Pekka Visuri                                                                   25.5.2021                                                                  

Talvisodasta jatkosotaan Mannerheimin johdolla

Suomen historian eniten tutkittuja kysymyksiä on ollut, miksi ja miten Suomi kesäkuussa 1941 liittyi Saksan mukaan sittemmin kohtalokkaaksi osoittautuneeseen hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Tämä oli myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945–1946 keskeinen syyte, jota vastaan valtiojohto joutui puolustautumaan. Siksi on ymmärrettävää, että suomalaiset tutkijatkin vuosikymmenien ajan pyrkivät jatkamaan tuota kamppailua ja välttivät sellaisten näkökohtien esille tuomista, jotka ehkä tukivat syytettä hyökkäyssotaan osallistumisesta.

Vasta 1980-luvulla Suomessa jo yleisesti myönnettiin, ettei sotaan lähdetty ”ajopuuna”, vaan maan johtajilla oli päätöksenteossa hyvin aktiivinen rooli. Sen jälkeen on erityisesti Moskovan arkistoista tullut runsaasti uutta tietoa ja kansainvälinen tutkimus on tuottanut myös uudenlaisia näkökulmia niiden olosuhteiden arvioinnille, joiden puitteissa Suomen liittyminen sotaan vuonna 1941 tapahtui. On saatu entistä parempia perusteita arvioida syksystä 1939 alkanutta kehitystä, joka johti ensin talvisodan alkamiseen ja sitten ”välirauhan” jälkeen uuteen sotaan.

Sotamarsalkka Mannerheimilla oli ylipäällikkönä keskeinen asema sekä puolustusvoimien toimintaa koskevissa että yleisemminkin sotilaspoliittisten päätöksien teossa, joten on päteviä perusteita tarkastella tapahtumia hänen näkökulmastaan. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että myös Mannerheim toimi monien rajoitusten alaisena ja aluksi verraten heikoista lähtökohdista.

Artikkeli perustuu ensi sijassa kirjaan Pekka Visuri, Mannerheim ja Heinrichs: marsalkka ja hänen kenraalinsa (Docendo, 2020).

Talvisodan alun kriisi

”Totuuden hetki on sodan alkaminen. Silloin joudutaan diplomatian tekemät vekselit lunastamaan käteissuorituksella.” Tällainen Carl von Clausewitzin kuvaama totuuden hetki koitti Suomen hallitukselle aamulla 30.11.1939, kun rajoilta saapui tietoja hyökkäyksien alkamisesta.

Tasavallan presidentti julisti valtioneuvoston istunnossa maan sotatilaan ja nimitti sotamarsalkka Mannerheimin puolustusvoimien ylipäälliköksi. Ministerien jatkaessa istuntoaan alkoi äkkiä kuulua jyrinää. Puolustusministeri Niukkanen kertoi muistelmissaan: ”Valtioneuvoston jäsenet kiiruhtivat ikkunoihin. Todettiin, että joukko isoja lentokoneita lensi matalalla Suurtorin yllä ja siellä täällä paukahteli. Joku totesi, että koneissa oli punainen tähti... Ilmavalvonta antoi hälytyksen ajoissa, mutta ilmatorjuntatykit, joita silloin vielä oli vähän, eivät ehtineet toimia ajoissa. Helsinki näytti sinä päivänä todella turvattomalta.”

Lentokoneiden ilmestymistä Helsingin taivaalle arveltiin ensin uudeksi painostustoimeksi, jotta neuvottelut saataisiin jatkumaan. Pommien putoamisesta ja räjähdysten äänistä valtioneuvoston jäsenet kuitenkin totesivat arvioineensa tilanteen kehitystä perustavasti väärin. Silti he halusivat vielä odottaa, oliko sota todella alkanut vai oliko vielä mahdollisuuksia päästä sopimukseen Neuvostoliiton kanssa.

Sosialidemokraatit ministeri Tannerin johdolla vaativat uuden laajapohjaisemman hallituksen muodostamista. Myös Mannerheim suositteli sitä tasavallan presidentille, sillä pääministeri Cajander oli hänen mielestään epäonnistunut kuten myös ulkoministeri Erkko. Uuden hallituksen pääministeriksi tuli Suomen pankin pääjohtaja Risto Ryti, ulkoministeriksi Väinö Tanner ja salkuttomaksi ministeriksi J.K. Paasikivi.

Mannerheim aloitti ylipäällikön tehtävien hoidon heti aktiivisesti mutta erittäin huolestuneena siitä, miten tilanne alkaisi kehittyä – tietäen kokemuksestaan sodan olevan aina yllätyksiä täynnä. Taustana marsalkan pelolle ikävistä yllätyksistä oli myös päämajan viimeisimpien tiedusteluarvioiden paha epäonnistuminen, sillä niissä Neuvostoliiton hyökkäyksen uhkaa ei pidetty ajankohtaisena. Toisaalta Mannerheimin asema oli poliittisesti heikko, sillä hän oli juuri ottanut vakavasti yhteen hallituksen kanssa vaadittuaan neuvottelujen jatkamista Moskovassa ja suostumista kompromissiin, jolla olisi voitu välttää sotaan joutuminen. Erimielisyys oli johtanut eroanomukseen, johon tasavallan presidentti Kyösti Kallio jo suostui, ennen kuin sotatoimien alkaminen loi uuden tilanteen.

Hyökkäyksen torjuntaan Karjalan kannaksella oli ehditty valmistautua hyvin, ja ensimmäiset taistelut alkoivat siellä suunnitelmien mukaan. Sen sijaan vihollisen joukkojen määristä ja suuntautumisesta Laatokan ja Jäämeren välillä ei tiedetty juuri mitään. Parin päivän kuluessa kävi ilmi, että puna-armeijalla oli Laatokan pohjoispuolisilla alueilla käytössään paljon suuremmat voimat, kuin oli arvioitu. Siellä koettiin myös sodan ensimmäiset kriisit. Sen sijaan Karjalan kannaksella puna-armeijan eteneminen alkoi huonosti valmisteltuna, eikä hyökkääjällä ollut merkittävää ylivoimaa. Kannaksen poikki kulkeva pääasema, jota ryhdyttiin kohta kutsumaan Mannerheim-linjaksi, oli jo lujasti miehitetty, joten siitä ei tarvinnut kantaa suurta huolta.

Moskovasta ilmoitettiin, että Suomen hallitus on paennut Helsingistä ja Terijoella oli perustettu O.W. Kuusisen johtama Suomen ”kansanhallitus”, jonka kanssa Neuvostoliito teki myös avunantosopimuksen. Kömpelö yritys horjuttaa suomalaisten luottamusta omaan hallitukseensa epäonnistui heti alkuunsa, mutta ulkomailla se jonkin aikaa ylläpiti epätietoisuutta Suomen todellisesta tilanteesta.

Kun Suomi esitti Kansainliitolle vetoomuksen Neuvostoliiton tuomitsemisesta hyökkääjäksi ja avun saamiseksi, Neuvostoliiton hallitus ilmoitti, ettei se ole sodassa Suomen kanssa. Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään, mutta asian käsittelyyn osallistui verraten vähän eurooppalaisia valtioita eikä konkreettisista toimista päätetty. Tuo episodi jäikin suursodan tapahtumien uhriksi joutuneen Kansainliiton viimeiseksi päätökseksi.

Ulkomailta vaihtelevia kannanottoja

Merkittävämpää oli se, miten Suomen kannalta tärkeät valtiot suhtautuivat alkaneeseen sotaan. Ruotsista ilmaistiin myötätuntoa mutta ei luvattu tehokasta apua. Sen sijaan vapaaehtoinen avustustyö siellä käynnistyi, ja kohta alkoi saapua myös materiaalia.

Saksasta oli jo Moskovan neuvottelujen loppuvaiheessa toimitettu Suomelle kehotuksia suostua esitettyihin aluejärjestelyihin. Saksa pyrki Suomessa varmistamaan taloudelliset etunsa, jolloin tärkeintä syksyn 1939 tilanteessa oli kuparin saanti. Sodan alettua Saksa pysyi Neuvostoliittoa kohtaan ”hyväntahtoisesti” puolueettomana ja kielsi alueeltaan asetoimitukset Suomeen. Saksan ulkoministeriön lähetystöille antamien ohjeiden mukaan oli vältettävä Neuvostoliiton vastaisia kannanottoja ja syytettävä Suomea sotaan joutumisesta Ison-Britannian rohkaiseman jäykän torjuvan asenteen vuoksi.

Länsivallat alkoivat toimittaa materiaaliapua sen jälkeen, kun Suomen armeija joulukuun puolivälin tienoilla osoitti jo taistelukykynsä. Suomeen saatu sotamateriaali oli kuitenkin hyvin kirjavaa ja yleensä vanhentunutta. Ranskassa ja Englannissa alkoi joulukuussa kehittyä ajatus sotatoimien suuntaamisesta Skandinaviaan käyttäen tekosyynä Suomen avustamista, jolloin todellisena päämääränä oli Norjan satamien ja Pohjois-Ruotsin malmikenttien valtaaminen.

