Suomen Geopoliittinen Seura ry                                  Raportti       

Geopolitiska Föreningen i Finland rf

Helsinki 3.11.2018

Seminaari: ”Saksan kysymys” uudessa vaiheessa

Geopoliittisen seuran syyskokouksen yhteydessä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa järjestetyssä seminaarissa oli 25 osanottajaa.

Ohjelma

Alustukset:
Saksan jälleenyhdistyminen 1990 geopoliittisena kysymyksenä, VTT Pekka Visuri.

Mahtivaltio keskellä Eurooppaa: Saksa poliittista strategiaa etsimässä, VTT Kimmo Elo, Turun yliopisto.

Kommentti: erikoislähettiläs Heikki Talvitie.

Keskustelu: moderaattorina valt. lis. Jaakko Blomberg.

Poimintoja alustuksista

Pekka Visuri käsitteli alustuksessaan ensin ”Saksan kysymyksen” historiaa 1800-luvulta alkaen. Pohjana oli vuonna 1992 yhdessä Tuomas Forsbergin kanssa kirjoitettu teos ”Saksa ja Suomi”.

Aluksi ongelmana oli keisarikunnaksi vuonna 1871 yhdistyneen Saksan suhteellisesti suuri voima ja määräävä asema keskellä Eurooppaa. Saksa pyrki ensin tasapainoilemaan idän ja lännen välillä, jolloin valtakunnankansleri Otto von Bismarck huolehti erityisesti idänpolitiikasta, mikä tarkoitti hyvien suhteiden vaalimista Venäjään. Vuoden 1871 sodasta alkaen suhteet Ranskaan olivat kireät. Saksan liittyminen kilpailuun siirtomaista ja valtamerikelpoisten merivoimien luominen hälytti Ison-Britannian ja Venäjän vastustamaan Saksan voimistumista, jolloin ne liittoutuivat Ranskan kanssa ”ympärysvalloiksi” Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Tässä asetelmassa käytiin ensimmäinen maailmansota, jonka Saksa lopulta hävisi.

Hitlerin ja kansallissosialistien valtakausi vuodesta 1933 alkaen voimisti Saksaa, joka ryhtyi valtaamaan vuonna 1919 menettämiään alueita ja luomaan geopoliittista ”elintilaa” vastaavaa Suur-Saksaa valloituksilla lähinnä idässä. Tämä hanke päättyi toisessa maailmansodassa täydelliseen tappioon, minkä jälkeen Saksa miehitettiin ja jaettiin voittajavaltioiden toimesta. On vaikea kuvitella sellaisen yrityksen toistumista.

Kylmän sodan aikana idän ja lännen vaikutuspiirien raja kulki Saksan halki. Saksan liittotasavallan sisäpolitiikassa oli vaikea tunnustaa DDR:n valtion olemassaoloa ja Saksan valtakunnan ns. itäalueiden menettämistä Neuvostoliitolle ja Puolalle. Liittokansleri Willy Brandtin kauden ”uuden idänpolitiikan” puitteissa 1970-luvun alussa DDR ja itäalueiden menetys tunnustettiin realiteetiksi, mutta ongelma ei vielä lopullisesti poistunut päiviltä. Liittotasavallan perustuslakikin oli vuonna 1949 laadittu silmällä pitäen Saksan yhdistymistä.

Saksan kysymys 1980-luvulla tarkoitti lähinnä ongelmaa, joka aiheutui Saksan jaosta ja toisaalta pelosta, että yhdistynyt Saksa olisi liian voimakas naapureihinsa nähden. Neuvostoliitto pelkäsi lisäksi mahdollisesti yhdistyvän Saksan liittymistä Natoon, jolloin lännen voima kasvaisi merkittävästi. Euroopassa vallinnut kireä tilanne idän ja lännen välillä, ns. eurohjuskriisi ja uusi kylmän sodan vaihe, hillitsi selvästi keskustelua Saksan yhdistymisen mahdollisuuksista. Silti se jatkui mm. kirjallisuudessa, ja toisaalta Länsi- ja Itä-Saksa lähentyivät monissa käytännön kysymyksissä.

