Timo Hellenberg: Kasparovin näkemys Putinista

Garri Kasparovin Mig Greencardin avustamana kirjoittaman kirjan ”Winter is Coming – Why Vladimir Putin and the Enemies of the Free World Must Be Stopped” (2015) on Scanria julkaissut Risto Mikkosen kääntämänä suomeksi nimellä ”Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset”.  Kirja tuo tervetulleen tuulahduksen eräästä Venäjän oppositioryhmästä, joka sijaitsee ajatusmaailmaltaan oikealla ja jota johtavat monet Yhdysvaltoihin siirtyneet emigrantit. Kirja myös tasapainottaa muun muassa Mihail Zygarin teosta ”Putinin sisäpiiri – Nyky-Venäjän lyhyt historia” (Otava 2015).

Kasparov kirjoittaa, miten Vladimir Putinin menestyksen taustalla vaikutti ennen muuta öljyn hinnan nousu 700 prosentilla vuoteen 2008 mennessä mutta myös se, että Kreml otti Venäjän lehdistön ja median nopeasti haltuunsa. Kirjoittajan mukaan ”hyvin varhaisessa vaiheessa ensimmäisellä presidenttikaudellaan Putin tajusi, että neljännen valtiomahdin kontrollointi oli välttämätöntä, mikäli aikoi kontrolloida kolmea muuta”. Läksynsä Putin oli oppinut muun muassa epäonnistuneesta ydinsukellusvene Kurskin pelastusoperaatiosta Barentsinmerellä vuonna 2000 sekä Moskovan teatterikaappauksesta vuonna 2002, jolloin OSNAZ-erikoisjoukkojen tekemässä vapautusiskussa kuoli pari sataa ihmistä. Sama toistui kaksi vuotta myöhemmin, kun Beslanin koulukaappauksen vapautushyökkäyksessä noin 300 ihmistä menetti henkensä.

Kasparov kuvaa tarkasti vuotta 2000, jolloin Putin liittolaisineen alkoi ottaa haltuunsa tiedotusvälineitä. Olin itse silloin kesäkuussa tutkijana Bor-konferenssikeskuksessa sata kilometriä Moskovasta etelään todistamassa paitsi Venäjän keskushallintoa lähellä olevan säätiön vakuuttelua informaatioyhteiskunnan kontrollin välttämättömyydestä sekä myös yltäkylläistä ylöspitoa uusille kansanedustajille, jotka eivät heti tahtoneet tuota sanomaa omaksua.  Kasparov kertoo, kuinka samoihin aikoihin televisiokanava NTV:n omistaja Vladimir Gusinski vietti kolme päivää vankilassa ja pakotettiin luopumaan yrityksestään.  On helppoa yhtyä Kasparovin näkemyksiin lännen impotenssista reagoimisessa maan oppositiovoimien ja vapaan median kurmuutukseen. Putinin Venäjä toivotettiin G7:n jäseneksi, ja reaktiot Georgian ja Ukrainan tapahtumiin olivat lähinnä syvää huolestuneisuutta ja kauppapakotteita.  Siis kaikkea sitä, mitä Venäjän reaalipoliittinen nykyjohto Kasparovin mielestä halveksii ja pitää heikkouden perikuvana. Kasparovin mukaan ”suurin osa Euroopasta halusi lakaista Tshetshenian verilöylyn nostattaman huolen maton alle ja toivottaa Putinin tervetulleeksi yhteistyöhön ilman minkäänlaisia ehtoja”.

Kasparovin mielestä ”Putinin ulkopoliittinen doktriini oli ytimeltään laajennettu versio sisäpolitiikasta.” Tämän keinovalikoiman tärkein työkalu oli opportunismi. Esimerkkinä Kasparov mainitsee Putinin puhelinsoiton vuonna 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, jolloin hän ”ensimmäisenä johtajana” soitti Bushille ja vakuutti solidaarisuuttaan ja yhteistyöhaluaan. Tässä Kasparov kieltämättä ajautuu itse aika spekulatiiviseen todisteluun, jolle lukijan on vaikea löytää kirjasta reaalia kaikupohjaa. Kasparovin mukaan Putin käytti tilaisuutta hyväkseen ja kuvaili syyskuun 11. päivän hyökkäyksiä yhdeksi rintamaksi siinä sodassa, jota Venäjä oli käynyt Tshetsheniassa jo useiden vuosien ajan. Kasparov lienee toki oikeassa siinä, että syyskuun 2001 terrori-iskut vaimensivat Yhdysvaltain esittämän kritiikin Tshetshenian sodan ihmisoikeusrikkomuksista. Johtuiko tämä tuosta Putinin solidaarisuussoitosta vai siitä, että Yhdysvallat yksinkertaisesti halusi kaiken hallitustenvälisen yhteistyön ja sitä tukevien valtioiden sopimuskäytäntöjen keskittyvän terrorismin vastaisen sodan toimintoihin ja myös Irakin vastaiseen koalitioon, onkin jo toinen kysymys. Kasparovin mukaan syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen tarkasteltaessa Venäjän tapahtumia saa käsityksen yhdestä Putinin ajan merkittävimmästä ilmiöistä: ”Mitä vähemmän hän koki ulkoista painetta, sitä diktaattorisemmaksi hän kävi kotimaassaan.”

