Fred Michael Blombergs 14.6.2023

Ukrainan sota ja Suomen NATO-jäsenyys

Venäjän voimapolitiikka Ukrainassa yllätti länsimaiden ulkopoliittisen johdon ja useimmat kansainvälisen politiikan tutkijat. Lännessä oltiin suorastaan tyrmistyneitä Krimin annektoinnista keväällä 2014, llä sotilaallisella voimalla tapahtuvien alueliitosten piti kuulua historiaan, ei nykypäivän Eurooppaan.[1] Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 romutti lopullisesti kylmän sodan jälkeen vallinneen optimismin valtioiden välisten sotien loppumisesta Euroopassa ja rauhanomaisesta Yhdysvaltojen hegemoniaan perustuvasta liberaalista maailmasta.[2] Myös Suomessa Ukrainan sota nähtiin merkittävänä käännekohtana kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Valtioneuvoston ja eduskunnan ulkoasianvaliokunnan mukaan Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö muuttui perusteellisesti Venäjän hyökkäyksen seurauksena.

[3]

Lännessä vallitsevan näkemyksen mukaan Venäjä on yksin syypää Ukrainan konfliktiin. Venäjän hyökkäys Ukrainaan osoittaa ennen kaikkea sitä, että Venäjä on kansainvälisen oikeuden säännöistä piittaamaton, laajentumiseen pyrkivä suurvalta, joka uhkaa itäisen Euroopan vakautta ja koko Euroopan turvallisuutta sekä samalla myös länsimaisia arvoja. Pelkona on, että jos aggressiivista valtapolitiikkaa harjoittavaa revisionistista Venäjää ei pysäytetä nyt, se jatkaa laajentumista myös Ukrainan sodan jälkeen.[4] Tämän logiikan mukaan laajentumishaluinen Venäjä on siis vakava uhka vähintäänkin kaikille sen rajanaapureille. Samalla Venäjän katsotaan toimivan kansainvälisessä politiikassa ei-rationaalisesti, jolloin sen valtapolitiikkaa on vaikea ennakoida tulevaisuudessa.

Edellä esitettyä tulkintaa Ukrainan sodasta ja Venäjän voimapolitiikasta ei juurikaan kyseenalaistettu Suomessa käydyssä keskustelussa keväällä 2022.[5] Vallalla oli siis vain yksi tulkinta ja totuus Ukrainan sodasta.[6] Samalla Venäjän hyökkäys herätti voimakkaita tunteita, mikä näkyi muun muassa suomalaisten NATO-jäsenyyden kannatuksen nopeana kasvuna. Näistä syistä sotilaallinen liittoutumattomuus koettiin riittämättömäksi. Suomen oli aika lunastaa niin sanottu NATO-optio ja hakea sotilasliiton jäsenyyttä, sillä Suomen turvallisuusympäristössä oli tapahtunut ratkaiseva muutos. Tärkeimpänä argumenttina Suomen jäsenyydelle Pohjois-Atlantin liitossa (NATO) pidettiin turvallisuuden vahvistumista.[7]

Suomessa vallinneessa järkytyksen ja pelon ilmapiirissä presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin antoivat toukokuun 2022 puolivälissä yhteisen julkilausuman, jonka mukaan Suomen on ensi tilassa haettava NATOn jäseneksi.[8] Suomi jättikin virallisen NATO-hakemuksen heti sen jälkeen, kun hallituksen esitys oli ensin hyväksytty lähes yksimielisesti eduskunnassa.[9] Ulkopoliittisen johdon kiireellisesti ja samalla myös verraten kiistanalaisin perusteluin tehty päätös Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta toteutui lopulta kuitenkin vasta huhtikuussa 2023, kun Suomesta tuli NATOn jäsen.

Kysymys Ukrainan sodasta ja Suomen NATO-jäsenyydestä on paljon monitahoisempi kuin käydyssä julkisessa keskustelussa on annettu ymmärtää. NATO-jäsenyys merkitsee todella perusteellista muutosta Suomen pitkäaikaisessa turvallisuusstrategiassa. Liittoutumisen myötä Suomi luopui turvallisuuspoliittisesta ratkaisustaan, sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, jonka avulla Suomi kykeni menestyksellisesti takaamaan turvallisuutensa yli 75 vuoden ajan.[10] Jäsenyyden myötä myös Suomen strateginen asema muuttuu ratkaisevasti.

Strategisen muutoksen ymmärtämiseksi tässä artikkelissa pohditaan ensinnäkin sitä, muuttuiko Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö Venäjän hyökättyä Ukrainaan ylipäätään. Kysymys on ennen kaikkea siitä, voimistuiko Venäjän sotilaallinen uhka Suomelle niin paljon, että Suomen täytyi liittyä NATOn jäseneksi oman turvallisuutensa varmistamiseksi. Toiseksi artikkelissa analysoidaan sitä, mitä etuja ja haittoja Suomen NATO-jäsenyydestä on sotilaalliseen liittoutumattomuuteen verrattuna Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Tämän perusteella pyritään arvioimaan, onko NATO-jäsenyys optimaalisin turvallisuuspoliittinen ratkaisu Suomen turvallisuuden kannalta Ukrainan sodan jälkeisessä Euroopassa.

Ukrainan sotaa, Suomen turvallisuusympäristöä ja Suomen NATO-jäsenyyttä analysoidaan artikkelissa poliittisen realismin viitekehyksessä. Realismin pessimistisen maailmankuvan mukaan kansainvälisessä politiikassa on kyse omia, kansallisia etujaan rationaalisesti ajavien suvereenien valtioiden välisestä jatkuvasta valtakamppailusta ja samalla myös suoranaisesta selviytymistaistelusta anarkkisessa maailmassa.[11] Vastakkaisista intresseistä johtuen valtioiden väliset suhteet ovat luonteeltaan kilpailulliset ja konfliktiset. Turvallisuuden tavoittelu ja valtapyrkimykset omien rajojen ulkopuolella johtavat eturistiriitatilanteisiin ja monesti myös sotilaallisen voiman käyttöön. Oman avun maailmassa vallitseva vahvemman oikeus ja epätietoisuus toistensa valtapoliittisista päämääristä lisäävät valtioiden välistä pelkoa. Halu selviytyä kannustaa valtioita vahvistamaan sotilaallista voimaansa, mikä johtaa niiden väliseen turvallisuuskilpailuun. Realismin mukaan kansainvälisen politiikan pysyvät piirteet, valtataistelu ja turvallisuuskilpailu ovat nimenomaan nollasummapeliä. Tämän seurauksena niin ikään sota on toistuva ja väistämätön ilmiö.[12]

 Venäjän voimapolitiikan heijastuminen Suomen turvallisuuteen  

Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun kannalta oleellinen kysymys kieltämättä on se, muuttiko Venäjän hyökkäys Ukrainaan Suomen turvallisuusympäristöä niin perusteellisesti, että Suomen täytyi luopua aikaisemmasta turvallisuuspoliittisesta linjastaan. Muutos ei välttämättä ole niin suuri kuin tällä hetkellä yleisesti väitetään.[13]

Sotilaallisen voiman käyttö on tyypillistä suurvaltapolitiikkaa. Jo Georgian sodassa 2008 Venäjä osoitti olevansa suurvalta, joka on valmis sekä puolustamaan kansallista etuaan että ajamaan valtapoliittisia päämääriään omien rajojensa ulkopuolella tarvittaessa sotilaallisella voimalla. Virallisesti kyseessä oli Venäjän sotilaallinen operaatio Etelä-Ossetiaan hyökänneen Georgian pakottamiseksi rauhaan. Operaation strategisena päämääränä oli kuitenkin tosiasiassa Georgian NATO-jäsenyyden estäminen.[14] Itse asiassa jo Georgian sota palautti sotilaallisen hyökkäyksen keskeisimpien uhkakuvien joukkoon länsimaissa ennen kaikkea siksi, että sodassa Venäjän asevoimat olivat hyökänneet maarajan yli yhteen sen naapurivaltioista.[15] Suomi oli kuitenkin niitä harvoja eurooppalaisia valtioita, joka oli koko kylmän sodan jälkeisen ajan varautunut turvallisuus- ja puolustuspolitiikallaan juuri tällaisiin sotilaallisiin hyökkäyksiin.[16] Kun Georgian sodan lisäksi otetaan huomioon vielä Krimin annektointi 2014, voidaan väittää, että Ukrainan sota 2022 ei ole voinut tuoda kovinkaan suurta muutosta ainakaan länsimaissa vallitseviin uhkakuviin.

