmanhistorian tuhoisimpina sotina. Pidempi historiallinen perspektiivi muokkaa myös näkemystä 1900-luvun diktatuureista. Adolf Hitlerin, Josif Stalinin ja Mao Zedongin johtamien diktatuurien hirmuteot eivät enää näyttäydy erityisinä väkivallan piikkeinä historiassa, jos murhattujen määrä suhteutetaan väkilukuun.

Sotia koskevat tilastot eivät olekaan mitenkään yksiselitteisiä. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä suuremmaksi tulee tulkinnanvaraisuus. Samalla kasvaa tosiasioita, kuten sodassa kaatuneiden sotilaiden ja kuolleiden siviilien määrää, koskeva epävarmuus. Toisaalta Pinkerin teesi saa tukea toisen maailmansodan jälkeisestä ajanjaksosta. Etenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen aseellisten konfliktien määrä selvästi väheni. Sama koskee myös sodassa kuolleiden määrää. Myönteinen kylmän sodan jälkeen alkanut rauhanomainen jakso maailmanhistoriassa kuitenkin päättyi 2010-luvulla, jonka jälkeen konfliktien määrä on taas lisääntynyt.

Tarkempi aseellisten konfliktien tyypin ja määrän tarkastelu osoittaa, että valtioiden väliset sodat ovat käyneet harvinaisiksi. Viimeisten vuosikymmenten aikana suurin osa konflikteista on valtioiden sisäisiä sotia. Niitä käydään globaalissa etelässä ja vain hyvin harvoin länsimaissa tai pohjoisessa, kuten esimerkiksi Jugoslaviassa. Suurimmat kuolleiden määrät viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana ovat tulleet Syyrian (2011–), Etelä-Sudanin (2013–2020), Jemenin (2014–), Etiopian (2020–2022) ja Sudanin (2023–) sisäisissä sodissa. Selvästi eniten ihmishenkiä vaatinut sota 2000-luvulla on ollut Kongon sisällissota. Toki moniin sisällissotiin, kuten juuri Syyriassa, osallistuvat myös useat ulkopuoliset tahot. Ukrainan sodasta huolimatta valtioiden väliset sodat ovat kuitenkin poikkeuksia ja varsinkin suurvaltojen välisten sotien määrä on vähentynyt ratkaisevasti: sellaista ei ole tälläkään hetkellä käynnissä.

Pinker selittää väkivallan vähenemistä viidellä tekijällä. Ensinnäkin valtioiden kehittyminen on vähentänyt yksilöiden, perhekuntien tai muiden kiinteiden ryhmien tarvetta käyttää väkivaltaa puolustaakseen itse itseään ja kunniaansa. Toiseksi kauppa on lisännyt kontakteja ja tarjonnut rauhanomaisia keinoja erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Kolmanneksi naisten yhteiskunnallisen aseman parantuminen, osallistuminen politiikkaan ja feminististen arvojen esiinmarssi on johtanut väkivallan vähenemiseen. Neljänneksi oikeusajattelu, empatia ja ihmisarvon kunnioittaminen ovat vahvistuneet ja laajentuneet historian kuluessa koskemaan entistä laajempia ihmisryhmiä oman lähipiirin tai vertaisryhmän ulkopuolelta. Viidenneksi Pinker väittää niin sanottuun Flynnin ilmiöön viitaten, että ihmisistä on myös tullut keskimäärin älykkäämpiä ja poliittinen ongelmanratkaisukyky on kehittynyt, minkä seurauksena meillä on entistä parempi kyky pidättyä väkivallan käytöstä.

Samalla Pinker listaa toimimattomia selityksiä rauhan yleistymiselle. Hänen mielestään huonoja tai ainakin epäjohdonmukaisia selityksiä väkivallan laskulle ovat biologinen evoluutio, aseet tai niiden määrä, resurssit ja niiden hallinnasta johtuva valtakamppailu, hyvinvoinnin lisääntyminen sekä uskonto tai maallistuminen. Tätä taustaa vasten esimerkiksi väestönkasvusta ja ilmastonmuutoksesta johtuva resurssipula ja elinolosuhteiden heikentyminen ei suoraan johtaisi väkivallan ja sotien lisääntymiseen, joskin Pinker itse ei halua tehdä tulevaisuutta koskevia ennustuksia esittämiensä historiallisten trendien ja selitystensä valossa.