Suomen hallitus odotti sekä poliittista että materiaalista tukea Yhdysvalloista mutta joutui paljolti pettymään. Amerikkalaisen lehdistön ja kansalaisten reaktiot Suomen puolesta sekä presidentti Rooseveltin vetoomukset konfliktin rajoittamiseksi pantiin kyllä kiitollisuudella merkille Suomessa, mutta materiaaliavun tiellä oli niin monia byrokraattisia esteitä, että lopulta Amerikasta toimitettu sotamateriaali ei ehtinyt ajoissa vaikuttaa sodan kulkuun. Suomessa ei voitu tietää, kuinka taustalla oli Rooseveltin jo varhain tekemä päätös siitä, että hän pyrki kukistamaan Hitlerin ja Saksan hakeutumalla yhteistyöhön Stalinin ja Neuvostoliiton kanssa.

Ulkopolitiikassa pyrkimys rauhaan ja samalla ulkomaisen avun saamiseen

Ulkopolitiikassa hallitus asetti heti etusijalle pyrkimykset aselepoon ja rauhansopimukseen, vaikka toisaalta piti varmistaa tehokkaan avun saaminen rintamien vakauttamiseksi. Keskeisiä toimijoita olivat Tanner ja Ryti, kun taas presidentti Kallio pysytteli sivussa ulkopolitiikan hoidosta.

Sotamarsalkka Mannerheim seurasi tiiviisti ulkopoliittisia tapahtumia, sillä hänen mielestään ylipäällikön tuli toimia yhtä lailla sotatoimien johtajana kuin sotilaspoliittisena vaikuttajanakin. Talvisodan aikana Mannerheim pysyi muutamia rintamakäyntejä lukuun ottamatta Mikkelissä, mutta hänen luonaan kävi vierailulla hallituksen jäseniä ja muita poliitikkoja, ei kuitenkaan presidentti Kallio. Kenraali Rudolf Walden hoiti poliittisia yhteyksiä Mannerheimin apuna muun muassa suoraan Ruotsiin. Lehdistön edustajia Mannerheim ei mielellään päästänyt luokseen eikä yleensäkään päämajan alueelle, ja kaikkia toimittajien rintamakäyntejä kontrolloitiin tiukasti. Myöskään tiedotustilaisuuksia ei Mikkelissä ollut tapana järjestää, mutta päämaja jakoi yleiseen käyttöön päivittäin tiedotteita, jotka oli sävytetty palvelemaan propagandaa.

Päämajassa voitiin vuoden 1939 lopulla todeta, että sodan alkuvaiheista oli selvitty yllättävän hyvin, mutta mihinkään ylimielisyyteen jatkoa ajatellen ei ollut varaa. Hyökkäyksien pysäyttäminen Karjalan kannaksella ja voittoisat vastaiskut pitkällä itärintamalla Laatokan pohjoispuolella tuottivat lehdistössä toiveajattelua, että Suomi olisi päässyt jo voitolle sodassa.

Neuvostoliitossa strateginen uudelleenarviointi

Sodan alkuvaiheen vastoinkäymiset pakottivat Stalinin tekemään uusia päätöksiä. Puna-armeijan hyökkäysten pysähtyminen ja Suomen itärajan metsäisillä rintamilla joulukuun lopulla kärsityt tappiot heijastuivat Moskovaan saapuneissa raporteissa, joista ilmeni suuri epäluottamus Neuvostoliiton taistelukykyä kohtaan.

Stalin totesi, että sodan aloituksessa oli hätäilty, joten panoksia oli lisättävä tuntuvasti mutta samalla myös rajoitettava tavoitteita. Tehtävissään epäonnistunut Leningradin sotilaspiiri syrjäytettiin, ja johtovastuu annettiin asevoimien ylijohdolle. Samalla ”rajaselkkauksesta” tuli Neuvostoliiton koko voimallaan käymä sota. Yleisesikunnassa laadittiin uusi suunnitelma, jossa tavoitteeksi asetettiin Viipurin valtaaminen huolellisesti valmistellulla suurhyökkäyksellä. Sen toteuttamiseksi Kannaksen rintamalla olleet voimat kaksinkertaistettiin.

Stalinille tuli tammikuussa huolestuttavaa tietoa länsivaltojen halukkuudesta työntyä Skandinaviaan. Vaikka hankkeen ilmeisenä tavoitteena oli Norjan satamien ja Ruotsin malmikenttien haltuunotto, alkoi suunnitelmiin liittyä myös Neuvostoliiton vastaisen sodan piirteitä. Kun lisäksi maan sisäinen mieliala alkoi kääntyä yhä voimakkaammin Suomen sodan jatkamista vastaan, kypsyi Moskovassa päätös pyrkiä sodan lopettamiseen tarjoamalla Suomelle hyväksyttäviä mutta samalla Neuvostoliiton intressien mukaisia rauhanehtoja.

Rauhanehtojen tarkempaan määrittämiseen vaikutti helmikuulle käsketyn suurhyökkäyksen menestyminen. Stalin piti erilaiset vaihtoehdot avoimina aloittaessaan yhtä aikaa hyökkäyksen ja rauhantunnustelut sekä toimimalla diplomatiassa läntisiä interventiohankkeita vastaan. Suomen hallitus sai Moskovasta Tukholman kautta välitetyn tiedustelun siitä, millaisilla myönnytyksillä Suomi olisi valmis aloittamaan rauhanneuvottelut. Samalla ilmeni, että Kuusisen hallituksesta oli luovuttu eikä Suomen itsenäisyyttä haluttu kyseenalaistaa.

Rauhansopimus vai sodan jatkaminen lännen avulla?

Tammikuun lopulla saadut vihjeet Neuvostoliiton halukkuudesta ryhtyä rauhanneuvotteluihin johtivat helmikuussa tunnustelujen aloittamiseen. Pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner neuvottelivat päämajassa Mannerheimin luona 10. helmikuuta. Heille selvitettiin sotilaallista tilannetta, joka ei sillä hetkellä tuntunut kovin pahalta, mutta voimien uhkaava väheneminen oli jo nähtävissä. Puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheim esitti suosituksen: ”Rauhan saanti oli asetettava ensi tilalle, toiselle sijalle Ruotsin apu, jota kuitenkin olisi suuresti kiirehdittävä. Vasta viimeiselle sijalle puolustusneuvoston mielestä oli asetettava puutteellisesti valmisteltu länsivaltojen apu.” Nämä seikat esiteltiin presidentti Kalliolle, joka suositti rauhaan pyrkimistä lupaamalla eräitä lisämyönnytyksiä verrattuna edellisen syksyn ehtoihin.

Neuvostoliitto oli jo ryhtynyt diplomaattisiin toimiin saadakseen sodan päättymään mahdollisimman nopeasti ja hyväksyttävillä ehdoilla. Moskovasta otettiin tammikuun lopulta alkaen yhteyksiä Ruotsin ja Norjan hallituksiin ja vakuutettiin, että sodan päämääränä oli vain Leningradin turvallisuuden varmistaminen lähialueilla eikä suinkaan tunkeutuminen pidemmälle länteen. Norjalle ilmoitettiin, että puna-armeijan jo miehittämä Petsamo palautettaisiin Suomelle. Ruotsille luvattiin, ettei Ahvenanmaahan kosketa. Myös Lontoossa Neuvostoliiton edustaja toi esille samoja näkökohtia tarkoituksella hillitä länsivaltojen halukkuutta työntyä Skandinaviaan.

Saksassa kannanotot Suomen talvisotaan myötäilivät sekä sotilaallisen tilanteen kehitystä että tietoja länsivaltojen interventiohankkeista. Hitler määräsi 21. helmikuuta aloittamaan tarkoin salattavat valmistelut Norjan satamien valtaamiseksi, ennen kuin läntiset suurvallat ehtivät sinne. Hän antoi 3. maaliskuuta ohjeen, että pitää olla valmius aloittaa hyökkäykset Norjaan ja Tanskaan 10. maaliskuuta alkaen. Hitlerin lähin avustaja Hermann Göring sanoi Berliinissä 22. helmikuuta Suomen entiselle pääministerille T.M. Kivimäelle, että Suomen pitäisi nyt kiireesti tehdä rauha, koska suursodan loputtua Suomi saisi alueluovutuksista korvauksen, vieläpä korkojen kanssa.

Tannerin käytyä jälleen Tukholmassa 26.2. tiedustelemassa Ruotsin kantoja Suomen hallitus joutui toteamaan, ettei Ruotsi antanut uusia tukilupauksia. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta hyväksyi 29. päivänä hallituksen esityksen ryhtymisestä rauhanneuvotteluihin. Samalla länsivallat painostivat hyväksymään aputarjouksensa. Pääministeri Rytin johtama valtuuskunta aloitti 6. maaliskuuta matkansa kohti Moskovaa, samalla kun rintamatilanne Viipurin alueella kävi yhä kriittisemmäksi.

Epäselvyydet avustushankkeista jatkuivat. Nyt olisi tarvittu Helsingissä määrätietoista poliittista johtoa, mutta presidentti Kallio ei siihen kiireisessä tilanteessa kunnolla kyennyt vaan antoi tapahtumien ja erilaisten mielipiteiden esittäjien kulkea omia aikojaan. Ilman pääministeriä Helsingissä toiminut hallitus ei voinut muuta kuin odottaa tietoja Moskovasta. Liittoutuneet painostivat lopettamaan rauhanneuvottelut ja uhkasivat, että Suomelle ei tehdä enää uutta tarjousta. Mannerheim totesi apuretkikunnan tulon epävarmaksi ja kestävän liian kauan, joten hän antoi 9. maaliskuuta hallitukselle ”ehdottoman neuvon tehdä rauha”.