Näin ollen ainoa varteenotettava muutos Euroopassa saattaakin olla vain Venäjän hyökkäyksen laajuus ja siihen liittynyt massiivinen asevoimien käyttö. Tosiasia on kuitenkin se, että Venäjä ei ole käyttänyt yhtään enempää sotilaallista voimaa Ukrainassa kuin Yhdysvallat käytti hyökätessään Irakiin vuonna 2003. Ukrainan sodan merkitystä ei myöskään pidä suurennella pitämällä sitä jollain tavalla uuden aikakauden aloittavana ainutlaatuisena tapahtumana, sillä historiasta nouseva tärkeä johtopäätös on, että sodan ja rauhan jaksot vuorottelevat niin Euroopan kuin maailmanhistoriassakin. Suhteellisen pitkistä rauhan jaksoista huolimatta valtioiden välinen rauha ei lopulta siis ole kestävä[17]. Täten oli odotettavissa, että laajempi sota syttyy myös Euroopassa ennemmin tai myöhemmin.

Ukrainan sodan laajempia seurauksia Euroopan turvallisuusjärjestelmälle on erittäin vaikea arvioida yksinkertaisesti jo siitä syystä, että sota on vielä kesken. Kukaan ei tällä hetkellä käytännössä voi tietää edes sitä, minkälaiseen asetelmaan Venäjän hyökkäys lopulta johtaa. Yhtäältä Ukrainan sodan seurauksena länsivaltojen ja Venäjän välinen vastakkainasettelu Euroopassa saattaa jatkua vuosia, jopa vuosikymmeniä, muistuttaen näin kylmän sodan aikaa. Toisaalta Ukrainan sota saattaa myöhemmän historiankirjoituksen valossa osoittautua myös varsinaiseksi lähtölaukaukseksi sille muutokselle, jonka seurauksena Yhdysvaltojen hegemoniaan perustuva liberaali kansainvälinen järjestys[18] päättyi. Tällaisiin kysymyksiin saamme kuitenkin vastauksen vasta useampien vuosien kuluttua sodan päättymisestä.

Läntisten arvioiden mukaan Venäjän käynnistämä sota Ukrainassa vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden ja vakauden.[19] Euroopan turvallisuusjärjestelmän vakaus on kieltämättä heikentynyt Ukrainan sodan myötä. Suomen turvallisuuden ja turvallisuuspoliittisen ratkaisun kannalta on kuitenkin tärkeämpää ymmärtää se, miksi Venäjä ylipäätään hyökkäsi Ukrainaan. Tämän perusteella on mahdollista arvioida yhtäältä sitä, muodostaako Venäjä aikaisempaa suuremman uhan Suomelle ja toisaalta sitä, voisiko Ukrainan sota toistua myös Suomessa. Lisäksi sodan syiden ymmärtäminen on välttämätöntä, mikäli konflikti halutaan ratkaista ja estää sen eskaloituminen suurvaltojen väliseksi sodaksi.

Ratkaiseva käänne Suomen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä oli itse asiassa tapahtunut jo kauan ennen Ukrainan sotaa. Venäjän hegemoniapolitiikka entisen Neuvostoliiton alueella muuttui aktiiviseksi ja aggressiiviseksi vasta sen jälkeen, kun Baltian maat otettiin NATOn jäseniksi vuonna 2004. Venäjän valtapolitiikka on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen perustunut näkemykseen, jonka mukaan ensinnäkin entisen Neuvostoliiton alue kuuluu sen etupiiriin ja toiseksi suurvaltana sillä on oikeus muodostaa rajojensa ympärille puolustusvyöhyke turvallisuutensa varmistamiseksi. Venäjä onkin johdonmukaisesti vastustanut NATOn laajentumista, koska se kokee maailman voimakkaimman suurvallan, Yhdysvaltojen johtaman liiton sotilaallisena turvallisuusuhkana. Mitä lähemmäs Venäjän rajoja ja sille strategisesti elintärkeitä alueita Yhdysvaltojen sotilaallinen voima on potentiaalisesti tullut, sitä suurempana turvallisuusuhkana Venäjä on kokenut NATOn laajentumisen. Kun NATOn laajentuminen merkitsee lisäksi Venäjän vaikutusvallan vähentymistä itäisessä Euroopassa, Venäjä on nähnyt laajentumisen uhkaavan sen kansallista etua. Näin NATOn laajentuminen Baltiaan johti siis väistämättömästi Venäjän ja Yhdysvaltojen valtapoliittisten intressien yhteentörmäykseen entisen Neuvostoliiton alueella. Siitä lähtien myös alueellisten konfliktien todennäköisyys kasvoi Suomen lähialueella.[20]

Ukrainan kriisi alkoi käytännössä jo NATOn huippukokouksesta Bukarestissa huhtikuussa 2008. Vaikka Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian ajama esitys Ukrainan ja Georgian ottamisesta mukaan NATOn jäsenyysvalmennusohjelmaan kaatuikin Saksan ja Ranskan vastustukseen, Bukarestin julkilausumassa todettiin, että Ukrainasta ja Georgiasta tulee NATOn jäseniä tulevaisuudessa. Tällöin Venäjän presidentti Vladimir Putin toisti Venäjän kannan, jonka mukaan Venäjä vastustaa jyrkästi NATOn laajentumista Venäjän rajoille. Samalla Putin myös varoitti, että Ukrainan liittyminen NATOn jäseneksi johtaa Krimin niemimaan ja Ukrainan itäosan irtautumiseen Ukrainasta. Ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan ilmoitti, että Venäjä tekee kaikkensa estääkseen Ukrainan ja Georgian liittymisen NATOon.[21] Venäjän Georgiaan elokuussa 2008 tekemän sotilaallisen intervention taustalla olleet syyt olivatkin selkeästi strategisia. Venäjä pyrki estämään Georgian NATO-jäsenyyden.[22]

Georgian sodan jälkeen kysymys Ukrainan NATO-jäsenyydestä jäi hetkellisesti taka-alalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että lännessä olisi millään tavalla otettu huomioon Venäjän turvallisuushuolia. Venäjän varoituksia ei myöskään otettu tosissaan. Länsivallat pitivät kiinni ”avointen ovien”-politiikasta NATOn laajentumisen suhteen.

Ukrainassa tapahtunut länsimielinen vallankumous helmikuussa 2014 johti siihen, että demokraattisesti valittu, venäjämielinen presidentti Viktor Janukovitš syrjäytettiin väkivaltaisesti. Tämän seurauksena Venäjä teki sotilaallisen intervention Krimille, mikä johti alueen annektointiin maaliskuussa. Huhtikuussa alkoi aseellinen konflikti puolestaan Itä-Ukrainassa, jossa Donetskin ja Luganskin (Luhansk) alueet julistautuivat itsenäisiksi. Venäjän sotilaallinen tuki etnisesti venäläisille separatisteille takasi sen, että Ukrainan hallitus ei kyennyt palauttamaan alueita hallintaansa. Minskissä, Valko-Venäjällä syyskuussa 2014 ja helmikuussa 2015 solmitut aseleposopimukset eivät tuoneet rauhaa, eivätkä myöskään ratkaisua Itä-Ukrainassa käytyyn sisällissotaan.[23]

Venäjän hyökkäykseen johtanut kehitys alkoi joulukuussa 2017, kun Yhdysvallat päätti myydä yhä tehokkaampia ”puolustuksellisia” aseita Ukrainalle. Samaan aikaan Yhdysvallat liittolaisineen koulutti Ukrainan asevoimia. Ukrainan tilanne kiristyi entisestään heinäkuussa 2021, kun Yhdysvallat ja Ukraina järjestivät Mustallamerellä yhteisen laivastoharjoituksen, johon osallistui monia muitakin NATOn jäsenvaltioita. Marraskuussa Yhdysvallat ja Ukraina päättivät syventää maiden välistä strategista kumppanuutta. Näin Ukrainasta oli tulossa NATOn de facto jäsen.[24] Tässä tilanteessa Venäjä vaati Yhdysvalloilta ja muilla länsivalloilta turvallisuustakuut siitä, että Ukrainasta ei milloinkaan tule NATOn jäsentä.[25] Kun Venäjän vaatimuksiin ei suostuttu, se aloitti sodan Ukrainaa vastaan 24. helmikuuta 2022.

Presidentti Vladimir Putin perusteli Venäjän ”sotilaallista erikoisoperaatiota” Ukrainaan 21. ja 24. helmikuuta pitämissään puheissa.[26] Putinin mukaan Venäjän sotatoimiin oikeuttavia syitä oli kaksi. Ensinnäkin Ukrainasta kohdistui jatkuvasti voimistuva sotilaallinen uhka Venäjälle. Uhka oli seurausta ennen kaikkea siitä, että Yhdysvallat NATO-liittolaisineen aseistaa Ukrainaa, joka valmistautuu sotatoimiin Venäjää vastaan. Venäjä ei myöskään turvallisuutensa takia voinut sallia sitä, että Ukrainasta tulisi NATOn jäsen ja NATOn asejärjestelmiä sijoitettaisiin historialliselle Venäjänmaalle. Käytännössä Venäjä siis katsoi sotilaallisen operaationsa olevan ennakoivaa itsepuolustusta. Toisessa sodan perustelussa Venäjä viittasi Kiovan hallinnon toimesta tapahtuneeseen etnisesti venäläisen väestön sortamiseen ja suoranaiseen kansanmurhaan Ukrainassa, erityisesti Donbassin alueella kahdeksan vuotta kestäneen sisällissodan aikana. Venäjän täytyi käyttää sotilaallista voimaa venäläisten suojelemiseksi. Näin ollen Venäjä katsoi sotilaallisessa operaatiossaan olevan kyse myös humanitaarisesta interventiosta.