Pinkerin mainitsemat seikat, valtiorakenteet, kauppa, naisistuminen, oikeusajattelu ja älykkyys, ovat yleisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivallan vähentymiseen. Näitä selityksiä voidaan arvioida kriittisesti eikä lista varmasti ole tyhjentävä, mikäli isoja trendejä eri muodoissaan halutaan selittää. Etenkin valtioiden välisten sotien vähenemiseen ovat vaikuttaneet myös kansainväliset normit ja instituutiot, vaikka kansainväliset kollektiivisen turvallisuuden järjestöt, kuten Yhdistyneet kansakunnat (YK), ovat edelleen heikkoja estämään sotia tai puolustamaan sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneita maita tai kansanryhmiä. Niiden toimintakyky edellyttää keskeisten jäsenmaiden yhteisymmärrystä. Tästä huolimatta kansainväliset instituutiot ovat kuitenkin vahvistaneet pientenkin maiden turvallisuutta. YK on kehittyneempi kuin sitä edeltänyt Kansainliitto, joka taas oli instituutiona kehittyneempi kuin 1800-luvun suurvaltojen ”konsertti”. Sama koskee kansainvälistä oikeutta ja muita kansainvälisiä normeja. Ne ovat kehittyneet valtavasti viimeksi kuluneiden vuosisatojen aikana. Ne eivät sinällään pysty estämään yksittäisiä sotia mutta nostavat sodan aloittamisen kynnystä, rajoittavat sodassa käytettävää väkivaltaa ja edistävät rauhan aikaansaamista yleisellä tasolla.

Suuri historiallinen muutos on sotien kustannusten kasvu ja sodista saatavan taloudellisen hyödyn vähentyminen. Valloitussotia ei ole enää järkevää käydä taloudellisen voiton tavoittelemiseksi. Joitakin tapauksia voi olla, jolloin nopea valloitussota voisi olla taloudellisesti järkevää, ja aina on olemassa tahoja, jotka jollakin tavoin hyötyvät sodista myös taloudellisesti, mutta vallitseva ajattelu sotien hyödyllisyydestä on muuttunut. Jos sotia käydään, niiden syynä on yleensä jokin muu asia kuin suora voiton tavoittelu. Kapitalistinen rauhan teoria, jota on puolileikillään markkinoitu myös McDonalds-rauhana (”golden arches theory of peace”), ei sinänsä ole niin vahva, etteivätkö kaksi maata, joissa on McDonalds, voisi olla sodassa keskenään. (Viimeistään Intian ja Pakistanin välisen 1998, NATOn ja Serbian 1999 sekä Venäjän ja Georgian 2008 välisen sodan jälkeen säännönmukaisuus siitä, että valtiot, joissa on McDonalds eivät voisi sotia keskenään, kuitenkin kumoutui.)

Sotilaallisen voiman käyttö ei sinänsä ole poistumassa. Sillä voidaan suojata erilaisia kohteita ja yhteyksiä. Tarvittaessa voidaan iskeä vastustajan asemiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita laajamittaista sodankäyntiä. Sitä rajoittavat kaikissa kehittyneissä maissa, Kiina mukaan lukien, niin vanheneva väestönkehitys kuin pitkäaikaisista sotilaallisista operaatioista kylmän sodan jälkeen saadut kokemukset. Etenkin Yhdysvaltojen johtamat operaatiot Afganistanissa ja Irakissa ovat nostaneet kynnystä ryhtyä vastaaviin sotatoimiin valtioiden muuttamiseksi omia arvoja vastaaviksi.

Venäjän sotatoimien poikkeuksellisuus

Onko Venäjän helmikuussa 2022 aloittama täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan poikkeuksellinen vai kertooko se sotien yleistymisestä? Kumoaako Venäjän sota monien kansainvälisen politiikan ja sotien tutkijoiden esittämät väitteet sotien ja niiden aiheuttamien kuolemien historiallisesta vähentymisestä? Ukrainan sotaa ei mielestäni voi pitää esimerkkinä valtioiden yleisestä taipumuksesta aloittaa sotia. Väitän, että juuri mikään muu maa kuin Venäjä ei olisi aloittanut vastaavaa sotaa. Toisaalta Ukrainan sotaa ei voida myöskään selittää jollain pysyvillä Venäjää koskevilla tekijöillä, jotka johdetaan maantieteestä, kulttuurista ja vuosisatojen takaisista historiallisista kokemuksista. Jo ennen Krimin valtausta monet asiantuntijat ajattelivat, ettei demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion kehitys Venäjällä voi juuri mennä parempaan suuntaan, ennen kuin se menee selvästi huonompaan suuntaan. Nyt kun kehitys on mennyt huonompaan suuntaan, ei ole rationaalista ajatella, että maa ei voisi enää milloinkaan kulkea parempaan suuntaan.

Ainakin neljä seikkaa tekevät Venäjän aloittamasta sodasta Ukrainaa vastaan poikkeuksellisen.