Karjalan kannaksella puolustajat olivat voimiensa äärirajoilla. Viipurin alueesta vastannut kenraaliluutnantti Harald Öhquist vaati ylipäällikköä päättämään, uhrataanko joukot vai vetäydytäänkö kohti Kymijokea. Rauhansopimuksen tullessa voimaan 13. maaliskuuta etulinja Viipurissa oli jo Patterinmäellä ja lähellä rautatieasemaa.

Sanomalehdistä sodan kulkua seuranneelle kansalle Moskovan rauhansopimus tuli suurena järkytyksenä, sillä tilannetiedotuksissa oli yleensä kerrottu vain voitoista ja vähätelty tappioita, ja myös ulkomaiden avustuslupauksista oli lehdissä annettu selvästi liioiteltu kuva. Ulkoministeri Tanner piti radiossa puheen, jossa hän selvitti syitä raskailla ehdoilla tehtyyn rauhansopimukseen, ja liput koko maassa laskettiin puolitankoon.

Kannaksen armeijan komentaja kenraaliluutnantti Erik Heinrichs ilmoittautui ylipäällikölle päämajassa 16. maaliskuuta ja sai kuulla, että rauha tehtiin ”viime hetkellä”. Samalla Mannerheim kertoi hämmästyneelle Heinrichsille esittäneensä syksyllä suostumista Neuvostoliiton vaatimuksiin rajan siirrosta Karjalan kannaksella. ”Jos myöhemmin olisi esitetty uusia vaatimuksia, olisimme voineet tinkimättä vastata kieltävästi, koska olisimme olleet valmiimpia kuin syksyllä.”

Perustava muutos yleistilanteessa kesällä 1940           

Rauhansopimuksen jälkeisessä tilanteessa olennaista oli uusien rajojen turvaaminen, kun suursota jatkui, mutta samalla oli pidettävä huolta yhteiskunnan kriisinkestävyydestä. Siihen kuului kiireellisenä toimena satojen tuhansien evakkojen elinmahdollisuuksista ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Poliittisen johdon järjestely aloitettiin hallituksen uusimisella, mutta Mannerheim sai jatkaa ylipäällikkönä laajoin valtuuksin.

Pääministeri Risto Ryti muodosti uuden hallituksen 27. maaliskuuta. Ulkoministeriksi tuli Saksan-suhteistaan tunnettu Rolf Witting, ja Väinö Tanner siirtyi kansanhuoltoministeriksi. Puolustusministeriksi nimitettyä Rudolf Waldenia pidettiin Mannerheimin luottomiehenä, joten ylipäällikön valta ulottui nyt käytännössä myös puolustusvoimien hallintoon ja hankinta-asioihin. Sitä vahvistettiin vielä lähikuukausien aikana myös hallinnollisin toimin keskittämällä päätösvaltaa sotilasjohdolle, sillä Mannerheim halusi varmistaa, ettei joutuisi puolustuspolitiikassa uudelleen kamppailemaan valtioneuvostoa vastaan.

Mannerheim ryhtyi moniin sotilashenkilöstön ja yleensäkin maanpuolustuksen yhtenäisyyttä korostaviin toimiin sekä toisaalta laajoihin operatiivisiin valmisteluihin uusien raja-alueiden puolustuksen varmistamiseksi. Hän halusi lopettaa vapaussodan perinteitä määräämällä poistettavaksi valkoisen armeijan tunnusmerkit upseerien paraati- ja juhlapuvuista sekä lopettamalla paraatien pidon vapaussodan muistopäivänä 16. toukokuuta. Sen sijaan ryhdyttiin viettämään toukokuussa valtakunnallista sodissa kaatuneiden muistopäivää.

Keväällä 1940 Suomessa elettiin edelleen epävarmuuden aikaa, ja monien mielissä talvisodan päättänyt rauhansopimus koettiin vain ”välirauhana” tarkoittaen sitä, että maa voi piankin joutua uudelleen sotaan. Samalla kuitenkin mielialoja vahvisti tietoisuus siitä, että Suomi oli selvinnyt ankarasta tulikokeesta kunnialla.

Tilanne Pohjois-Euroopassa muuttui uusiin asetelmiin, kun Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan alkoi 9. huhtikuuta. Se teki myös tyhjäksi pohjoismaiden puolustusliiton hankkeet ainakin Norjan osalta, mutta tilannekehitys vaikeutti myös Ruotsin ja Suomen yhteistyötä, sillä Ruotsi joutui sitomaan voimiaan läntisille ja eteläisille rajoilleen. Saksalaiset saapuivat kesäkuun lopulla Kirkkoniemessä Petsamon rajalle, jolloin Suomen alue jäi Saksan ja Neuvostoliiton väliin. Mannerheim lakkasi uskomasta Ison-Britannian kykyyn vaikuttaa enää Pohjois-Euroopan asioihin ja alkoi luottaa Saksan sotilaalliseen voimaan.

Ranskan tappion varmistuessa kesäkuun puolivälissä Neuvostoliitto ryhtyi nopeisiin toimiin saadakseen sopimuksissa 23.8. ja 28.9.1939 Neuvostoliiton etupiiriin luvatut Baltian maat entistä lujemmin hallintaansa. Ne saivat uhkavaatimukset, joissa vaadittiin puna-armeijan joukkojen lisäämisen sallimista ja ystävällismielisten hallitusten muodostamista. Muutamien päivien kuluessa Baltian maat joutuivat täysin miehitetyiksi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto vaati Romanialta Bessarabian aluetta, joka oli ennen vuotta 1917 kuulunut Venäjän keisarikuntaan.

Nuo tapahtumat hälyttivät pelkäämään, että vyörytys kohdistuisi seuraavaksi Suomeen. Jo keväällä oli koettu useita Neuvostoliiton painostustoimia ja mielivaltaisia rauhansopimuksen tulkintoja. Kesällä kärjistyi myös ideologinen kamppailu, kun äskettäin perustettu Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (SNS) lisäsi kannatustaan ja aktiivisuuttaan. Hallitus päätti heinäkuussa ryhtyä toimiin seuran toiminnan rajoittamiseksi, ja kohta sen johtohenkilöitä määrättiin pantavaksi ”turvasäilöön” eli vangittiin.

Hallituksen avoin puuttuminen ystävyysseuran toimintaan herätti vastalauseita Moskovassa. Ulkoministeri Molotov otti asian puheeksi 24. heinäkuuta Suomen Moskovan-lähettilään J.K. Paasikiven kanssa. Molotov vaati myös Ahvenanmaan demilitarisoimista ja kauttakulkuoikeutta rautateitse Hangon tukikohtaan. Noihin vaatimuksiin suostuttiin, mutta esityksen Petsamon nikkelikaivoksen toimiluvan siirtämisestä suomalais-venäläiselle sekayhtiölle hallitus torjui.

Kevääseen 1941 jatkunut kiista Petsamon nikkeliesiintymien käyttöoikeuksista oli pohjimmiltaan Saksan ja Neuvostoliiton välinen, mutta Suomi joutui toimimaan siinä välikappaleena, ilman että Suomen hallituksella oli edes kunnollista tietoa, mitä noiden valtioiden kesken todella neuvoteltiin. Petsamon kiistaan liittyi myös sotilaallinen dimensio, sillä Saksa valmistautui Pohjois-Norjaan sijoitetuilla joukoillaan sodan sattuessa nopeasti miehittämään Kolosjoen kaivosalueen, ja toisaalta Neuvostoliitto halusi estää Saksan vaikutusvallan kasvua Jäämeren rannoilla.

Kun saksalaiset olivat saaneet keskikesään mennessä valvontaansa myös Pohjois-Norjan, Suomen suorat yhteydet länsivaltoihin lähes katkesivat. Suomessa katseet kohdistuivat Saksaan. Ulkoministeri Witting sanoi 4. heinäkuuta Saksan Helsingin-lähettiläälle Wipert von Blücherille: ”Suomessa on ’lumivyöryn tavoin’ kehittymässä Saksalle myönteinen ilmapiiri”, ja lähettiläs raportoi tämän heti Berliiniin. Sieltä kuitenkin varoiteltiin, että Suomessa ei saisi muodostua kuvaa Saksan politiikan muuttumisesta.

Kauttakulkusopimus ja asekauppa

Elokuussa Saksa alkoi jo kiinnostua Suomen aseman vahvistamisesta, jotta varmistuisi raaka-aineiden saanti ja alueen käyttö mahdollisessa hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Hitlerin valtuuttamana valtakunnanmarsalkka Göring antoi 14. elokuuta luottomiehelleen, everstiluutnantti Joseph Veltjensille tehtävän ottaa yhteyden marsalkka Mannerheimiin hankkiakseen tietoa suomalaisten asetarpeista. Hänen tuli vaatia Mannerheimilta asetoimitusten vastapalveluksena lupaa saada kuljettaa ilmatorjuntajoukkoja ja ilmavoimien huoltoa Suomen läpi Pohjois-Norjaan.

Veltjens kertoi asiansa Mannerheimille Helsingissä 18. elokuuta ja jäi odottelemaan kannanottoa. Myönteisen vastauksen saaminen seuraavana päivänä ei tuottanut vaikeuksia, sillä tuohon aikaan Suomen poliittinen ja sotilasjohto odotti edes pientä merkkiä Saksan kiinnostuksesta Suomea kohtaan. Koko hanke hoidettiin sitten alkuun salaisesti ”sotilaslinjaa” pitkin.