Esimerkki yhdistymisestä käydystä keskustelusta: Wolfgang Venohrin kirja vuodelta 1982.

Liittotasavallan läntiset liittolaiset, ensi sijassa Iso-Britannia ja Ranska, eivät halunneet kiirehtiä Saksan yhdistymistä, koska pelkona oli, että siitä tulisi niihin verrattuna liian vahva. Yhdysvallat asettui 1980-luvun lopulle tultaessa selkeämmin kannattamaan Saksan yhdistymistä. Vuoden 1989 kuluessa saksalaisten keskuudessa mieliala kääntyi vaatimaan nopeaa yhdistymisen toteutusta. Berliinin muurin murtuminen marraskuussa oli selvä merkki sen lähestymisestä.

Kevään 1990 kuluessa liittokansleri Helmut Kohl ja ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher toimivat aktiivisesti yhdistymisen hyväksi. He vakuuttivat läntisille liittolaisille, että yhdistynyt Saksa ei lähde ”erillistielle” vaan tulee pysymään läntisessä yhteisössä. Neuvostoliiton suuntaan he sanoivat, että Saksa pysyisi parhaiten sitoutuneena Euroopan yhteisön ja Naton jäsenenä, mutta Naton laitoksia tai joukkoja ei työnnetä itään. He lupasivat myös maksaa Neuvostoliitolle asevoimien poistumisesta aiheutuvat kulut. Tältä pohjalta syntyi kesällä 1990 yhteisymmärrys Kohlin ja Gorbatshovin välillä, ja Yhdysvallat asettui tukemaan sellaista ratkaisua.

Syyskuussa 1990 tehtiin kahden saksalaisen valtion ja maailmansodan voittajien välillä ns. 2+4-sopimus, jossa määritettiin Saksan yhdistymisen puitteet. Yhdistyminen tuli voimaan 3. lokakuuta.

Euroopan geopoliittinen asetelma muuttui Saksan yhdistymisen ja kylmän sodan päättymisen vuoksi merkittävästi. Kun kylmän sodan aikana Keski-Eurooppa oli jaettuna itään ja länteen, nyt sinne syntyi yhtenäinen alue.

Euroopassa hahmottuvat geopoliittiset alueet vuonna 1990. Lähde: Pekka Visuri – Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (WSOY 1992).

Neuvostoliitto vetäytyi itään omalle alueelleen ja hajosi vuoden 1991 lopulla uusiksi itsenäisiksi valtioiksi. Kaikki tämä tapahtui rauhanomaisesti, mitä voitiin pitää ihmeenä ottaen huomioon kylmän sodan aikaisen jatkuvan jännitystilanteen. Yhdistynyt Saksa toimi aktiivisestiEuroopan unionin muodostamiseksi, jolloin se selvästi osoitti halukkuutta sitoutua eurooppalaisen yhteisön puitteisiin ja luopua omista geopoliittisista tavoitteistaan. Neuvostoliiton hajotessa idästä poistui merkittävä voimatekijä, joten sotilaspoliittinen tilanne helpottui ratkaisevasti ja mahdollisti mittavan aseidenriisunnan. Saksa pyrki esiintymään ”siviilivaltana” ja taloudellisena mahtina EU:n puitteissa.

Euroopan geopoliittisen kartan muutosnäkymät syksyllä 1991. Lähde: Pekka Visuri, Maailman muutos ja Suomi (WSOYpro 2011).

Kimmo Elo käsitteli alustuksessaan seuraavia teemoja:

• Saksan ulko- ja Eurooppa-politiikan peruslinja Konrad Adenauerista Angela Merkeliin
•  Transatlanttisuuden eroosio muuttuvassa maailmassa
•  Saksan idänpolitiikka Venäjän varjossa
•  Eurooppa Saksan tärkeimpänä toimintaympäristönä
•  Suuri Sveitsi vai globaali vastuunkantaja: Saksa Euroopassa ja maailmanpolitiikassa 21. vuosisadalla?