Lännessä Venäjän sotilasoperaatio kuitenkin tulkittiin yksiselitteisesti hyökkäyssodaksi. Näin ollen hyökkäämällä Ukrainaan Venäjä loukkasi kansainvälistä oikeutta.[27] Venäjän voimapolitiikka ei kuitenkaan ole poikkeuksellista edes kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Venäjä perusteli sotilaallisen voiman käyttöä samantapaisesti kuin Yhdysvallat liittolaisineen teki hyökätessään Jugoslaviaan (Serbiaan) vuonna 1999 ja Irakiin vuonna 2003. Tosiasia on myös se, että kansainvälisessä politiikassa vallitsee yhä viime kädessä vahvemman oikeus. Ukrainan sodan lisäksi niin ikään Irakin sota 2003 on osoittanut yhtä lailla, että suurvallat ovat valmiit rikkomaan kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja periaatteita ajaessaan omia kansallisia etujaan.

Venäjän voimapolitiikka Ukrainassa 2022 on looginen jatko sen kylmän sodan jälkeen harjoittamalle suurstrategialle ja samalla sen voimapolitiikalle Georgiassa 2008 ja Krimillä 2014.[28] Ukrainan sotaan liittyy edelleen myös paradoksaalinen piirre.[29] Vaikka länsimaiden näkökulmasta Venäjä näyttäytyy aggressiivisena suurvaltana, Venäjän voimapolitiikan taustalla ovat kuitenkin selkeästi puolustukselliset syyt. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei voi pitää irrationaalisena toimena, sillä Venäjän ensisijainen strateginen päämäärä on estää Ukrainan NATO-jäsenyys. Sodan vähimmäistavoitteena Venäjän näkökulmasta onkin siis Itävallan kaltainen puolueeton Ukraina.[30] Käytännössä tämä tulkinta Ukrainan sodasta tarkoittaa sitä, että Venäjällä ei olisi ollut tarvetta hyökätä Ukrainaan, jos Ukraina ei olisi tavoitellut jäsenyyttä NATOssa tai jos länsivallat olisivat suostuneet Venäjän vaatimuksiin puolueettomasta Ukrainasta.

Käynnissä oleva Ukrainan sota on vaarallisin sotilaallinen konflikti Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen erityisesti siksi, että sota ei enää ole pelkästään Venäjän ja Ukrainan välinen. Lännen asettamat pakotteet Venäjälle ovat ensinnäkin johtaneet siihen, että Yhdysvallat, Britannia ja EU ovat lähes taloussodassa Venäjää vastaan. Aseistamalla Ukrainaa länsivallat käyvät puolestaan käytännöllisesti katsoen niin sanottua sijaissotaa Venäjää vastaan.

Lännen vastatoimet eivät kuitenkaan saa Venäjää perääntymään, koska Venäjällä on Ukrainassa elintärkeitä kansallisia etuja puolustettavanaan. Tämän seurauksena on todennäköistä, että sota Ukrainassa jatkuu, Venäjä turvautuu yhä voimakkaampaan sotilaalliseen voimaan ja sotilaallinen jännite länsivaltojen ja Venäjän välillä kasvaa entisestään. Suurvaltakonfliktin vaara Ukrainassa on maailmanlaajuisesti arvioituna suurin sitten Kuuban ohjuskriisin 1962. Suurvaltasodan vaaraa lisää entisestään se, että Ukrainan sodassa Venäjä käytännössä haastaa myös Yhdysvaltojen hegemoniaan perustuvan läntisen kansainvälisen järjestyksen.[31]

Syyskuun 2022 lopussa Ukrainan sodassa tapahtui merkittävä käänne. Venäjän presidentti Putin ilmoitti, että Venäjän on käynnistettävä osittainen liikekannallepano, koska Venäjä on käytännössä sodassa länsivaltoja vastaan.[32] Pian tämän jälkeen Venäjän osittain hallitsemilla Luganskin, Donetskin, Zaporožjen (Zaporižžja) ja Hersonin alueilla järjestettiin kansanäänestykset alueiden liittymisestä Venäjään. Tuloksen selvittyä Putin allekirjoitti sopimuksen näiden alueiden liittämisestä. Puheessaan Kremlin suuressa palatsissa Putin ilmoitti alueiden olevan ikuisesti osa Venäjää. Venäjä ei neuvottele alueista Ukrainan kanssa ja aikoo puolustaa niitä kaikin käytettävissä olevin keinon, siis tarvittaessa myös ydinasein.[33] Näin sota Ukrainassa on muuttunut aikaisempaa selvemmin valtioiden väliseksi sodaksi Venäjän ja Ukrainan välillä. Venäjän näkökulmasta Ukrainan pyrkimykset palauttaa alueet hallintaansa tarkoittaa hyökkäystä Venäjälle. Länsivaltojen sotilaallisen tuen jatkaminen Ukrainalle tarkoittaa puolestaan sitä, että viimeistään nyt ne ovat Venäjän ja Ukrainan välisen sodan osapuolia. Ukrainan sodan luonne ei siis ole ainoastaan muuttunut, vaan myös panokset sodassa ovat kasvaneet merkittävästi. Samalla sodan eskaloitumisen vaara on voimistunut.

Kylmän sodan jälkeen Venäjän uhka Suomelle on ollut varsin vähäinen, koska nykyinen Venäjä on suhteellisesti heikompi kuin Neuvostoliitto kylmän sodan aikana. Venäjän ja länsivaltojen sotilaallisen jännitteen kasvusta huolimatta merkittävin johtopäätös Ukrainan sodasta Suomen näkökulmasta on se, että Venäjä ei edelleenkään aiheuta välitöntä sotilaallista uhkaa Suomelle.[34] Toisin sanoen Venäjä ei ole yhtään sen suurempi uhka Suomelle kuin ennen Ukrainan sodan alkamista. Näin ollen ainakaan Venäjän sotilaallisen uhan kasvulla ei siis kyetä uskottavasti perustelemaan Suomen NATO-jäsenyyttä. Sen sijaan Suomen liittyminen NATOn jäseneksi käynnissä olevan Ukrainan sodan aikana lisää länsivaltojen ja Venäjän välistä sotilaallista jännitettä, koska Venäjä nimenomaan hyökkäsi Ukrainaan estääkseen NATOn laajentumisen.

Vaikka Suomen ja Ukrainan geopoliittisessa asemassa Venäjän naapurimaana on kieltämättä yhtäläisyyksiä, Ukrainan asema Venäjän strategisessa ajattelussa on kuitenkin täysin erilainen kuin Suomen. Venäjä pitää Ukrainaa osana historiallista Venäjänmaata.[35] Venäläisen kansallisuuskäsityksen mukaan isovenäläiset (venäläiset), vähävenäläiset (ukrainalaiset) ja valkovenäläiset ovat veljeskansoja. Toisin sanoen ne ovat yhtä ja samaa venäläistä kansakuntaa.[36] Ukrainan sodassa ei siis ole kyse pelkästään NATOn laajentumisesta, vaan myös Venäjänmaan sisäisestä valtakamppailusta, Venäjän ideasta ja kansallisesta identiteetistä. Samalla Venäjä käy sotaa Ukrainassa venäläisen sivilisaation ja venäläisen maailman puolesta länsimaista sivilisaatiota ja liberaaleja arvoja vastaan.[37]

Tästäkin syystä Venäjän hegemoniapolitiikka kohdistuu ennen kaikkea Ukrainaan ja muualle entisen Neuvostoliiton alueelle, ei Suomeen. Venäjän valtapolitiikan historia osoittaa, että Venäjä on koko valtiollisen historiansa aikana pyrkinyt yhdistämään kaikki Venäjänmaan kansat ja kaikki venäläisinä alueina pitämänsä alueet yhden valtakeskuksen alle.[38] Näin Venäjän idean näkökulmasta Ukrainan hallinta kuuluu Venäjän ensisijaisiin valtapoliittisiin päämääriin. Jos tämä on Ukrainan sodan todellinen syy NATOn laajentumisen sijasta, sitä suuremmalla syyllä voidaan väittää, että Venäjän uhka Suomelle ei ole kasvanut viime vuoden aikana, eikä Venäjän sotilaallinen uhka edes ole ollut kovinkaan merkittävä kylmän sodan jälkeen.

Tämä tulkinta Ukrainan sodasta ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Suomen alue on Venäjälle sotilasstrategisesti erittäin merkittävä. Suomen geopoliittinen asema Venäjälle strategisen ydinasetasapainon kannalta elintärkeän Kuolan alueen ja Pietari–Moskova-sydänalueen välittömässä läheisyydessä tarkoittaa Suomen kannalta puolestaan sitä, että Venäjä pysyy merkittävimpänä sotilaallisena turvallisuusuhkana Suomelle tulevaisuudessakin.