Suomen hallituksessa päätöksenteko kauttakulkuasiassa jäi lähinnä pääministeri Rytin vastuulle, eikä presidentti Kalliolle ilmeisesti kerrottu asiasta lainkaan. Myöhemmin vuonna 1945 kävi ilmi, että Mannerheimilla ja Rytillä oli hyvin erilaiset käsitykset siitä, kuinka päätös suostumisesta saksalaisten esitykseen syntyi. Erikoista päätöksenteossa elokuussa 1940 oli tasavallan presidentin syrjäyttäminen. Vaikka Kyösti Kallio oli sairastellut kevään ja kesän mittaan sekä luovuttanut ulkopolitiikan hoidon käytännössä pääministeri Rytille ja ulkoministeri Wittingille, hän oli kuitenkin Veltjensin vierailun aikaan virkavastuussa maan ulkosuhteisiin kuuluvista ratkaisuista.

Mannerheimin tärkeäksi avustajaksi tässä yhteydessä nousi kenraalimajuri Paavo Talvela, joka myöhemmin arvioi: ”Elokuun 21. päivänä olin päivällisellä Marsalkan luona, jolloin tilannetta pohdittiin. Me olimme joutuneet nyt Saksan rinnalle, Saksan, jota Marsalkka ei suinkaan rakastanut. Tämä viikko oli Suomen kohtalon viikko. Silloin kääntyi tiemme kulkuun Saksan rinnalle. Tuo maa oli kuitenkin ainoa voimatekijä, joka saattoi pelastaa meidät idän uhalta.”

Suunnitelma kauttakulun järjestelyistä allekirjoitettiin 12. syyskuuta. Sitä on sanottu ”tekniseksi kauttakulkusopimukseksi”, jolla asiat hoidettiin, kun taas varsinainen ”diplomaattinen kauttakulkusopimus” valmistui 22. syyskuuta eikä sisältänyt konkreettisia määräyksiä. Ensimmäinen saksalaislaiva ehti tulla yllättäen Vaasaan jo 21.9. ja Suomen hallituksessa asiaa käsiteltiin vasta 24. syyskuuta. Siihen mennessä oli tullut voimaan myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus sotilaiden kauttakulusta rautateitse Hangon tukikohtaan.

Mannerheim lähetti Talvelan syksyllä 1940 kaikkiaan neljä kertaa Saksaan tavoittelemaan yhteyksiä sotilasjohtoon. Talvela toimi yrityksissään yhteistyössä Berliinin-lähettilään T.M. Kivimäen kanssa, joka järjestikin monia tapaamisia, mutta yhteyden saaminen korkeimpaan johtoon kesti aina joulukuulle.

Hitlerin ongelmaksi kehittyi Yhdysvaltojen asenne, joka kääntyi yhä jyrkemmin Saksaa vastaan, ja amerikkalaiset alkoivat jo tukea brittien merikuljetuksia Atlantilla. Oli nähtävissä, että Yhdysvallat liittyy Ison-Britannian kanssa samaan sotarintamaan ja houkuttelee siihen mukaan myös Neuvostoliiton. Saksakin pyrki hankkimaan itselleen vahvoja liittolaisia, ja siinä tarkoituksessa tehtiin 27. syyskuuta Saksan, Italian ja Japanin kesken ns. kolmen vallan sopimus.

Saksan johdossa syntyi myös ajatus Neuvostoliiton saamisesta mukaan kolmen vallan sopimukseen neljänneksi osapuoleksi, jolloin muodostuisi riittävä vastapaino läntiselle liittoutumalle. Saksasta lähti lokakuun puolivälissä Moskovaan kirje, jossa Neuvostoliitolle tarjottiin uusia etuja, jos se tulisi mukaan laajennettuun liittokuntaan. Myös Stalin piti tärkeänä, että uuden liittosopimuksen edellytyksiä tutkittaisiin ja sopimuksen 23.8.1939 pohjalta käynnistyneen yhteistyön jatkon periaatteita selvennettäisiin neuvottelussa Hitlerin kanssa. Ulkoministeri Molotov lähti matkalle Berliiniin saatuaan Stalinilta yksityiskohtaiset ohjeet. Nuo pitkään salassa pysyneet ohjeet kertovat tarkasti, mitä Berliinissä tuli tavoitella.

Molotovin ja Hitlerin välillä käydyissä neuvotteluissa Berliinissä 12.–13.11. myös Suomen kysymys oli keskeisesti esillä. Molotov peräsi Hitleriltä tunnustusta sille, että vuonna 1939 määritetty etupiirijako olisi edelleen voimassa. Suomen piti yhä kuulua Neuvostoliiton intressipiiriin, jolloin Saksan tulisi poistaa sotilaansa Suomesta ja vaikuttaa siihen, että myös Neuvostoliiton vastaiset mielenosoitukset lopetettaisiin. Hitler lupasikin poistaa saksalaissotilaat Suomesta ja halusi samalla saada varmistuksen, että Saksaan toimitetaan Suomesta riittävästi nikkeliä ja puutavaraa. Molotov puolestaan pyrki hankkimaan etuja Balkanin suunnalla ja lupasi myötämielisyyttä Saksan tarjoukselle liittymisestä neljänneksi osapuoleksi kolmen vallan sopimukseen.

Suomeen Berliinin neuvottelujen sisällöstä kantautui aluksi vain saksalaisten toimittama vihjaus, että ”Suomella ei ole mitään hätää”. Myöhemmin yleiseen tietoisuuteen ovat jääneet Hitlerin 22. kesäkuuta 1941 sodanjulistuksen yhteydessä hyökkäykselle esittämät perustelut. Niiden mukaan hän olisi marraskuussa 1940 torjunut Neuvostoliiton vaatimukset levittää valtaansa läntiseen Eurooppaan ja siksi tehnyt päätöksen ryhtyä ”ennalta ehkäisevään vastahyökkäykseen”. Hitlerin selitys ja saksalaisten diplomaattien suomalaisille eri yhteyksissä neuvotteluista välittämät tiedot olivat vahvasti propagandan sävyttämiä ja tarkoitetut korostamaan Saksan liittolaiseksi asettumisen etuja. Nykyisin on tietoja Berliinin neuvottelusta ja noottienvaihdosta saatavilla jo julkaistuista dokumenteista, joita on suomennettuina teoksessa Pekka Visuri – Eino Murtorinne, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940 (Docendo, 2019). Suomessa ne yhä tunnetaan huonosti, ja mieluummin toistetaan vanhoja propagandateesejä.

Neuvostoliiton liittymisestä kolmen vallan sopimukseen oli tarkoitus järjestää uusi neuvottelu Moskovassa, jonne Ribbentropin piti mennä sopimaan tarkennuksista. Hitler ei kuitenkaan parin viikon miettimisen jälkeen enää uskonut Neuvostoliitolle esittämänsä laajan suunnitelman toteutumiseen, joten hän päätyi asettamaan etusijalle suunnitelman hyökkäyksestä itään. Hän jätti vastaamatta Neuvostoliiton liittosopimusta koskevaan noottiin mutta halusi silti Saksan ja Neuvostoliiton taloussuhteiden jatkuvan edelleen aktiivisina. Näin myös tapahtui.

Uuden liittosopimuksen kehittämisestä luopuminen ja hyökkäysvalmistelujen tehostaminen merkitsi sitä, että myös Hitlerin lupaus saksalaisten sotilaiden poistumisesta Suomesta jäi toteuttamatta. Neuvostoliitossa pantiin merkille Saksan kiristynyt asenne, ja käytännön toimena puolustusministeri, marsalkka Timoshenko muun muassa antoi 25. marraskuuta 1940 Leningradin sotilaspiirille käskyn valmistautua mahdollisiin sotatoimiin Suomessa.

Muiden vaihtoehtojen karsiutuessa alkoi nyt Hitlerin silmissä näyttää siltä, että nopea hyökkäys Neuvostoliittoon voisi poistaa kohta kehittyvästä Saksan-vastaisesta liitosta yhden tekijän. Siksi Hitler antoi marraskuun lopulla uusia ohjeita itään suunnattavan hyökkäyksen suunnittelun jatkamisesta.

Talvela Mannerheimin asioilla Berliinissä

Paavo Talvela jatkoi loppusyksystä yhteydenottojaan Berliiniin noudattaen Mannerheimin ohjeita. He valmistelivat yhdessä laajan muistion Suomen asemasta marraskuussa tehtävää matkaa varten, jolloin muistio oli tarkoitus esittää Göringille. Audienssin saaminen edelleen lykkääntyi, mutta neljännellä matkallaan Berliiniin Talvela vihdoin tapasi valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin 18. ja 19.12. Tapaamisen ajankohta ei suinkaan ollut sattuma, vaan se tuli mahdollisiksi Hitlerin päätettyä tehostaa Neuvostoliittoon suunnattavan hyökkäyksen valmisteluja.