Yhdistyneen Saksan ”kysymys”

• Kylmän sodan päättyminen ja Saksojen yhdistyminen (1990) merkitsivät Saksan paluuta eurooppalaiseksi suurvallaksi ► iso ja keskellä.
• Samaan aikaan Saksan koko ulko- ja turvallisuuspoliittinen agenda ajautui muutoksen tilaan, joka näyttäisi jatkuvan yhä tänäänkin.
• Taustalla voidaan nähdä kaksi iso tekijää: turvallisuuskäsitteen ja -kulttuurin laajentuminen ja kansainvälisen järjestelmän voimatasapainossa tapahtuneet muutokset.
• Kiinan vahvistuva asema ja Venäjän aggressiivinen lähialuegeopolitiikka yhdessä Donald Trumpin arvaamattoman ”America first”-politiikan kanssa rapauttavat kansainvälisen järjestelmän perusrakenteita ► Euroopan rooli? ◄ Saksan paikka?

Merkelin Eurooppa-politiikka

• Olennainen merkitys Euroopan näkemisenä osana globaalia, multipolaarista maailmanjärjestystä.
• Yhteistyö Ranskan kanssa sine qua non Euroopan aseman vahvistamiseksi.
• Tasapaino transatlanttisella akselilla, koska Euroopan asettaminen USA:n vastavoimaksi johtaisi Euroopan hajaannukseen ja Saksan eristämiseen.
• Euroopan taloudellinen vakaus poliittisen vakauden ehto.
• Johtaminen taustalla ► muiden reagointi Saksan toteamiin ”tosiseikkoihin”.

Transatlanttisuus murroksessa?

• Transatlanttinen, Pohjois-Amerikan ja Euroopan muodostama, yhteisö on perusteiltaan arvoyhteisö: vapaus, demokratia, ihmisoikeudet, oikeusvaltio, markkinatalous.
• Vaikka Eurooppa on Yhdysvalloille tärkeä, Yhdysvaltojen ”strateginen katse” on aina ollut globaali.
• Tyynenmeren alueen kasva strateginen merkitys 21. vuosisadalla, Kiina.
• Jännitteet transatlanttisella akselilla olivat olemassa jo ennen Donald Trumpin presidenttikautta, joskin hänen kaudellaan ne ovat saaneet uudet mittasuhteet.

Venäjä kumppanina...

• Välittömästi kylmän sodan päättymisen jälkeen Saksassa (ja Euroopassa laajemminkin) vahvistui näkemys Venäjän heikkoudesta, ei siis enää uhkana Euroopan vakaudelle.
• Ongelmaksi muodostui kuitenkin keskenään ristiriitaiset elementit: Demokratisoitumiskehityksen tukeminen talouden kautta, imperiumin luhistumisen synnyttämän poliittisen ja sotilaallisen tyhjiön epävakauttava vaikutus, lisääntyvä asymmetria Venäjän ja USA:n välillä.
• Saksa katsoi Helmut Kohlin (1983-1998) ja Gerhard Schröderin (1998-2005) kausilla NL:n/Venäjän olevan eurooppalainen kumppani.
• Venäjän intressien huomiointi osana integraatiokehitystä lieventäisi imperiumin romahtamisen tuottamaa ”haamukipua”.
• Venäjällä halu minimoida USA:n rooli Euroopassa (vrt. uudet tiedot Jeltsinin ja Clintonin keskusteluista).