Kasparovin kirjoitustyyli on paikoin minä-muodossa, joskin hän onnistuu taitavasti ja lukijaa häiritsemättä yhdistämään tarkastelun omakohtaisesta rinnakkaiskerronnasta laajempaan poliittis-strategisen tason pohdintaan, jossa hallitustenvälinen yhteistyö on keskiössä. Kieli on retorista ja paikoin jopa huvittavaa kuten kuvatessaan venäläisiä kärkipoliitikkoja: ”nationalistisekopää Vladimir Zhirinovski, kommunistisen ajan jäänne Gennadi Zjuganov sekä Putinin varjo Medvedev”.

Tarkemmin kirjoittaja käsittelee esimerkiksi Hodorkovskin saamaa oikeuskäsittelyä ja sen ”mielipuolisuutta”, erityisesti vuoden 2009 tapahtumissa. Oman osionsa saa Beslanin koulukaappaus 1. syyskuuta 2004, jolloin tshetsheeniseparatistit ottivat yli 1100 panttivankia Venäjän hallinnoimassa Pohjois-Ossetiassa, Georgian rajanaapurissa. Informatiivisena koonnoksena Kasparov käsittelee näitä traagisia tapahtumia, joskin loppuyhteenveto on jälleen sama kuin aiemmin: Putin hyödynsi niitä omien pyrkimystensä edistämiseen ”tehokkuuden ja yhtenäisyyden lisäämisen nimissä”. Putin valitsi ja nimitti jatkossa alueiden kuvernöörit.

Kun Kasparov tarkastelee ”Venäjän vuonna 2014 aloittamaa Ukrainan sotaa”, mutkat vedetään jälleen hieman suoraksi ja luvun johtopäätös on helposti lukijan arvattavissa: Venäjä on aggressori ja tämä tulee jatkumaan, kunnes länsi herää ruususen unestaan. Kasparovin mielestä ”Venäjän hyökkäys Georgiaan oli seurausta lännen avuttomuudesta ja itsepetoksesta”. Edelleen hän väittää syynä Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan olleen, että se oli päästetty pälkähästä Georgian osalta. Tämä logiikka tietysti on aika heppoinen, joskin siitä on lukijan mahdollista erottaa aineksia oman hahmottelunsa tueksi – tai sitä vastaan.

Esimerkiksi kirjan keskivaiheilla Kasparov toteaa ykskantaan: ”Aivan kuten vanhoina aikoina, Moskovasta on tullut häiriköiden ja antidemokraattisten hallitsijoiden liittolainen ympäri maailmaa”. Tämä ajatuskulku jatkuukin läpi kirjan ikään kuin punaisena lankana. Kasparov antaa ymmärtää, että hän tulee jossain vaiheessa kirjaa avaamaan kysymystä ”miksi”. Sen sijaan hän kuitenkin toistaa tämän tästä, miten Bush ja Euroopan johtajat ilmeisesti uskoivat naiviuttaan Putinin olevan kumppani ja kykenevä länsimäisin standardein varustettuun yhteistyöhön.

Kasparov puntaroi koko kirjan mitan Putinia lopulta aika pintapuolisesti, kuten: ”Kuka on Putin?” Hänen mukaansa esimerkiksi vuoteen 2007 mennessä kysymys oli vaihtunut kysymykseksi: ”Millainen on Putinin Venäjä?” Kasparovin ajatuskulkua ymmärtääkseen voisi kysyä myös, onko länsimaisittain määritelty demokratia samaa venäläisistä katsottuna vai ei? Entä keskiluokkaistumisen merkitys Venäjän sisäisen vakauden lisääjänä – olemmeko kenties aliarvioineet sen merkityksen tyystin verrattuna vaikkapa 1990-luvun lopun villeihin vuosiin? Kasparov heittää lukijalle lisäksi kysymyksen: ”Johtaako valtio Gazpromia vai Gazprom valtiota?” Samaa voi toki kysyä aika monessakin valtakunnassa, joissa valtionyhtiöillä on edelleen merkittävä rooli kansantaloudessa.  Edelleen hänen mukaansa ”suurin syy Putinin kuviteltuun suosioon on se, että Kreml on alistanut Venäjän lehdistön kontrolliinsa” ja että öljyn hinta on noussut satoja prosentteja. Mikäli tuollainen arvio pitää paikkansa, voikin hyvin kysyä, miksi Venäjä tutkimuksissa on edelleen eriytetty monesti omaksi tutkimusalakseen sen sijaan että sitä tarkasteltaisiin maana muiden joukossa? Miksi mystifioida Venäjää tutkimusalana, jos kerran syyt sen nykymuotoiseen valtastruktuuriin ja geopoliittiseen realismiin ovat näinkin helposti selitettävissä?

Kasparovin kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille nyky-Venäjästä kiinnostuneille sekä niille, jotka haluavat reipasta oppositionäkökulmaa tarjolla oleviin teoksiin ja mielipiteisiin. Kirjan suurimpia ansioita on yhdistää verrattain pitkällä aikaperspektiivillä, 90-luvun lopulta aina nykypäivään, laajaa makrotason arviointia mikrotason yksityiskohtiin. Kirjassa yhdistyy onnistuneesti kirjoittajan henkilökohtainen diskurssi ja vahva osallistuminen historiamme keskeisten tapahtumien kulkuun. 

9.11.2017

Timo Hellenberg, valtiotieteen tohtori