Talvelan esityksessä Göringille viitattiin ensin Veltjensin elokuiseen käyntiin Suomessa ja siitä alkaneeseen yhteistyöhön asekauppojen ja kauttakulun merkeissä. Talvela esitti, että Saksa voisi ottaa vastuulleen Petsamon puolustuksen ja vetosi Saksaan: ”Mikäli Euroopan uudelleenjärjestelyjen yhteydessä joskus syntyisi vastakohtaisuuksia Saksan ja Venäjän välille, voisi Saksalla konfliktissa Venäjän kanssa tuskin olla luonnollisempaa liittolaista kuin Suomi... Suomen strateginen asema on myös sellainen, että pohjoisesta voidaan suorittaa mahdollisessa suursodassa merkittäviä iskuja Pohjois-Venäjän elinsuonta vastaan.” Lopuksi Talvela vielä Mannerheimin nimissä pyysi Saksalta hyväksymistä Suomen ja Ruotsin unionille ja päätti esityksensä toivomukseen yhteistyöstä. Seuraavana päivänä Göring kuitenkin välitti Talvelalle Hitlerin jyrkän kielteisen kannan liittoutumiseen Ruotsin kanssa. Noiden tietojen perusteella on siis mahdollista ajoittaa suomalais-saksalaisten sotilassuhteiden tiivistämisen ajankohta juuri joulukuulle.

Hitler määräsi 18.12. aloitettavaksi valmistelut Venäjälle toukokuussa 1941 suunnattavaa hyökkäystä varten peitenimellä ”tapaus Barbarossa”. Suunnitelmaan tehtiin sitten lukuisia muutoksia, eikä edes hyökkäyksen toteutuminen ollut läheskään niin varmaa, kuin jälkeenpäin on arveltu. Ohjeessa todettiin ”odotettavissa olevat liittolaiset” Romania ja Suomi sekä määritettiin niille myös alustavasti tehtävät. Suomen alueen käytön merkitys kasvoi suureksi, kun Hitler määräsi ensimmäiseksi tavoitteeksi Leningradin valtaamisen. Sinne oli tarkoitus hyökätä Saksan päävoimilla Baltian maiden läpi, ja suomalaisilta odotettiin vastaantuloa Laatokan molemmin puolin mutta ei suoranaisesti hyökkäystä Leningradiin.

Talvelan Berliinin-matkan aikana Suomen poliittisessa johdossa tapahtui muutoksia. Presidentti Kyösti Kallion saatua eron sairauden vuoksi valittiin Risto Ryti tasavallan presidentiksi. Hän vaikutti siihen, että uuden hallituksen pääministeriksi nimitettiin Suomen Pankissa toiminut Jukka Rangell, joka ei ollut aktiivipoliitikko mutta lähellä edistyspuoluetta. Ulkoministerinä jatkoi Rolf Witting ja puolustusministerinä Rudolf Walden. Uusi hallitus oli luonteeltaan presidentin hallitus, joten jo totuttu ”sisäpiirin” päätöksenteon malli saattoi jatkua entisellään.

Heinrichsin keskustelu Saksan yleisesikunnassa 30.1.1941

Paavo Talvelan käynnistä Berliinissä Göringin luona 18.12.1940 oli Saksan ylijohdolle jo välittynyt kuva Suomen sotilasjohdon halukkuudesta asettua Saksan liittolaiseksi ja tarjota Suomen aluetta käytettäväksi hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Mannerheim lähetti Göringille 7.1.1941 kirjeen, jossa vahvistettiin valmius asehankinnoista ja kauttakulusta alkaneen yhteistyön jatkamiseen.

Suomen yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Erik Heinrichs kutsuttiin vierailulle Berliiniin tammikuun 1941 lopulla. Matkaohjelmassa puhuttiin talvisotaa käsittelevän esitelmän pitämisestä, mutta todellinen tarkoitus oli kuitenkin neuvottelu Saksan yleisesikunnassa. Heinrichs kutsuttiin 30. tammikuuta maavoimien esikuntaan Zosseniin kenraalieversti Franz Halderin luo. Heinrichsin erittäin salaisena pidetyssä matkaraportissa mainitaan, kuinka Halder aluksi sanoi: ”Olosuhteet ovat nyt muuttuneet… Suhtautuminen Suomeen on nyt toinen kuin ennen.”

Neuvottelussa Halder viittasi kenraali Talvelalle joulukuussa esittämiinsä kysymyksiin ja totesi, että sodan varalle on tarpeen ryhtyä neuvottelemaan yhteistyöstä. Heinrichsin muistiinpanojen mukaan Halder huomautti: ”Mahdollinen aseellinen konflikti tulee ratkaistavaksi offensiivisesti... Voimme taustana olettaa saksalaisten etenevän Baltian maiden kautta Pietaria kohti.” Kysymykseen suomalaisten toivomuksista Heinrichs vastasi: ”Ensin on Hanko vallattava, johon tarvitaan kaksi divisioonaa. Olisi myös edullista, jos Saksa sitä ennen miehittäisi Ahvenanmaan ja sieltä käsin esim. ilmavoimilla tukisi hyökkäystä.” Halder puolestaan ilmoitti, että ”Lapissa Saksan kaksi vuoristodivisioonaa, ainakin, voi hyökätä Kantalahteen.”

Halderin luona Heinrichsin mukana ollut Suomen sotilasasiamies, eversti Walter Horn kirjoitti käynnistä päiväkirjaansa: ”30.1.41: Merkittävä päivä Suomen historiassa. Nyt en voi uskoa tälle paperille koko salaisuutta, mutta ehkä joskus myöhemmin.” Mauno Jokipii esitti kirjassaan Jatkosodan synty (1987) arvion, että kyseessä oli ”ratkaiseva Saksan-matka”.

Kun Heinrichsin käynti Berliinissä toi Mannerheimille tietoa Saksan hyökkäyssuunnitelman toteuttamisajatuksista Suomen suunnalla ja myös Saksan tuesta, presidentti Risto Ryti sai aiheen toimittaa lähettiläs Kivimäen välityksellä Saksan ulkoministeriölle 5. helmikuuta tiedonannon, jonka mukaan Suomi tukeutuu täysin Saksaan. Hallituksen sisärengas päätti helmikuun puoliväliin mennessä, että oli syytä luottaa Saksan apuun vastustettaessa Neuvostoliiton vaatimuksia Petsamon nikkelikaivosta koskevassa kiistassa. Samalla päätettiin jatkaa Saksan kanssa sotilaallisen yhteistoiminnan valmistelua.

Barbarossa-suunnitelman edistyminen

Barbarossa-suunnitelma kehittyi talven kuluessa ja samalla muuntui siten, että suomalaisille varattu rooli kasvoi yhä suuremmaksi, kun Hitler piti kiinni siitä, että ensimmäisenä tavoitteena olisi Leningradin valtaaminen. Pohjoisessa tavoitteiksi asetettiin Murmansk ja Muurmannin rata.

Saksalaisten upseerien yhteydenotoista Suomeen tärkeimmät koskivat juuri Lappia, joka jo varhain suunniteltiin annettavaksi Saksan armeijan päävastuulle. Tuossa vaiheessa ei ollut mitään tarvetta lähteä tekemään konkreettisia sopimuksia suunnitelmien toteutuksesta. Kuitenkin Lapissa ryhdyttiin eräisiin tietöihin ja varastoalueiden rakentamisiin saksalaisten toivomusten mukaisesti.

Balkanin sotatoimien vuoksi Saksan sodanjohto joutui siirtämään itään suunnattavan hyökkäyksen ajankohtaa toukokuusta kesäkuulle. Barbarossan valmistelujen hidastuessa saksalaiset tehostivat harhautusoperaatioita peittääkseen joukkojen keskityksien todellista syytä ja viivyttääkseen Neuvostoliiton reaktioita. Vaikka täydellinen salaaminen oli mahdotonta, harhautukset onnistuivat niin hyvin, että Josif Stalin ei halunnut uskoa Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan olevan todella tulossa jo kesäkuussa. Hän epäili loppuun asti, että tiedot hyökkäysvalmisteluista olivat englantilaisten juonia, joilla provosoitaisiin sota Saksan ja Neuvostoliiton välille.

Suomen poliittinen ja sotilasjohto pysyi epätietoisena Saksan todellisista aikeista toukokuun puoliväliin saakka. Kun Barbarossan aloitus Balkanin sotatoimien vuoksi viivästyi, saksalaiset kävivät varovaisiksi tietojen tai edes vihjeiden antamisessa suunnitelmien etenemisestä. Yhteistyökumppaneille syötettiin muun muassa harhatietoa siitä, että meneillään olisi neuvotteluja Saksan aluevaatimuksista Ukrainan suunnalla. Muutenkin kaakkoinen (Mustanmeren, Kaukasian ja Turkin salmien) suunta oli näissä harhautuksissa keskeisellä sijalla.

Hitler valmisteli hyökkäyksestä Neuvostoliittoon totaalista tuhoamissotaa, mutta se haluttiin pitää vain pienen piirin tiedossa. Wehrmachtin ylimmälle johdolle asiaa selvitettiin Hitlerin puhuttelussa 30. maaliskuuta. Suomeen ei kantautunut tietoa siitä, että suomalaisille jo tuolloin kaavailtiin laajoja tehtäviä sodanjälkeisessä Pohjois-Venäjän hallinnossa.

Sotilasneuvottelut keväällä 1941

Sotien jälkeen Suomessa pitkään kiisteltiin siitä, missä vaiheessa maan johtajat tekivät ratkaisevan päätöksen liittymisestä Saksan rinnalle hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä puolustus pyrki ilmoittamaan päätöksenteon tapahtuneen myöhään, vasta kesäkuun puolivälin tienoilla, kun sodan alkaminen näytti jo varmalta. Nykyisin voidaan arvioida, että ratkaiseva päätös tukeutumisesta Saksaan tapahtui helmikuun puolivälissä. Silloin Mannerheim vakuuttui saksalaisten sotilaallisesta voimasta ja päättäväisyydestä hyökätä Neuvostoliittoon ja sai myös presidentti Rytin puolelleen. Täyttä varmuutta hyökkäyksen alkamisesta ei kuitenkaan voinut olla, ja parin kuukauden aikana epävarmuus itse asiassa lisääntyi, kun Saksassa jouduttiin hidastamaan Barbarossa-suunnitelman valmisteluja ja tiukennettiin siihen liittynyttä salaamista.