... ja Venäjä vihollisena

• Naton laajentuminen itäiseen Eurooppaan on tarjonnut Venäjän poliittiselle johdolle tehokkaan vivun lietsoa lännenvastaisuutta.
• EU:n itälaajentuminen ei näytä herättäneen samankaltaisia pelkoja.
• Olennaista on Venäjän kokemus jäämisestä syrjään sille strategisesti merkittävistä prosesseista ► jääminen eristyksiin.
• Myös yritykset rakentaa ”strategisia kolmioita” eurooppalaisten mahtivaltioiden kanssa eivät olleet kovinkaan menestyksekkäitä.
• Georgian sota (2008) ja Ukrainan konflikti (2014-) ovat entisestään kiristäneet jännitteitä EU:n lähialueille.
• Angela Merkel on pyrkinyt jäädyttämään eskaloitumiskierteen mutta samalla edistämään epävirallisen dialogin kautta tapahtuvaa liennytystä

Eurooppa toimintaympäristönä nro 1:

Saksan eurooppalaista politiikkaa ja agendaa määrittävät seuraavat reunaehdot: maantieteellinen sijainti ”keskellä” Eurooppaa, ”idän” ja ”lännen” välissä, Saksan asema transatlanttisissa suhteissa, maan taloudellinen asema Euroopan suurimpana taloutena, viennin ”maailmanmestarina” ja EU:n suurimpana nettomaksajana, ”negatiivinen historia” ulkopoliittisten hegemoniapyrkimysten itserajoittamisen mekanismina, vahva halu puolustaa demokratiaa, ”pehmeän suurvallan” ajatukselle rakentuva poliittinen kulttuuri sekä multilateraalinen yhteistyö globaalin toiminnan perusperiaatteena.

Eurooppa toimintaympäristönä nro 2: Saksan intressissä on vahva EU, koska:

• Euroopan integraatio on tarjonnut Saksan poliittiselle eliitille toimintaraamin, jonka puitteissa kansallisten, nationalististen virtausten vahvistuminen on kyetty minimoimaan
• integraatio on tarjonnut mahdollisuuden poliittiseen ja historialliseen sovintoon entisten vihollisten kesken
• integraation kautta Saksa on kyennyt ajamaan itselleen tärkeitä intressejä politiikan eri tasoilla
• integraatio on tukenut Saksan keskeistä ulkopoliittista tavoitetta, maan hyvinvoinnin maksimointia
• vahva EU voisi kieltäytyä osallistumasta tiettyihin sotiin menettämättä silti uskottavuuttaan (”Saksan malli”).

Saksan suhdeverkosto 21. vuosisadalla

Haluton, kyvytön vai kahlittu hegemoni?

• Saksaa on moitittu ja pelätty erityisesti hegemonian l. ylivallan näkökulmasta.
• Hegemoni = Normeja asettamaan kykenevä toimija, joka samalla tekee muille lyhyen tähtäimen myönnytyksiä varmistaakseen omien pitkän aikavälin intressiensä toteutumisen.
• The Economist (2015) nimitti Saksaa ”haluttomaksi hegemoniksi” (reluctant hegemon), koska Saksa ei halua ottaa sille kuuluvaa poliittista asemaa ► ”suuri Sveitsi”.
• Kundnani (2016) pitää Saksaa ”geoekonomisena puolihegemonina”, koska Saksa ei voi tehdä myönnytyksiä vaarantamatta omia pitkän aikavälin intressejään.
• Sekä EU että Saksan pasifistinen poliittinen kulttuuri toimivat hegemoniapyrkimyksiä kahlitsevassa roolissa.

Heikki Talvitie viittasi kommenttipuheenvuorossaan Saksassa käytävään ulkopoliittiseen keskusteluun ja ensi sijassa Cristoph von Marschalin tuoreeseen teokseen, joka on esitelty jo artikkelissa geopoliittisen seuran sivulla.

Keskustelu kosketteli muun muassa Saksan politiikkaa EU:n talous- ja rahaliiton suhteen, Saksan roolia Ukrainan konfliktissa sekä Venäjältä Saksaan vedettävää kaasuputkea. Lisäksi keskusteltiin Saksan ajankohtaisesta puolustuspolitiikasta ja saksalais-ranskalaisista suhteista. Yleisesti todettiin monen asian olevan nyt avoinna Saksan sisä- ja ulkopolitiikan aloilla, ja niillä on tuntuvaa merkitystä myös Suomelle.

Puheenjohtaja

Pekka Visuri