Venäjän kylmän sodan jälkeisen valtapolitiikan tarkastelu osoittaa, että Venäjän strategista ajattelua Suomen suunnalla ohjaavat edelleen ne samat geopoliittiset prinsiipit, jotka Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin toi esille Suomen kanssa käydyissä neuvotteluissa ennen talvisotaa. Stalin totesi J. K. Paasikivelle Moskovassa lokakuussa 1939 seuraavasti[39]: ”maantieteelle emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään. Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta, mutta Englanti tai Saksa voi harjoittaa painostusta pakottaakseen Suomen osallistumaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.” Venäjän intressit Suomen suunnalla näyttävät siis olevan pohjimmiltaan yhä puolustukselliset. Venäjällä ei ole tarvetta hyökätä Suomeen puolustuksellisista syistä, jos siihen ei Suomen alueelta kohdistu toisten suurvaltojen sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa. Kylmän sodan jälkeen Suomi kykeni pienentämään Venäjän potentiaalista turvallisuusuhkaa juuri sotilaallisella liittoutumattomuudella ja huolehtimalla alueensa puolustamisesta.[40] Suomen liittyminen NATOn jäseneksi vuonna 2023 kuitenkin muutti tämän asetelman.

 Suomen NATO-jäsenyyden sotilaalliset edut ja haitat

NATO on viime kädessä Yhdysvaltojen sotilaalliseen voimaan ja intresseihin perustuva sotilasliitto. Tästä syystä myös Suomen NATO-jäsenyydessä on ensi sijassa kyse Suomen turvallisuudesta ja Venäjän uhasta. Suomen geopoliittisesta asemasta johtuen vaikutusvaltaan ja identiteettiin liittyvät NATO-jäsenyyttä puoltavat näkemykset ovat siis toissijaisia.[41] Euroopan vakaus kylmän sodan jälkeen on perustunut ennen kaikkea Yhdysvaltojen hegemoniaan ja sen sotilaalliseen sitoutumiseen Euroopan turvallisuusjärjestelmään NATOn kautta.[42] Suomen haasteellista asemaa Venäjän naapurissa onkin helpottanut se, että maailman voimakkain suurvalta, Yhdysvallat toimii Venäjää tasapainottavana voimana Euroopassa ja samalla myös Itämeren alueella.[43] Liittymällä NATOn jäseneksi Suomi osaltaan tukee Yhdysvaltojen sotilaalliseen ylivoimaan rakentuvaa Euroopan turvallisuusjärjestelmää.

Suomen ulkopoliittisen johdon mukaan NATO-jäsenyyden merkittävin vaikutus on se, että Suomi on NATOn turvatakuiden piirissä, jolloin Suomen puolustuksen ennaltaehkäisevä vaikutus on aikaisempaa huomattavasti suurempi.[44] Suomen NATO-jäsenyyden suurin hyöty kieltämättä liittyy nimenomaan sotilaalliseen pelotteeseen. Väitteen logiikka on seuraava: Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima tuo niin voimakkaan pelotteen, että Venäjä katsoo, että sen ei kannata hyökätä Suomeen. Jos vaikka NATOn tuoma pelote epäonnistuisikin, Suomi olisi tavanomaisin asein käytävän suursodan todennäköisen voittajan puolella. Tämä argumentti perustuu pitkälti olettamukseen, jonka mukaan Yhdysvallat on valmis puolustamaan liittolaisiaan, koska sillä on maailmanlaajuiset intressit ja koska sen täytyy myös lunastaa turvallisuustakuut oman hegemoniansa uskottavuuden takia. Näistä tekijöistä johtuen optimaalisin turvallisuuspoliittinen ratkaisu Venäjän potentiaalista sotilaallista turvallisuusuhkaa vastaan on Suomen NATO-jäsenyys. Jäsenyyden myötä Suomen puolustuksen uskottavuus vahvistuu.[45]

Hyöty NATO-jäsenyydestä ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen kuin edellä kuvattiin. Suomen NATO-jäsenyys ei välttämättä edes luo riittävää pelotetta Venäjälle. Pelotteen uskottavuuteen vaikuttavat erityisesti suurvaltojen välinen sotilaallinen voimasuhde ja arvio suurvaltojen strategisista intresseistä. Yhdysvalloilla on sotilaallinen kyky puolustaa Suomea Venäjän hyökätessä. Suomen turvallisuuden kannalta tärkeämpi kysymys on kuitenkin se, onko Yhdysvalloilla ylipäätään strategista intressiä puolustaa Suomea. Kun kyse on oman alueen puolustamisesta, suurvallan pelotteen uskottavuus on verrannollinen sen asevoimien vahvuuteen ja sotilaalliseen kykyyn. Suurvalta on valmis käyttämään kaikki voimavaransa oman alueensa puolustamiseen, koska sen oma kansallinen olemassaolo on vaakalaudalla. Sen sijaan laajennettu pelote, siis liittolaisen puolustaminen, ei koskaan ole yhtä vahva kuin oman alueen puolustamisen ollessa kyseessä.[46] Pelotteen uskottavuutta heikentääkin epävarmuus liittojen yhtenäisyydestä ja turvallisuustakuiden luotettavuudesta sodan aikana. Keskeinen liittoihin liittyvä dilemma on nimenomaan pelko hylätyksi tulemisesta, jolla viitataan siihen, että liittolaiset saattavat jättää lunastamatta liittovelvoitteensa sodan aikana. NATO tuskin on mikään poikkeus tästä.[47]

Yhdysvaltojen todellinen strateginen intressi Euroopassa on estää yhtäkään suurvaltaa saavuttamasta koko Manner-Euroopan laajuista alueellista hegemoniaa.[48] Suomen alueen tai minkä tahansa muun yksittäisen pienen valtion joutuminen Venäjän hallintaan ei muuta millään tavalla suurvaltojen välistä voimatasapainoa Euroopassa. Yhdysvaltojen turvallisuuden kannalta ei myöskään ole merkitystä sillä, hallitseeko Venäjä Suomea, Baltiaa ja Ukrainaa vai ei. Yhdysvalloilla ei käytännössä siis ole elintärkeitä strategisia intressejä puolustettavanaan itäisessä Euroopassa. Tästä syystä ei ole itsestään selvää, että Suomi saisi Yhdysvalloilta sotilaallista apua, jos se joutuisi Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. NATOn peruskirjan 5. artiklan mukaan jäsenmaat sitoutuvat auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenvaltiota ainoastaan ”tarpeelliseksi katsomillaan keinoilla, mukaan lukien sotilaallinen voimankäyttö”. Tämä merkitsee sitä, että jos Suomi NATOn jäsenenä joutuisi Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, apu Suomelle riippuisi jäsenvaltioiden harkinnasta. Suomen saama apu voisi olla sotilaallista, mutta yhtä hyvin se voisi olla vain taloudellista tai poliittista.[49]

Lojaalisuuden osoittaminen Yhdysvalloille kansainvälisellä areenalla ja erityisesti kansainvälispoliittisissa kriiseissä on niitä harvoja keinoja, jolla Suomi voi yrittää pienentää hylätyksi tulemisen riskiä. Tästä syystä voidaan perustellusti arvioida, että NATO-jäsenyyden myötä Suomesta tulee Britannian ja Baltian maiden tavoin Yhdysvaltojen valtapolitiikan vankka tukija. Näin Suomi ajautuu liittodilemman mukaiseen ansaan, toisin sanoen tilanteeseen, jossa se joutuu asevoimillaan osallistumaan joko Yhdysvaltojen tai NATOn sotilaallisiin operaatioihin, vaikka sillä itsellään ei olisikaan elintärkeitä intressejä vaakalaudalla kyseisissä kriiseissä tai sodissa. Tällaiseen Yhdysvaltoja myötäilevään politiikkaan liittyvä suurin ongelma on kuitenkin siinä, että Suomen osoittama lojaalisuus ei takaa Yhdysvaltojen sotilaallista apua Suomelle. Suomen auttaminen riippuu aina Yhdysvaltojen sen hetkisistä strategisista intresseistä meneillään olevassa konfliktissa.[50]