Suomen poliittisen ja sotilasjohdon epätietoisuus Saksan suunnitelmien toteutuksesta jatkui yhä toukokuun alkupuolella. Tyypillinen harhautus oli Saksasta lähetetyn tohtori Ludwig Weissauerin käynti 8. toukokuuta tapaamassa presidentti Rytiä, joka kirjoitti siitä päiväkirjaansa: ”Weissauer luonani. Antoi huonon arvosanan ruotsalaisista. Hän arveli Saksan armeijan, jos sota Saksan ja Venäjän välillä syttyisi, pystyvän muutamassa viikossa lyömään venäläiset. Hän uskoi kuitenkin varmasti, ettei sotaa Saksan ja Venäjän välillä syttyisi ennen kevättä 1942, ehkä ei vielä silloinkaan. Kun venäläisetkin hyvin tietävät, ettei Saksa halua käydä talvisotaa Venäjällä, saattaa talvi 1941–42 muodostua Suomelle vaaralliseksi.”

Viimeistään helmikuussa Petsamon nikkelikriisin kärjistymisen aikaan Neuvostoliitossa pääteltiin, että Suomi on saanut Saksan tuen. Neuvostoliitto pyrki keväällä vaikuttamaan siihen, ettei Suomi sallisi alueensa käyttöä ainakaan täysimittaiseen hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Samalla Neuvostoliiton sotilasjohto valmistautui ennaltaehkäisevään hyökkäykseen Saksaa ja sen liittolaismaiksi luettuja Suomea, Unkaria ja Romaniaa vastaan. Stalin ei kuitenkaan antanut lupaa hyökkäyksien toteutukseen vaan pyrki kaikin tavoin välttämään Saksan provosoimista sotaan.

Hitler suositti Barbarossan suunnittelijoille, että Mannerheim johtaisi Suomessa Oulujärvestä etelään olevia joukkoja ja Saksan Norjan-armeija siitä pohjoiseen tulevia joukkoja riippumatta siitä, kumman valtakunnan asevoimia noilla alueilla oli toiminnassa. Saksan hyökkäyssuunnitelmassa tavoitteeksi pohjoisessa asetettiin Murmanskin valtaamisen ohella hyökkäys Vienanmeren rannalle Kantalahteen ja lopulta koko Kuolan niemimaan valtaaminen. Kenraalieversti von Falkenhorstin käyttöön osoitettiin neljä saksalaista divisioonaa sekä tarvittavat suomalaiset apujoukot, kahden divisioonan vahvuinen armeijakunta (noin 30 000 sotilasta).

Saksan merivoimien 6. maaliskuuta antamassa valmistelukäskyssä esitettiin kaikkien merioperaatioiden alistamista saksalaisten komentoon. Suomen laivastolle määrättiin tehtäväksi heti alkuvaiheessa osallistua Suomenlahden alueella Neuvostoliiton väylien ja satamien miinoittamiseen. Suomen satamien ja laivastotukikohtien tuli olla Saksan käytettävissä jo hyvissä ajoin ennen sodan alkua. Myös Ahvenanmaa oli miehitettävä mahdollisimman varhain ja Hanko eristettävä tai kaapattava haltuun. Noihin operaatioihin piti käyttää sekä saksalaisia että suomalaisia voimia, joiden keskinäinen yhteistyö alkoi kevään kuluessa jo selvästi kiinteytyä. Suomen merivoimat osallistuisivat Saksan johtamiin merisotatoimiin itsenäisinä toimijoina mutta ilman merkittävää vaikutusta saksalaisten tekemiin suunnitelmiin ja antamiin operaatiokäskyihin.

Epätietoisuus Saksan aikeista ja aikatauluista hälveni, kun Hitlerin poliittinen edustaja ministeri Karl Schnurre tuli Helsinkiin 20. toukokuuta kertomaan presidentti Rytille, että sodan varalta oli aika ryhtyä ylimpien sotilasjohtajien konkreettisiin neuvotteluihin. Schnurre kuului Hitlerin ja Ribbentropin luottodiplomaatteihin ja oli vuosina 1939–1941 erikoistunut kauppapoliittisiin neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa.

Suomen poliittinen johtoryhmä, Ryti, Mannerheim, Rangell, Walden ja Witting, päätti heti Schnurren käynnin jälkeen ottaa Saksan tarjouksen vastaan. Sotilasjohto ryhtyi valmistelemaan lähtöä neuvotteluihin, jotka aloitettiin Salzburgissa jo 25. toukokuuta. Ne jatkuivat sitten heti seuraavana päivänä Berliinin lähellä Zossenissa ja kesäkuun alussa Helsingissä. Mannerheim määräsi Salzburgiin lähtemään lähimmän apulaisensa, yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin, joka jo tammikuun tapaamisesta tunsi Saksan sotilasjohtoa.

Suomalaisryhmää tervehti Salzburgissa aluksi Saksan sotavoimien ylijohdon (OKW:n) päällikkö kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitel. Heinrichs merkitsi muistiin: ”Sain sen vaikutelman, että nyt oli tosi kyseessä”. Neuvottelut käytiin Wehrmachtin johtoesikunnan kenraali Alfred Jodlin puheenjohdolla. Hän antoi tiedot operaatioista ja niiden valmisteluista. Suomalaisille kerrottiin, että voimakas hyökkäys suunnataan Baltian maiden kautta kohti Leningradia. Pohjoisessa katkaistaan yhteydet Venäjältä Englantiin. Sitten käytiin läpi luettelo Suomea koskevista tehtävistä, jolloin myös sovittiin, että Pohjois-Suomessa toimivat suomalaisjoukot tulevat saksalaisten ohella kenraalieversti von Falkenhorstin komentoon, kun taas suunnilleen Oulujoen linjan eteläpuoliset voimat toimivat sotamarsalkka Mannerheimin alaisina. Suomen liikekannallepanon ajankohta määräytyisi Saksan joukkojen keskitysaikataulun mukaisesti.

Suomen poliittis-sotilaallinen johtoryhmä tekee päätöksen                                              

Helsinkiin palattuaan Heinrichs esitteli 28. toukokuuta matkansa tulokset sotamarsalkka Mannerheimille ja puolustusministeri Waldenille, jotka hyväksyivät hänen raporttinsa mukaiset kannanotot. Mauno Jokipii kirjassaan päätteli: ”Ehdotus, jonka kenraali Heinrichsin delegaatio toi mukanaan Helsinkiin, oli itse asiassa selväpiirteinen pyyntö osallistumisesta hyökkäyssotaan. Todellista puolustussotamahdollisuutta, jossa saksalaiset joukoillaan vain auttaisivat hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Suomea puolustamaan omaa aluettaan, ei ollut edes sivuttu, saati että siitä olisi kirjallisia suunnitelmia kuten hyökkäyksestä. Yhteisen puolustautumisen voi ajatella olleen poissa laskuista, sellaisesta yhteistyöstä Saksa ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut.”

Kun sotilaalliset puitteet oli saatu verraten hyvin jo selväksi, oli aika tehdä tarvittavat poliittiset päätökset. Presidentti Rytin luona kokoontui 30. toukokuuta eräänlainen hallituksen laajennettu ”sisärengas” (Ryti, Witting, Walden, Kivimäki, Pakaslahti, Mannerheim, Heinrichs ja Talvela) muotoilemaan Saksalle esitettäviä poliittisia toivomuksia. Niihin kuuluivat turvallisuustakuut, rajatoivomukset, elintarvikeapu ja oikeudet Petsamon nikkeliin. Lähettiläs Kivimäki sai tehtäväkseen toimittaa Suomen toivomukset kiireellisesti Saksan ulkoministeriölle.

Tuossa toukokuun 30. päivän kokouksessa Mannerheimilla oli käytettävissään jo esitykset rajavaihtoehdoiksi, jotka kenraali Airo oli hänen käskystään tehnyt. Vaihtoehtoja oli viisi sen mukaan, millaiseksi arvioitiin Neuvostoliiton jäävän Saksaa vastaan käydyn sodan jälkeen. Rajojen vetoa kauas Itä-Karjalaan ja siitä ylikin perusteltiin muistiossa sotilaallisen etumaaston hankinnalla. Samoihin aikoihin presidentti Ryti oli myös käynnistänyt akateemisen tutkimuksen teon Saksalle esitettävästä Suomen ”elintilasta” lähinnä etnisin perustein määritettynä. Tutkimuksella perusteltiin Suur-Suomen tulevia rajoja.