Ensinnäkin Venäjän aloittaman sodan syyt olivat taakse-, ei eteenpäin katsovia. Putinin pyrkimyksenä oli palauttaa Venäjälle jotain, mikä sillä oli ennen Neuvostoliiton hajoamista, nimittäin suurvalta-asema ja kyky kontrolloida lähiympäristöään. Ilman tätä historiallista taustaa hyökkäystä on vaikea selittää. Ukrainasta oli tullut Putinille ja hänen lähipiirilleen obsessio, josta hän ei päässyt irti. Kyse ei siis ollut voitontavoitteluun pyrkivästä laajentumishalusta vaan subjektiivisesti nähtyjen historiallisten virheiden korjaamisesta. Historiallinen tausta on myös sukupolvinen. Ukrainan vastaista sotaa kannattavat venäläiset olivat sodan syttyessä useimmiten niitä, jotka vielä muistivat Neuvostoliiton. Nuoremmissa, 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden joukossa, kannatus on ollut selvästi vähäisempää.

Toiseksi Ukrainan vastaiseen täysimittaiseen sotaan ryhtyminen riippui Venäjän sisäisestä valtarakenteesta. Yksinomaan se, että demokratia ei menestynyt kylmän sodan jälkeisellä Venäjällä ei yksistään riitä selittämään Venäjän sotaisuutta, vaan olennaista Putinin valtajärjestelmässä on se, että valtaapitävien ydinjoukko on tehnyt uraansa jo Neuvostoliiton aikaisessa turvallisuuspalvelussa KGB:ssä. Tämä tausta on omiaan lisäämään erilaisia uhkakuvia ja kielteisiä ennakkoluuloja kaikenlaista vierasta ja erilaista kohtaan niin maan sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Tämä laskee kynnystä käyttää asevoimia ennakoivasti sekä hyväksyä myös omia tappioita. Onkin kiinnostavaa, että pelkästään venäläinen kansallismielinen tai patrioottinen ajattelu ei ole ollut itsessään riittävä tekijä selittämään Ukrainan vastaisen hyökkäyssodan kannatusta. Ennen sodan syttymistä suhtautuivat eläkkeellä olleet Venäjän asevoimien korkeat upseerit siihen kielteisesti.

Kolmanneksi Putinin pitkä valtakausi ja hänen ympärilleen kokoontunut sisäpiiri alkoi olla yhä itsevarmempi omasta Venäjän nimissä toteutettavasta missiostaan alistaa Ukraina vaikka asevoimin. Venäjän valmius käyttää asevoimia lähialueillaan kävi ilmeiseksi jo viimeistään Georgian vastaisessa sodassa 2008. Pyrkimys liittää Ukrainasta alueita itseensä kansainvälisen oikeuden vastaisesti vaikka asevoimin tuli selväksi viimeistään vuoden 2014 Krimin valloituksen ja Itä-Ukrainan sodan seurauksena.

Sodan aloittamiseen liittyvien riskien vähättelemiseen on saattanut vaikuttaa myös sitä edeltänyt poliittisen johdon koronaeristys: Putin oli kahden vuoden ajan tekemisissä yhä harvenevan ydinjoukon kanssa. Tuona aikana hänen kansallismielinen tulkintansa Venäjän historiasta sai entistä selvempiä messiaanisia piirteitä ja nousi keskeiseen asemaan hänen maailmankuvassaan. Lisäksi ydinjoukon supistuminen johtaa helposti ryhmäajatteluun ja muiden ajatusvinoumien vahvistumisen, jotka sekä nostavat riskinottohalukkuutta että johtavat vääristyneisiin, vähätteleviin käsityksiin riskien luonteesta ja todennäköisyydestä. Entistä harvempi uskalsi tai edes pystyi sanomaan mitään poikkipuolista tai kritisoida sotaa koskevia suunnitelmia.

Neljänneksi Venäjän hyökkäyssodan mahdollistavana tekijänä voidaan pitää ydinaseita. Sodan aloittamiseen ei sinänsä tarvita ydinaseita, eikä Venäjä niitä käyttänyt tai ennen sotaa uhannut niiden käytöllä Ukrainaa. Ne voivat kuitenkin laskea Venäjän kynnystä lähteä sotaan, koska ne muodostavat vahvan pelotteen muita maita vastaan. Ydinasevaltana Venäjän ei siksi tarvinnut pelätä sitä, että länsimaat ryhtyisivät sotaan sitä vastaan sen omalla maaperällä, siis samalla tavalla kuin Yhdysvallat kokosi koalition Irakia vastaan sen vallattua Kuwaitin 1990. Toisaalta taas Ukrainalla ei ollut omia ydinaseita – eikä se myöskään ollut ydinasesateenvarjon suojassa Naton kautta, joten Venäjän ei tarvinnut pelätä joutuvansa itse mahdollisen ydinaseiskun kohteeksi. Sodan mahdollistajana oli siis kuvitelma siitä, että sitä voidaan käydä hallitusti ilman, että sota leviäisi omalle alueelle.