Päätös NATOn laajentamisesta Venäjän rajoille on perustunut olettamukseen, että Yhdysvaltojen ei tarvitse lunastaa antamiaan turvallisuustakuita, koska NATOn pelotevaikutus on riittävä. Tämän väitteen perusteluna useimmiten viitataan siihen, että kylmän sodan aikana juuri NATO loi pelotteen Neuvostoliitolle. Kun Neuvostoliitto ei hyökännyt yhteenkään NATO-maahan, oletetaan, että NATO esti sen laajentumispyrkimykset. Tällaisessa argumentissa unohdetaan kuitenkin se tosiasia, että Neuvostoliitto oli jo turvannut elintärkeät intressinsä Euroopassa, kun se oli saanut itäisen Keski-Euroopan kontrolliinsa. Länsi-Euroopan hallinta ei siis kuulunut sen elintärkeisiin strategisiin etuihin.[51] Tämä puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että NATOn pelotevaikutusta ja NATOn yhtenäisyyttä jäsenvaltioon kohdistuneen sodan aikana ei tosiasiassa ole vielä testattu. Ukrainan sota kuitenkin osoittaa sen, että NATOn laajentuminen on lisännyt suurvaltasodan vaaraa Euroopassa. Tästä syystä NATOn laajentumista erityisesti Venäjän rajoille Baltiaan ja Suomeen voidaankin pitää Yhdysvaltojen strategisena virheenä.[52]

Toisin kuin Yhdysvalloille Suomen alueella on suuri merkitys Venäjälle sen strategisesti elintärkeiden alueiden puolustamisen kannalta. Suomen NATO-jäsenyys yli kaksinkertaistaa sotilasliiton maarajan Venäjän kanssa ja siirtää NATOn entistä lähemmäksi Venäjän strategisesti merkittäviä alueita.[53] Tästä huolimatta Suomen ulkopoliittinen johto on tehnyt idealistisen johtopäätöksen, jonka mukaan Suomen NATO-jäsenyys lisää Itämeren alueen ja Pohjois-Euroopan vakautta.[54]

Venäjä kuitenkin kokee Suomen NATO-jäsenyyden väistämättömästi turvallisuusuhkana, koska suurvaltojen välisen reilun tuhannen kilometrin pituisen puskurivyöhykkeen poistuminen vaikeuttaa Venäjän oman alueen puolustamista. Venäjä pelkää erityisesti sitä, että NATOn laajentumisen seurauksena Yhdysvaltojen ja muiden länsivaltojen sotilaallinen voima tulee pysyvästi lähelle Venäjän strategisesti elintärkeitä Pietari–Moskova-ydinaluetta ja Kuolan aluetta. Suursodan aikana läntiset suurvallat voisivat käyttää Suomen aluetta lähtöalueena hyökkäyksessään Venäjälle. Lisäksi Suomen NATO-jäsenyys tekee Itämerestä käytännössä läntisten suurvaltojen sisämeren ja vaikeuttaa entisestään Kaliningradin erillisalueen puolustamista. Kun NATOn laajentuminen Suomeen uhkaa suoraan Venäjän elintärkeitä kansallisia etuja, se heikentää vääjäämättä ja samalla myös pitkällä aikavälillä niin Itämeren kuin koko Euroopan turvallisuusjärjestelmän vakautta. NATOn pelotevaikutus ei myöskään välttämättä toimi, koska Venäjä on valmis puolustamaan asevoimillaan näitä Suomen lähialueella olevia strategisesti elintärkeitä intressejään.[55]

Jäsenyys NATOssa ei velvoita Suomea ottamaan alueelleen ydinaseita, pysyviä tukikohtia eikä joukkoja.[56] Peloteproblematiikkaan liittyvä tosiasia on kuitenkin se, että sotilasliiton pelotteen uskottavuus kasvaa, jos suurvalta sijoittaa sotilaallista voimaansa liittolaisensa alueelle. Tällä tavalla suurvalta kykenee paremmin ilmaisemaan vastustajalleen, että sillä on strateginen intressi puolustaa liittolaistaan.[57] Yhdysvaltojen asevoimien pysyvä läsnäolo Suomessa vahvistaisi NATO-pelotteen uskottavuutta, vaikka pelote ei välttämättä olisi edelleenkään riittävä johtuen Venäjän strategisista intresseistä Suomen suunnalla.[58] Yhdysvaltojen tai muiden NATO-maiden joukkojen sijoittaminen Suomeen rauhan aikana tarkoittaisi samalla kuitenkin sitä, että Suomesta selkeästi tulisi länsivaltojen ja Venäjän välisen sotilaallisen vastakkainasettelun etulinja.[59] Länsivaltojen ja Venäjän välisen sodan aikana Suomesta tulisi puolestaan yksi Venäjän sotilaallisten ensi-iskujen kohteista. Tämä tuskin on Suomen kansallisen edun mukaista.

Suomen NATO-jäsenyys joka tapauksessa voimistaa huomattavasti läntisten suurvaltojen ja Venäjän välistä turvallisuusdilemmaa.[60] Turvallisuusdilemma voimistuu entisestään, jos Suomeen sijoitetaan joko Yhdysvaltojen tai muiden NATOn jäsenvaltioiden asevoimien joukkoja. Suomen NATO-jäsenyys merkitsee Venäjälle sotilaallisen uhan huomattavaa kasvua. NATOn puolustuksellisista vakuutteluista huolimatta Venäjä ei käytännössä voi varmuudella tietää, mitkä ovat Yhdysvaltojen ja sen suurvaltaliittolaisten todelliset valtapoliittiset päämäärät.[61] Keskinäistä epäluuloa lisää entisestään se, että Venäjä kokee Yhdysvaltojen liittolaisineen pettäneen Neuvostoliitolle antamansa lupauksen siitä, että NATO ei laajene yhdistynyttä Saksaa pidemmälle itään.[62]

Tästä syystä Venäjän on puolustussuunnittelussaan otettava huomioon se mahdollisuus, että Yhdysvallat liittolaisineen hyökkää Suomen alueen kautta Venäjälle. Näin Suomen NATO-jäsenyys pakottaa Venäjän vahvistamaan sotilaallista kykyään ja lisäämään sotilaallista voimaansa Suomen lähialueella pelotteensa vahvistamiseksi ja oman turvallisuutensa takaamiseksi.[63] Venäjän sotilaallinen vahvistuminen puolestaan lisää entisestään pelkoa Suomessa ja muissa NATOn jäsenvaltiossa ja johtaa todennäköisesti sotilaallisiin vastatoimiin. Tämän seurauksena länsivaltojen ja Venäjän välinen turvallisuuskilpailu kärjistyy ja sotilaallinen jännite kiristyy niin Itämeren alueella kuin laajemminkin koko itäisessä Euroopassa. Suomen NATO-jäsenyyden myötä Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaus käytännössä heikentyy, ei vain hetkellisesti vaan pitkälle tulevaisuuteen. Lisäksi tällaiseen voimistuneeseen turvallisuusdilemmaan kytkeytyy aina vaara alueellisen kriisin eskaloitumisesta suurvaltojen väliseksi sodaksi.[64]

NATO-jäsenyyteen liittyvä paradoksi on itse asiassa siinä, että Suomen turvallisuus saattaakin pikemminkin heikentyä kuin vahvistua sotilaallisen liittoutumisen seurauksena. Turvallisuusdilemmasta johtuva kiristynyt turvallisuuskilpailu voimistaa länsivaltojen ja Venäjän välistä sotilaallista jännitettä merkittävästi. Sotilaallisen uhan voimistumisen myötä Venäjä saattaa olla valmis ottamaan suurempia riskejä ja harjoittamaan aggressiivisempaa valtapolitiikkaa Itämeren alueella oman turvallisuutensa varmistamiseksi. Näin ollen NATO-jäsenyyden seurauksena Suomeen kohdistuukin itse asiassa aikaisempaa paljon voimakkaampi sotilaallinen uhka Venäjän taholta.[65]

Strategiset johtopäätökset

Suomen NATO-jäsenyyden strategisia vaikutuksia pohdittaessa on tärkeää ymmärtää se, miten Suomen sotilaallinen liittoutuminen nähdään Moskovassa. Poliittisen realismin näkökulmasta Venäjä kokee Suomen NATO-jäsenyyden turvallisuusuhkana Suomen geopoliittisesta asemasta johtuen. Jäsenyyden myötä Venäjän ja NATOn välinen maaraja kaksinkertaistuu. NATOn laajentuminen Venäjälle strategisesti elintärkeiden alueiden, Kuolan ja Pietari–Moskova-ydinalueen, välittömään läheisyyteen heikentää sen turvallisuutta ratkaisevasti. Suomen NATO-jäsenyys pakottaa Venäjän vahvistamaan puolustuskykyään Suomen suunnalla, mikä tarkoittaa sotilaallisen voiman lisäämistä Suomen rajojen tuntumassa viimeistään Ukrainan sodan päättymisen jälkeen. Tämä puolestaan johtaa todennäköisesti NATOn sotilaallisiin vastatoimiin. Seurauksena on vähintäänkin turvallisuusdilemman mukainen länsivaltojen ja Venäjän välisen turvallisuuskilpailun kärjistyminen, sotilaallisen vastakkainasettelun kiristyminen ja sotilaallisen jännitteen kasvu Suomen lähialueella.