Suomessa hallituksen vaiheittain tekemät päätökset Saksan rinnalle asettumisesta salattiin koko kevätkauden tehokkaasti. Se oli edullista sekä suomalaisille että saksalaisille, eikä kumpikaan osapuoli halunnut tehdä mitään poliittisesti tai edes sotilaallisesti sitovia sopimuksia. Toisaalta Saksan kannalta oli samantekevää, millaisilla sopimuksilla valmisteluja suoritettiin, kunhan ne käytännössä palvelivat Barbarossa-suunnitelman päämääriä. Saksa halusi yleensäkin säilyttää määräysvallan itsellään ja sitoa liittolaisensa hyökkäysvalmisteluihin aina erikseen sovittavin toimin. Suomen poliittinen johto kuitenkin pyrki saamaan Saksalta salaiset turvallisuustakuut ja lupaukset taloudellisesta tuesta. Lisäksi sotaa varten tehtävä puolustusvoimien liikekannallepano ja sitten sotatoimien alkaminen piti saada näyttämään puolustautumiselta Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Tämä sopi myös Saksan sotilasjohdolle, jonka suunnitelmien mukaan Suomen armeijan piti tulla hyökkäysvalmiiksi vasta kesäkuun lopulla.

Suomen hallitus katsoi välttämättömäksi informoida myös eduskuntaa. Pääministeri Rangell kertoi 30.5. eduskunnan puhemiehille ja ryhmien puheenjohtajille, että Saksan joukkoja keskitettiin itään ja Romaniassakin oli liikekannallepano alkamassa. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta sai 13.6. ulkoministeri Wittingiltä tilannekatsauksen, jonka perusteella valiokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa totesi kirjeessä diplomaattipojalleen: ”Arpa on heitetty, olemme akselivaltio, vieläpä mobilisoitu hyökkäystä varten.”

Suomen poliittiset ja sotilaalliset johtajat olivat luonnollisesti tietoisia siitä, että kyseessä oli suurten riskien yritys, mutta paluutietäkään ei enää ollut näkyvillä. Presidentti Ryti esitti näkemyksensä katsauksessa valtioneuvostolle 9.6. ja kirjasi sen myös päiväkirjaansa: ”Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään, eikä liene maailmalle vahingoksi, vaikka Saksakin leikissä heikkenisi… Jos Venäjä voittaa sodan, on meidänkin asemamme muodostuva vaikeaksi, ehkä toivottomaksi.”

Saksan ja Suomen yleisesikuntien välillä oli tarkentavia neuvotteluja Helsingissä 3.–6. kesäkuuta. Tässä vaiheessa mittavia asevoimien valmisteluja tehtiin pelkkien muistioiden ja suullisten neuvottelujen pohjalta. Poliittiset sopimukset piti tehdä erikseen, mutta ne jäivät tekemättä, koska molempien osapuolten salaamistarpeet sitä vaativat. Poliittinen yhteisymmärrys oli silti olemassa, ja saksalais-suomalainen liitto (”koalitio”) alkoi jo käytännössä toimia. Sitä ryhdyttiin kohta kutsumaan aseveljeydeksi.

Nopeasti kohti uutta sotaa

Hitler oli määrännyt huhtikuun lopulla 1941 Barbarossa-suunnitelman mukaisen hyökkäyksen aloituspäiväksi 22. kesäkuuta, ellei viime hetkellä tule tarvetta muutoksiin. Tarkka ajankohta pidettiin yhä salaisena. Suomen kanssa saksalaiset sopivat kesäkuun alkuviikolla Helsingin neuvotteluissa liikekannallepanon aikatauluista ja saksalaisten esikuntien tulosta Suomeen. Hyökkäystä varten ryhmitettävien suomalaisten ja saksalaisten joukkojen keskityssiirrot oli määrä suorittaa tiukan aikataulun mukaan, koska rautatiekalustosta oli pulaa.

Sotasuunnitelmien toteuttaminen Suomessa alkoi konkreettisesti, kun Saksan maavoimien esikunnasta lähetettiin jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth pitämään yhteyttä sotamarsalkka Mannerheimiin ja puolustusvoimien päämajaan. Hän sai yksityiskohtaiset toimintaohjeet yleisesikunnassa Berliinin lähellä Zossenissa 12.6. Helsinkiin Erfurth saapui jo seuraavana päivänä ja otti heti yhteyttä Suomen yleisesikunnan päällikköön kenraaliluutnantti Heinrichsiin, jonka tehtäviin kuului sopia yhteistoiminnasta saksalaisten kanssa.

Erfurthin tulo ja hänen avukseen saapuvan pienehkön yhteysesikunta Nordin toiminnan aloitus Helsingissä pyrittiin toistaiseksi salaamaan muun muassa siten, että saksalaiset käyttivät ennen sodan alkua siviilivaatteita. Erfurthin saamista ohjeista kävi ilmi, että hänen tuli vastata suomalaisten sotatoimien sopeuttamisesta Saksan Barbarossa-suunnitelmaan, eikä kysymys ollut siis pelkästä yhteydenpidosta.

Sotilaallisten valmistelujen laajuuden takia saksalaiset pyysivät myös poliittista vakuutusta, että yhdessä sovitut suunnitelmat toteutetaan. Kenraali Heinrichs viestitti Saksan sodanjohdolle: ”14.6. iltapäivällä on presidentti yhdessä ulkoasiainvaliokunnan kanssa hyväksynyt saksalais-suomalaiset välipuheet.” Kun Erfurth välitti tämän viestin esimiehilleen, hän puolestaan saattoi kertoa suomalaisille saaneensa tiedon, että sodan alkamispäivä on aikaisintaan 20. kesäkuuta ja viimeistään 22. kesäkuuta. Se oli vastauksena kysymykseen, voivatko suomalaiset luottaa siihen, että sota todella on alkamassa ja yleinen liikekannallepano voitaisiin aloittaa sovittuna aikana.

Kesäkuun alkupuolella ryhdyttiin Lapissa jo käytännöllisiin toimiin, jotka merkitsivät Suomen vahvaa sitoutumista Saksan hyökkäykseen. Suojajoukkoja kutsuttiin palvelukseen 10. kesäkuuta alkaen, ja Pohjois-Suomen joukkojen liikekannallepano alkoi 15. päivänä, kaksi päivää ennen yleisen liikekannallepanon aloitusta. Samana päivänä suomalaiset joukot Pohjois-Suomessa alistettiin ylipäällikön käskyllä Saksan Norjan-armeijan (AOK Norwegen) alaiselle Suomen johtoportaalle (Befehlstelle Finnland), joka oli saapunut Rovaniemelle jo 11. kesäkuuta. Saksalaisten vastuualue ulotettiin Oulujärven tasalle. Tämä vastasi Barbarossa-suunnitelman mukaista ajatusta hyökätä Suomen alueelta Murmanskiin ja Muurmannin radalle.

Puolustusvoimia oli vahvistettu viime kuukausina niin, että kesäkuussa voitiin perustaa lähes puolen miljoonan sotilaan joukot. Niistä kenttäarmeijaan kuului maavoimia 16 divisioonaa ja kolme prikaatia, mikä merkitsi noin kolmasosan laajennusta joukkojen määrään verrattuna talvisodan aikaan. Varsinkin tykistöä oli suuresti vahvennettu, ja myös ilmavoimien taisteluvoima oli kasvanut runsaan vuoden takaisesta tilanteesta. Joukot olivat pääosin puolustusryhmityksessä valmiina torjumaan puna-armeijan hyökkäyksiä, mutta liikekannallepanon jälkeen reservejä keskitettiin myös suunnitelluille hyökkäyssuunnille.

Erfurth kirjoitti muistiin 15. kesäkuuta: ”Sain myöhään illalla sotamarsalkka Keitelilta vastauksena 14.6. esittämääni kysymykseen valtuudet selvittää suomalaisille, että ’Suomen esittämät vaatimukset ja edellytykset on hyväksytty’. Samalla tuli ilmoitus, että suunniteltuihin toimiin ei Saksan taholta ole tulossa muutoksia.” Kun Suomessa vielä pohdittiin yleisen liikekannallepanon aloituksen tarkkaa ajankohtaa, Erfurth hankki siihen Saksan sodanjohdon kannan. Hänen päiväkirjansa kertoo aamusta 16. kesäkuuta – siis viikkoa ennen Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan alkua: ”Johtajanpäämajasta ei ole yön kuluessa tullut uusia ohjeita tai käskyjä. Päin vastoin, sieltä saapui kaukokirjoitinsanoma, jossa todettiin, ettei sovittuja toimenpiteitä muuteta. Suomalaisille ei siis jää muuta vaihtoehtoa kuin hypätä kyytiin. Vierailin kenraali Heinrichsin luona ja esittelin jälleen tilanteen. Hän sanoi kaiken olevan selvää, eikä ole hyödyllistä esittää OKW:lle uusia kysymyksiä. Suomen puolustusvoimien valmistelut tähtäävät nyt siihen, että joukot ovat valmiina ja käytettävissämme 28. kesäkuuta alkaen.”

Suomen puolustusvoimien toiminta oli siis tuossa vaiheessa jo kytketty vahvasti Saksan laatimiin aikatauluihin. Merkittävimmät yhteistyövalmistelut koskivat meri- ja ilmavoimien toimintaa. Saksan ilmavoimille luovutetuilla lentokentillä oli huollon ja viestiyhteyksien valmistelu täydessä käynnissä. Saksan meri- ja ilmavoimien yhteysesikunnat saatettiin toimintavalmiiksi Helsingissä 14. kesäkuuta, ja samana päivänä saapui Suomen rannikoille ja saaristoon ensimmäinen erä saksalaisia sotalaivoja, jotka piiloutuneina valmistautuivat aloittamaan viikon päästä miinoitteiden laskemisen Suomenlahden kohteisiin ja merioperaatiot Saaristomeren – Ahvenanmaan alueilla. Suomen vesille taisteluvalmiiksi lähetettyyn Saksan merivoimien osastoon kuului muun muassa suuria miinalaivoja ja tehokkaita moottoritorpedoveneitä (S-veneitä) sekä pienempiä raivaajia (R-veneitä). Saksalaisia sotalaivoja saapui Suomen aluevesille valmiusasemiin yhteensä noin 40. Niiden mukana sotatoimiin valmistautui myös viisi suomalaista sukellusvenettä. Nämä toimet onnistuttiin vielä hyvin salaamaan.