Suurvallat turvautuvat maailmanpolitiikassa myös aseelliseen voimaan ja ovat valmiita monissa tilanteissa myös käyttämään sitä toisia valtioita tai muita ulkoisiksi vihollisiksi nähtyjä toimijoita vastaan. Laajamittaisen sodan aloittaminen on kuitenkin poikkeuksellista, joten selitykseksi ei riitä mikään yleinen teoria valtioiden välisestä valtakamppailusta ja kansainvälisen järjestelmän anarkiasta. Selitykseksi ei myöskään riitä demokratian puute Venäjällä, maan korruptoituneisuus, fatalistinen kulttuuri tai geopoliittinen asema Euraasian pohjoislaidalla ilman luonnollisia rajoja länteen tai etelään.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa kohtaan ei siis kerro siitä, että mikä tahansa valtio olisi valmis aloittamaan vastaavan sodan tai että edes Venäjä olisi sellaiseen ryhtynyt, mikäli kehitys siellä ei kylmän sodan päättymisen jälkeen olisi saanut tiettyjä piirteitä: maan kylmän sodan aikana kasvaneen poliittisen eliitin taipumus nähdä Venäjän suurvalta-asema nostalgisesti valikoivan kansallismielisen imperialistisen historian valossa, Kremlin valtaapitävän johdon taipumus vainoharhaiseen uhkakuvien paisutteluun sekä välinpitämätön suhtautuminen omien kansalaisten kärsimyksiin tai kuolemiin johtuen sen turvallisuuspalvelutaustasta, Putinin ympärille muodostuneen avustajajoukon supistuminen ja kaventuminen pitkän valtakauden ja myös koronaeristyksen vuoksi sekä ydinaseiden luoma itsevarmuus suhteessa Ukrainan mahdollisiin vastatoimiin ja lännen haluun liittyä sotaan. Emme voi varmasti osoittaa, missä mielessä kaikkien näiden tekijöiden vaikutus oli välttämätöntä, mutta mikään näistä tekijöistä ei yksinään ole riittävä selittämään Venäjän aloittamaa laajamittaista hyökkäyssotaa.

Maailmanhistoriallinen kehitys voi toki kulkea toiseenkin suuntaan kuin mitä optimistinen tulkinta väkivallan ja sotien vähentymisestä antaa ymmärtää. On mahdollista, että elämme noin kymmenen vuotta sitten alkanutta suurta historiallista taitekohtaa, minkä seurauksena sodat ja väkivaltaisuudet taas lisääntyvät. Joitakin viitteitä siitä on: keskeisistä rauhaa selittävistä tekijöistä järki ja empatia eivät ole enää lisääntyneet vaan ns. Flynnin ilmiö on etenkin länsimaissa tullut taitekohtaansa syistä, jotka ovat sekä kiisteltyjä että monitahoisia. Demokratian ja ihmisoikeuksien vahvistuminen on maailmanlaajuisesti pysähtynyt. Kaupankäynnistä ja taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta taas on tullut yhä enemmän vallankäytön muoto, joka ei niinkään korvaa vaan tietyissä tilanteissa jopa laukaisee sotia. Yksiselitteistä syytä tällaiselle mahdolliselle dystooppiselle kehityskululle ei voida antaa, mutta teknologinen kehitys ja sosiaalinen media nostetaan usein esille mahdollisina syinä. Muutos ei kuitenkaan ole jyrkkä tai peruuttamaton.

Myös Venäjän sisäiset yhteiskunnalliset muutokset voivat johtaa siihen, että muutosta kohti riskejä välttävää poliittista johtajaa ja rauhaa arvostavaa kansalaisyhteiskuntaa ei tule. Uusi sukupolvi voi olla indoktrinoitunut nykyisten vallanpitäjien maailmankuvaan siinä määrin, että yhteiskunnalliset arvot jäävät pidemmäksi aikaa militaristisiksi. Yhteiskuntarakenteen ja maailmanpoliittisen tilanteen muuttuessa Putinin hallinnon tuottama maailmankuva voi kuitenkin myös osoittautua muuttuvaksi: esimerkiksi vihamielinen suhtautuminen länteen ehti jo vuoden 2014 jälkeen normalisoitua ennen kuin yleinen mielipide taas kääntyi länttä vastaan Ukrainan sodan alkamisen myötä. Deterministinen tulkinta siitä, että yhteiskunnalliset muutokset kohti rauhanomaista ja demokraattisesti hallittua yhteiskuntaa Venäjällä olisivat mahdottomia, perustuu kuitenkin hyvin valikoituun tapaan lukea Venäjän historiaa.

Huolia rauhan säilymisestä siis voidaan esittää, vaikka todennäköisyydet eivät sotaan joutumista suoraan puoltaisi. Kaikkein huolestuttavinta onkin se, että ydinaseiden aikakaudella yksikin sota voi olla koko ihmiskunnalle tuhoisa.