Strateginen johtopäätös realismin mukaisesti arvioituna on, että Suomen liittyminen NATOn jäseneksi heikentää alueellista vakautta merkittävästi, minkä myötä myös sotilaallisen konfliktin vaara kasvaa Pohjolassa ja Itämeren alueella.[66] NATO-jäsenyyden tuoma oletettu pelote ei välttämättä toimi sotilaallisen kriisin aikana, koska NATOn laajentuminen Suomen alueelle uhkaa Venäjän elintärkeitä strategisia intressejä. Tästä syystä Venäjä on valmis ottamaan suurempia riskejä turvallisuutensa ja etujensa puolustamiseksi Pohjolan ja Itämeren strategisessa suunnassa. Lisäksi liittokuntien pelotteen uskottavuuteen liittyvien monien epävarmuustekijöiden takia on vähintäänkin kyseenlaista, että Yhdysvallat olisi valmis sotaan ydinasesuurvaltaa vastaan Suomen takia.

Ukrainan sodan myötä ei ole tapahtunut mitään senkaltaista muutosta, että Suomen olisi ollut välttämätöntä liittoutua sotilaallisesti. Venäjän sotilaallinen uhka Suomea kohtaan ei ole voimistunut. Venäjän strategiset intressit ovat yhä puolustukselliset Suomen suunnalla. Suomella oli toimiva turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Sotilaallisesti liittoutumattomana Suomi kykeni pienentämään Venäjän potentiaalista turvallisuusuhkaa ja edistämään näin myös Itämeren alueen vakautta. NATO-jäsenyyden myötä Suomeen kuitenkin kohdistuu aikaisempaa suurempi sotilaallinen uhka Venäjän taholta. Myös sotilaallinen jännite kasvaa Itämeren alueella Suomen liittoutumisen seurauksena. NATO-jäsenyyteen liittyvä paradoksi onkin siinä, että Suomi pyrki liittoutumalla lisäämään turvallisuuttaan, mutta sen seurauksena Suomen turvallisuus heikentyy. Strateginen johtopäätös poliittisen realismin näkökulmasta tarkasteltuna on siis se, että Suomen hakeutuminen NATOn jäseneksi oli virhe, sillä Suomi olisi parhaiten kyennyt edistämään strategisia etujaan pysyttäytymällä sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona myös Ukrainan sodan jälkeisessä Euroopassa.

Suomen sotilaallinen liittoutuminen länsivaltojen kanssa on nyt tosiasia. NATO-jäsenyys ei kuitenkaan muuttanut Suomen geopoliittista asemaa suurvalta Venäjän naapurissa. Suomen turvallisuuspolitiikan tärkeimpänä päämääränä on yhä välttää joutuminen sotaan Venäjän kanssa. Poliittisen realismin näkökulmasta tämä edellyttää Suomelta pidättäytymistä sellaisista toimista, jotka Venäjä kokee uhkaaviksi tai jotka kärjistävät NATOn ja Venäjän välisen vastakkainasettelun aseelliseksi konfliktiksi ja keskinäiseksi sodaksi. Suomi kykenee omilla toimillaan lieventämään NATOn ja Venäjän välistä turvallisuusdilemmaa Pohjolassa ja Itämeren alueella. Sotilaallisen jännitteen kasvua Suomen lähialueella voidaan hillitä, jos Suomi asettaa omaehtoisia rajoituksia NATO-jäsenyydelleen rauhan aikana, toisin sanoen Suomeen ei perusteta liittolaisten tukikohtia, eikä Suomen maaperälle sijoiteta ydinaseita.

Lahdessa 14.6.2023

__________________________________________________________________________

Sotatieteiden tohtori, valtiotieteiden maisteri, yleisesikuntaeverstiluutnantti Fred Michael Blombergs on työskennellyt Suomen strategisen toimintaympäristön erikoistutkijana Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen doktriiniosastolla vuodesta 2014 lähtien. Aikaisemmin Blombergs työskenteli Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksella tutkijaesiupseerina ja strategian opettajana vuosina 2003–2011. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat Blombergsin henkilökohtaisia.

[1] J. L. Black, The Return of the Cold War: Ukraine, the West and Russia, London: Routledge 2016 ja Andrew Monaghan, A ’New Cold War’? Abusing History, Misunderstanding Russia, Chatham House, the Royal Institute of International Affairs, Research Paper, Russia and Eurasia Programme, May 2015, London: the Royal Institute of International Affairs 2015.

[2] Ks. lännessä vallinneesta liberaalista illuusiosta lisää esim. Stephen M. Walt, “Liberal Illusion Caused the Ukraine Crisis”, Foreign Policy, Analysis, January 18, 2022 ja John J. Mearsheimer, The Great Delusion: Liberal Dreams and International Realities, New Haven & London: Yale University Press 2018.

[3] Suomen valtioneuvosto, Ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta, Valtioneuvoston julkaisuja 2022:18, Helsinki: Valtioneuvosto 2022a, s. 7 ja 8; Suomen valtioneuvosto, Selonteko Suomen liittymisestä Pohjois-Atlantin liittoon, 15.5.2022, Helsinki: Valtioneuvosto 2022b, s. 3 ja Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta, Valiokunnan mietintö UaVM 5/2022 vp, Helsingissä 17.5.2022, kpl. 8–9 [https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Mietinto/Sivut/UaVM_5+2022.aspx, 17.5.2022].

[4] Joseph Borrell, “Why Russia’s aggressive revisionism in Ukraine is a global threat” Independent, Voices 24 February 2023 [https://www.independent.co.uk/voices/russia-aggression-putin-ukraine-war-josep-borrell-b2288852.html, 4.4.2023]; The White House, National Security Strategy, October 2022, Washington: The White House 2022, s. 3 ja 25–26 ja Eldad Shavit & Zvi Magen & Shimon Stein, “The Ukraine Crisis: An Interim Analysis”, Institute for National Security Studies, INSS Insight, No. 1526, March 1, 2022. Vrt. myös Richard Sokolsky, The New NATO-Russia Military Balance: Implications for European Security, Carnegie Endowment for International Peace 2017 ja Roy Allison, “Russian “Deniable” Intervention in Ukraine: How and Why Russia Broke the Rules” International Affairs, Vol. 90, No. 6, 2014, s. 1255–1297.

[5] Poikkeuksena voidaan mainita Fred Michael Blombergs, Ukrainan sota ja Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys, Asiantuntijalausunto eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle 11.5.2022 valtioneuvoston ajankohtaiselonteosta turvallisuusympäristön muutoksesta (13.4.2022), VNS 1/2022 vp UaV 11.05.2022 erikoistutkija Fred Blombergs, Puolustusvoimat, Asiantuntijalausunto ja Heikki Patomäki, ”Suomen jäsenyys voisi laajentaa Naton ja Venäjän välistä konfliktia”, Helsingin Sanomat 13.4.2022, Vieraskynä, s. A5.

[6] Jyrki Käkönen, ”Ukraina muuttuvan maailmanjärjestyksen uhrina” Politiikasta: Tutkimuksesta ajankohtaisesti ja ajattomasti, 10.3.2022 [https://politiikasta.fi/ukraina-muuttuvan-maailmanjarjestyksen-uhrina/, 7.5.2022].

[7] Matti Pesu & Harri Mikkola & Tuomas Iso-Markku, toim., Suomi ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan: Turvallisuusympäristön muutoksen vaikutukset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, Finnish Foreign Policy Paper 8, Huhtikuu 2022, Helsinki: Ulkopoliittinen instituutti ja Tuomas Iso-Markku & Matti Pesu & Charly Salonius-Pasternak & Iro Särkkä & Minna Ålander, Suomen Nato-jäsenyys: Mikä muuttuu? FIIA Comment 3, Maaliskuu 2023.

[8] Sauli Niinistö & Sanna Marin, Tasavallan presidentin ja pääministerin yhteislausunto Suomen Nato-jäsenyydestä, Tasavallan presidentin kanslia & Valtioneuvoston kanslia, Tiedote 30/2022, 12.5.2022 [https://www.presidentti.fi/tiedote/tasavallan-presidentin-ja-paaministerin-yhteislausunto-suomen-nato-jasenyydesta/, 1.9.2022].

[9] Suomen valtioneuvosto 2022b, s. 4; Suomen eduskunta, Eduskunnan kirjelmä EK 23/2022 vp, 17.5.2022 [https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/EduskunnanVastaus/Sivut/ EK_23+2022.aspx, 1.9.2022] ja Suomen tasavallan presidentti, Tasavallan presidentin esittely 17.5.2022, Helsinki. [https://www.presidentti.fi/tiedote/tasavallan-presidentin-esittely-17-5-2022/, 1.9.2022].

[10] Pekka Visuri, “Geopoliittinen kamppailu Euroopassa ja Suomen turvallisuus” teoksessa Fred Blombergs, toim., Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia, Maanpuolustuskorkeakoulu: Julkaisusarja 1, nro 4, Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu 2016, s. 454–459, 480–481 ja 482–483 ja Fred Blombergs, ”Suomen turvallisuuspoliittinen dilemma” teoksessa Fred Blombergs, toim., Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia, Maanpuolustuskorkeakoulu, Julkaisusarja 1: Tutkimuksia nro 4, Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu 2016b, s. 489–490 ja 524–533. Ks. Paasikiven linjan synnystä lisää esim. Pekka Visuri, Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947, Jyväskylä: Docendo 2015.

[11] Fred Blombergs, Euroopan voimatasapainojärjestelmä 1990–2012: Euroopan vakaus rakenteellisen, uusklassisen ja hegemonisen realismin näkökulmasta, Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos, Julkaisusarja 1: Strategian tutkimuksia No 32, Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu 2013a, s. 13 ja Hans J. Morgenthau, Politics among Nations: The Struggle for Power and Peace. Sixth edition. Revised by Kenneth W. Thompson. New York: McGrew-Hill 1985[1948], s. 31.

[12] Ks. lisää esim. John J. Mearsheimer, The Tragedy of Great Power Politics. New York & London: W. W. Norton & Company 2001, s. 17–22 ja 29–54 ja Fred Blombergs, ”Realismi ja strategian tutkimus” teoksessa Pekka Sivonen, toim., Suomalaisia näkökulmia strategian tutkimukseen, Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos, Julkaisusarja 1, Strategian tutkimuksia No 33, Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu 2013b, s. 5–38.

[13] Ks. esim. Suomen valtioneuvosto 2022a, s. 7.

[14] Richard Sakwa, Russia against the Rest: The Post-Cold War Crisis of World Order, Cambridge: Cambridge University Press 2018[2017], s. 88–89 ja 153; Mearsheimer 2018, s. 172–173 ja Blombergs 2013a, s. 271–272.

[15] Jarno Limnéll & Jyri Raitasalo, Georgian sota uhkakuvien näkökulmasta. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos, Julkaisusarja 4: Työpapereita No 28, Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu 2008. Ks. Georgian sodan merkityksestä Ronald D. Asmus, A Little War That Shook the World: Georgia, Russia, and the Future of the West, New York: Palgrave 2010.

[16] Kaikissa Suomen valtioneuvoston eduskunnalle antamissa ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa yhtenä uhkamallina on ollut nimenomaan sotilaallinen hyökkäys Suomen alueelle. Ks. esim. Suomen valtioneuvosto, Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2004, Valtioneuvoston selonteko VNS 6/2004, Helsinki: Valtioneuvoston kanslia 2004, s. 99–101.

[17] Vrt. esim. Colin S. Gray, War, Peace and International Relations: An Introduction to Strategic History, London & New York: Routledge 2007, s. 1–14, 264–265 ja 280–281.

[18] Ks. lisää esim. Stephen M. Walt, The Hell Good Intentions: America’s Foreign Policy Elite and the Decline of the U.S. Primacy, New York: Farrar, Straus and Giroux 2018; G. John Ikenberry, Liberal Order & Imperial Ambition: Essays on American Power and World Politics, Cambridge, UK & Maden, MA: Polity Press 2006 ja G. John Ikenberry, ed., America Unrivaled: The Future of the Balance of Power, Ithaca, NY: Cornell University Press 2002.

[19] Ks. esim. Suomen valtioneuvosto 2022a, s. 8.

[20] Blombergs 2016b, s. 500 ja Blombergs 2013a, s. 385–387.

[21] John Mearsheimer, ”Why the West is principally responsible for the Ukrainian crisis”, The Economist, March 11th 2022(b) ja Blombergs 2013a, s. 264, 364 ja 369–370.

[22] Mearsheimer 2018, s. 173; Sakwa 2018[2017], s. 153 ja Blombergs 2013a, s. 271 ja 276.

[23] Richard Sakwa, Frontline Ukraine: Crisis in the Borderlands, London & New York: I.B. Tauris 2016[2015] ja Rajon Menon & Eugene B. Rumer, Conflict in Ukraine: The Unwinding of the Post-Cold War Order, Cambridge, Mass.: The MIT Press 2015.

[24] Mearsheimer 2022b.

[25] Министерство иностранных дел Российской Федерации, Treaty between The United States of America and the Russian Federation on security guarantees, 17.12.2021 [https://mid.ru/print/?id=1790818&lang=en, 2.5.2023] ja Министерство иностранных дел Российской Федерации, Agreement on measures to ensure the security of The Russian Federation and member States of the North Atlantic Treaty Organization, 17.12.2021 [https://mid.ru/print/?id=1790803&lang=en, 2.5.2023].

[26] Vladimir Putin, Address by the President of the Russian Federation, February 21, 2022(a), The Kremlin, Moscow [http://en.kremlin.ru/events/president/news/67828, 4.5.2022] ja Vladimir Putin, Address by the President of the Russian Federation, February 24, 2022(b), The Kremlin, Moscow [http://en.kremlin.ru/events/president/news/67843, 24.2.2022].

[27] Ks. esim. Suomen valtioneuvosto 2022, s. 8.

[28] Blombergs 2022, s. 7. Vrt. Fred Blombergs, “Ukraina Venäjän hegemoniapolitiikan kohteena”, Sotilasaikakauslehti, Vol. 89, No. 932, Toukokuu 5/2014, s. 9–16. Ks. Venäjän suurstrategiasta kylmän sodan jälkeen lisää esim. Blombergs 2013a, s. 235–272 ja 363–379.

[29] Vrt. esim. Hiski Haukkala, Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa, Helsinki: Otava 2020, s. 137.

[30] Vrt. John J. Mearsheimer, “Why the Ukraine Crisis Is the West’s Fault: The Liberal Delusions That Provoked Putin”, Foreign Affairs, Vol. 93, No. 5, September/October 2014, s. 77–98 ja Blombergs 2014.

[31] Blombergs 2022 ja John J. Mearsheimer, “Playing With Fire in Ukraine: The Underappreciated Risks of Catastrophic Escalation”, Foreign Affairs, Snapshot, August 17, 2022(a).

[32] Vladimir Putin, Address by the President of the Russian Federation, September 21, 2022(c), The Kremlin, Moscow [http://en.kremlin.ru/events/president/news/69390, 22.9.2022].

[33] Vladimir Putin, Signing of treaties on accession of Donetsk and Lugansk people's republics and Zaporozhye and Kherson regions to Russia, The Kremlin, Moscow, September 30, 2022(d) [http://en.kremlin.ru/events/president/news/69465, 1.10.2022].

[34] Vrt. Vladimir Putin, Telephone conversation with President of Finland Sauli Niinistö, The Kremlin, Moscow, May 14, 2022 [http://en.kremlin.ru/events/president/news/68409; 8.9.2022].

[35] Vladimir Putin, On the Historical Unity of Russians and Ukrainians, July 12, 2021 [http://en.kremlin.ru/events/president/news/66181, 4.5.2022].

[36] Bobo Lo, Going Legit? The Foreign Policy of Vladimir Putin, Lowe Institute Analysis, September 2018. Sydney, Australia: Lowy Institute 2018, s. 6 ja Igor Zevelev, Russian National Identity and Foreign Policy, A Report of the CSIS Russia and Eurasia Program, December 2016, Washington: Center for Strategic & International Studies 2016, s. 6.

[37] Ks. Venäjän suurvaltaidentiteetistä, venäläisestä sivilisaatiosta ja venäläisestä maailmasta lisää esim. Kåre Johan Mjør & Sanna Turoma, eds., Russia as Civilization. Ideological Discourses in Politics, Media, and Academia, London & New York: Routledge 2020; Andrei P. Tsygankov, Russia’s Foreign Policy: Change and Continuity in National Identity, Fifth Edition, London: Rowman & Littlefield Publishers 2019[2006]; Lo 2018; Zevelev 2016 ja Marlene Laruelle, The “Russian World”: Russia’s Soft Power and Geopolitical Imagination, CGI, May 2015, Washington: Center on Global Interests 2015.

[38] Nicholas V. Riasanovsky & Mark D. Steinberg, A History of Russia, Ninth Edition, New York & Oxford: Oxford University Press 2019[1963] ja Geoffrey Hosking, Russia and the Russians: A History, Second Edition, Cambridge, Massachusetts: The Belknap Press of Harvard University Press 2011[2001]. Ks. myös Mauno Koivisto, Venäjän idea, Helsinki: Tammi 2001.

[39] J. K. Paasikivi, Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–41, Osa I Talvisota, Porvoo & Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö 1958, s. 42 ja 46.

[40] Blombergs 2016b, s. 490–492, 524–527 ja 531–533.

[41] Ibid., s. 532. Ks. vaikutusvaltaan ja identiteettiin liittyvistä NATO-argumenteista esim. Tuomas Forsberg, ”Suomen Nato-politiikka konstruktivismin näkökulmasta” teoksessa Fred Blombergs toim., Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia, Maanpuolustuskorkeakoulu: Julkaisusarja 1, nro 4, Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu 2016, s. 333–347 ja Tuomas Forsberg, Nato-kirja, Jyväskylä: Gummerus, Ajatus Kirjat 2002, s. 264–280.

[42] Blombergs 2013a, s. 272–273, 277 ja 406–407 ja John J. Mearsheimer, “Why Is Europe Peaceful Today?”, European Political Science, Vol. 9, No. 3, September 2010, s. 387–397. Ks. Yhdysvaltojen hegemoniasta ja hegemoniapolitiikasta esim. Nuno P. Monteiro, The Theory of Unipolar Politics, New York: Cambridge University Press 2014; William C. Wohlforth, ”Unipolarity, Status Competition, and Great Power War”, World Politics, Vol. 61, No. 1, January 2009, s. 28–57; Stephen G. Brooks & William C. Wohlforth, World Out of Balance: International Relations and the Challenge of American Primacy, Princeton & Oxford: Princeton University Press 2008; Christopher Layne, The Peace of Illusions: American Grand Strategy from 1940 to the Present, Ithaca & London: Cornell University Press 2006 ja Stephen M. Walt, Taming American Power: The Global Response to U.S. Primacy, New York & London: W.W. Norton 2006[2005].

[43] Blombergs 2016b, s. 495–497.

[44] Suomen valtioneuvosto 2022a, s. 25 ja Suomen valtioneuvosto 2022a, s. 3.

[45] Fred Blombergs, ”Suomen NATO-jäsenyyden edut ja haitat realismin näkökulmasta tarkasteltuna” teoksessa Fred Blombergs, toim., Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia, Maanpuolustuskorkeakoulu: Julkaisusarja 1, nro 4, Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu 2016a, s. 300.

[46] Blombergs 2016a, s. 302 ja Christopher Layne, ”Why Die for Gdansk? NATO Enlargement and American Security Interests”, teoksessa Ted Galen Carpenter & Barbara Conry, eds., NATO Enlargement: Illusion and Reality, Washington D.C.: Cato Institute 1998, s. 61–64.  

[47] Blombergs 2016a, s. 303. Ks. tästä problematiikasta lisää esim. Thomas J. Christensen & Jack Snyder, “Chain Gangs and Passed Bucks: Predicting Alliance Patterns in Multipolarity”, International Organization, Vol. 44, No. 2, Spring 1990, s. 137–168 ja Glenn H. Snyder, ”The Security Dilemma in Alliance Politics“, World Politics, Vol. 36, No. 4, July 1984, s. 461–496.

[48] Mearsheimer 2001 s. 234–238, 252–257, 264–266 ja 344–346. Ks. myös Layne 2006, s. 159–192.

[49] Blombergs 2016a, s. 302–304.

[50] Ibid., s. 304.

[51] Ibid., s. 305–306.

[52] Vuosikymmenten ajan monet amerikkalaiset kansainvälisen politiikan tutkijat, erityisesti poliittisen realismin koulukunnan edustajat, olivat varoittaneet NATOn laajentumiseen liittyvistä vaaroista. Ks. esim. Mearsheimer 2022a; Mearsheimer 2022b; Ted Galen Carpenter, “Many predicted Nato expansion would lead to war: Those warnings were ignored”, The Guardian, Opinion February 28, 2022; John J. Mearsheimer, “Don’t Arm Ukraine”, The New York Times, The Opinion Pages, February 8, 2015; Henry A. Kissinger, “How the Ukraine Crisis Ends”, The Washington Post, Opinions March 05, 2014; Zbigniew Brzezinski, “Russia Needs a ‘Finland Option’ for Ukraine”, Financial Times, Opinion February 22, 2014; Mearsheimer 2014; Kenneth N. Waltz, ”NATO Expansion: A Realist’s View”, teoksessa Robert W. Rauchhaus, ed., Explaining NATO Enlargement, London & Portland, Or.: Frank Cass 2001, s. 23–38; Layne 1998; John Lewis Gaddis, “The Senate Should Halt NATO Expansion”, New York Times, Opinion 27 April 1998 ja George F. Kennan, “A Fateful Error”, New York Times, Opinion 5 February April 1997.

[53] Blombergs 2016a, s. 304–305, 319, 320–321 ja 322.

[54] Sauli Niinistö, Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausunto Suomen Nato-jäsenyydestä, Tasavallan presidentin kanslia, Tiedote 11/2023, 4.4.2023 [https://www.presidentti.fi/tiedote/tasavallan-presidentti-sauli-niiniston-lausunto-suomen-nato-jasenyydesta,4.4.2023] ja Suomen valtioneuvosto, Suomi ja Nato [https://valtioneuvosto.fi/suomi-ja-nato, 4.4.2023]; Suomen ulkoasiainministeriö, Suomi ja Nato: Suomesta tuli Naton jäsenmaa 4. huhtikuuta 2023 [https://um.fi/suomi-ja-nato, 4.4.2023]. Ks. myös Suomen valtioneuvosto 2022b, s. 3 ja Suomen valtioneuvosto 2022a, s. 25 ja 27.

[55] Blombergs 2016a, s. 304–305, 319, 320–321 ja 322.

[56] Ks. esim. Suomen valtioneuvosto 2022a, s. 26.

[57] Ted Galen Carpenter, “Strategic Evasions and the Drive for NATO Enlargement”, teoksessa Ted Galen Carpenter & Barbara Conry, eds., NATO Enlargement: Illusion and Reality, Washington D.C.: Cato Institute 1998, s. 26–27 ja Christopher Layne, “From Preponderance to Offshore Balancing: America’s Future Grand Strategy”, International Security, Vol. 22, No. 1, Summer 1997, s. 108–109.

[58] Blombergs 2016a, s. 306.

[59] Vrt. Министерство иностранных дел Российской Федерации, Foreign Ministry Statement on Finland completing the process to join NATO, No 619-04-04-2023, 04.04.2023 [https://mid.ru/print/?id=1861613&lang=en, 5.4.2023] ja Министерство иностранных дел Российской Федерации, Заявление МИД России о членстве Финляндии в НАТО, No 999-12-05-2022, 12.05.2022 [https://mid.ru/print/?id=1812971&lang=ru, 5.4.2023]. Tätä ei välttämättä Suomessa kuitenkaan koeta kovinkaan suurena muutoksena, sillä kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomessa käydyssä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Suomea on monesti, maailmansotien välisen ajan tavoin, kuvattu jälleen lännen etuvartioksi. Ks. Vilho Harle & Sami Moisio, Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka, Tampere: Vastapaino 2000, s. 36–37, 213, 229 ja 235–236.

[60] Ks. turvallisuusdilemmasta lisää esim. Charles L. Glaser, “The Security Dilemma Revisited”, World Politics, Vol. 50, No. 1, October 1997, s. 171–201 ja Shiping Tang, ”The Security Dilemma: A Conceptual Analysis”, Security Studies, Vol. 18, No. 3, July–September 2009, s. 587–623.

[61] Ks. epätietoisuuden problematiikasta lisää esim. Jennifer Mitzen & Randall L. Schweller, “Knowing the Unknown Unknowns: Misplaced Certainty and the Onset of War”, Security Studies, Vol. 20, No. 1, January–March 2011, s. 2–35; Charles L. Glaser, Rational Theory of International Politics: The Logic of Competition and Cooperation, Princeton & Oxford: Princeton University Press 2010 ja Evan Braden Montgomery, “Breaking Out of the Security Dilemma: Realism, Reassurance, and the Problem of Uncertainty”, International Security, Vol. 31, No. 2, Fall 2006, s. 151–185. Epätietoisuutta lisää entisestään se, että ulkopoliittisella johdolla on taipumus valehdella. Ks. lisää esim. John J. Mearsheimer, Why Leaders Lie: The Truth About Lying in International Politics, New York: Oxford University Press 2011.

[62] Putin 2022b. Ks. tästä problematiikasta lisää M. E. Sarotte, Not One Inch: America, Russia, and the Making of Post-Cold War Stalemate, New Haven & London: Yale University Press 2021; Joshua R. Itzkowitz Shifrinson, “Deal or No Deal?: The End of the Cold War and the U.S. Offer to Limit NATO Expansion”, International Security, Vol 40, No. 4, Spring 2016, s. 7–44 ja Mary Elise Sarotte “Not One Inch Eastward? Bush, Baker, Kohl, Genscher, Gorbachev, and the Origin of Russian Resentment toward NATO Enlargement in February 1990”, Diplomatic History Vol. 34, No. 1, January 2010, s. 119–140.

[63] Министерство иностранных дел Российской Федерации 2023 ja Министерство иностранных дел Российской Федерации 2022.

[64] Blombergs 2016a, s. 308–309, 317–318, 319 ja 320–321.

[65] Ibid., s. 310, 319–320 ja 321.

[66] Vrt. Министерство иностранных дел Российской Федерации 2023 ja Министерство иностранных дел Российской Федерации 2022. Ks. myös esim. Ted Galen Carpenter, ”Sweden and Finland May Be Making a Fatal Blunder”, CATO Institute Commentary, September 7, 2022 ja Stephen Kinzer, “Bringing Finland into NATO is a big mistake”, Boston Globe Today, Globe Ideas May 29, 2022.