Tasavallan presidentti määräsi valtioneuvoston istunnossa 17. kesäkuuta Suomen puolustusvoimien yleisen liikekannallepanon aloitettavaksi ilman erityisiä kuulutuksia YH:n (ylimääräisten harjoitusten) nimellä. Viikon kuluessa perustettiin puolustusvoimille kaikkiaan noin 450 000 sotilaan vahvuiset sodan ajan joukot, mistä seurasi suuria vaikeuksia maan talouselämän toiminnalle. Noin 16 prosentin väestöosuuden ottaminen sotapalvelukseen oli kansainvälisestikin verrattuna todella suuri panostus ja perustui ajatukseen, että edessä olevasta sodasta tulisi lyhyt, ehkä pari kuukautta kestävä. Mielialoja kuvasivat arvelut, että ”sotilaat palaavat kotiin jo sadonkorjuuseen.”

Pidettiin selvänä, ettei yleistä liikekannallepanoa ja suurta joukkojen keskittämistä rajoille toteuteta pelkkänä varotoimenpiteenä, joten sotahan siitä oli tulossa. Tässä vaiheessa jo monet tiesivät, että saksalaiset olivat hyökkäykseen valmistautuneita ja Suomen arveltiin asettuvan Saksan rinnalle, mutta hyvin harvat aavistivat, mitä se käytännössä todella tarkoitti. Ylimmissä esikunnissa oli valmiina karttoja, jotka ulottuivat kauas itään, tiedustelua rajan yli tehostettiin ja jopa Itä-Karjalan miehityshallintoa oli alettu valmistella. Päämajassa jouduttiin myös pohtimaan, missä määrin saksalaisten toivomuksia on otettava huomioon, kun omia sotatoimia suunniteltiin.

Lapissa toimintansa aloittaneen saksalais-suomalaisen armeijan eteläiselle osalle keskitettiin suomalainen III armeijakunta (komentajana kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo ja käsittäen kaksi divisioonaa, numeroltaan 3. ja 6.). Tämän noin 30 000 sotilaan armeijakunnan tehtävänä oli tukea saksalaisten hyökkäystä kohti Muurmannin rataa ja Vienanmerta. Saksan Norjan-armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui Rovaniemelle salaamissyistä vasta sodan alkaessa. Lappiin parhaillaan keskitettävä armeija toimi suoraan Saksan ylimmän sodanjohdon (OKW:n) alaisena, eikä Mannerheim puuttunut sen toimintaan.

Päämajan operatiivisia suunnitelmia muokattiin jo ennen sodan alkua hyökkäystehtävien mukaisiksi, mutta vallitsi epätietoisuutta siitä, mihin painopiste tulisi sijoittaa. Kesäkuun puolen välin aikoihin Mannerheim suunnitteli ensimmäisen hyökkäyksen suuntaamista Laatokan läntiselle rannalle ja Karjalan kannakselle. Saksalaisilla oli oma käsityksensä painopistesuunnasta. Kenraali Erfurth kertoi päiväkirjassaan, kuinka hän 19.6. meni Heinrichsin puheille: ”Keskustelin hänen kanssaan Suomen armeijan keskityssiirroista ja yritin vaikuttaa häneen siltä osin, että kaikki suunnitelmat päähyökkäyssuunnasta tehtäisiin silmällä pitäen etenemistä Laatokan itäpuolitse. Sinne pitäisi muodostaa todellinen painopiste kokoamalla yhteen kaikki saatavilla olevat joukot. Myös armeijan reservit ja komentopaikka pitäisi suunnata sinne.”

Lähipäivinä Mannerheim piti kiinni ajatuksestaan aloittaa hyökkäys ensin Laatokan länsipuolelle, vaikka Heinrichs ehdotti suostumista saksalaisten esitykseen. Sodan alettua Mannerheim kuitenkin myöntyi Saksan toivomukseen suunnata päähyökkäys Laatokan itäpuolelle.

Kenraali Erfurth ilmestyi 21. kesäkuuta kello 14 aikaan Helsingissä yleisesikuntaan kertomaan, että Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkaa seuraavana aamuna Barbarossa-suunnitelman mukaisesti. Suomen taholta ilmoitettiin puolustusvoimien olevan valmiina toteuttamaan osuutensa suunnitelmien määrittämällä tavalla. Saksalaisten kanssa oli sovittu, että Suomi liittyy Saksan mukaan hyökkäykseen vasta viikon päästä.

Tähän vaiheeseen liittyi ulkopoliittinen ongelma, kun Hitler päiväkäskyssään itärintaman joukoille ja myös radioidussa julistuksessa Saksan kansalle aamulla 22.6. ilmoitti Suomen olevan Romanian lailla jo mukana itärintaman sotatoimissa. Mitään ei voitu sille, että Hitler päiväkäskyssään julisti Suomen toimivan jo Lapissa saksalaisten kanssa liitossa ja osallistuvan Saksan itärintamalla alkavaan ratkaisevaan taisteluun, jonka ”päämääränä on pelastaa koko eurooppalainen sivilisaatio ja kulttuuri”. Puhuttiin myös alkaneesta ”ristiretkestä bolshevismia vastaan”. Suomalaiset diplomaatit koettivat selittää, että Suomi on edelleen puolueeton, ja lehdissä julkaistiin suomennoksena laimennettu versio Hitlerin päiväkäskystä.

Kaikessa hiljaisuudessa Suomen puolustusvoimat avustivat jo Saksan hyökkäystä. Miinoitteiden laskeminen alkoi yöllä 21./22.6. – muutama tunti ennen Saksan itärintaman hyökkäyksen alkua – ja suomalaiset sukellusveneetkin olivat noissa sotatoimissa mukana. Suomen rannoilta lähteneet alukset miinoittivat Suomenlahden väyliä ja Neuvostoliiton satamien edustoja, ja saksalaiset, Itä-Preussista lähteneet pommikoneet käyttivät Suomen aluetta hyökkäyksissä Leningradin kohteita vastaan.

Venäläisille selvisi nopeasti, että heitä vastaan hyökättiin Suomen alueilta, mutta reaktiot olivat aluksi laimeita rajoittuen pariin hajanaiseen pommitukseen. Tilanne oli hyvin epäselvä Neuvostoliiton asevoimille, jotka olivat joutuneet pahasti yllätetyiksi ja kärsivät heti suuria tappioita. Kesti muutaman päivän, ennen kuin keskitetysti johdetut vastatoimet alkoivat.

Rovaniemelle saapunut kenraalieversti von Falkenhorst antoi 22.6. käskyn, jossa hän aluksi totesi Saksan hyökkäyksen itärintamalla alkaneen ja jatkoi: ”Komennossani oleva saksalais-suomalainen armeija liittyy tähän hyökkäykseen.” Tuon armeijan osana toimivan suomalaisen III armeijakunnan kenraalimajuri Siilasvuon johdolla tuli aloittaa 1. heinäkuuta hyökkäys rajan yli kohti Vienanmerta. Saksalaisjoukot työntyivät Petsamoon jo ensimmäisenä sotapäivinä 22.6. ja valmistautuivat sieltä kohta jatkamaan rajan yli Murmanskin suuntaan.

Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 25.6. monia Etelä-Suomen kohteita, muun muassa Turun lentokenttää ja satamaa. Päämaaleina olivat lentokentät, esimerkiksi Malmi Helsingin laidalla, mutta niille tuli verraten vähän vaurioita, ja Suomen ilmapuolustus aiheutti hyökkääjille pahoja tappioita. Hallitus sai aiheen illalla todeta Suomen joutuneen sotaan. Presidentti Ryti aloitti radiopuheensa 26. kesäkuuta sanomalla, että ”rauhaarakastava kansamme on taas joutunut raa’an hyökkäyksen kohteeksi”. Puheen lopulla sävy kyllä muuttui: ”Mahdollisuutemme selviytyä tässä toisessa puolustustaistelussamme ovat tällä kertaa vallan toiset. Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa Adolf Hitlerin komennossa käyvät rinnallamme meille tuttuja Neuvostoliiton sotavoimia vastaan… Meillä on tällä kertaa paremmat mahdollisuudet onnistua kuin ehkä kertaakaan ennen.”

Hitler oli lähettänyt jo 21.6. presidentti Rytille kirjeen, jossa vahvistettiin Saksan ja Suomen sotilasviranomaisten keskenään tekemät välipuheet poliittisesti päteviksi, ja Ryti vastasi siihen kirjeellä 28.6. todeten olevansa vilpittömästi iloinen siitä, että alkaneessa taistelussa saksalaiset ovat Suomen aseveljiä.

Saksan toivomusten mukaisesti perustettiin Karjalan armeija, jonka komentajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Siihen keskitettiin 100 000 sotilasta, jotka lähtivät 10. heinäkuuta hyökkäykseen kohti Syväriä. Saksalaisten piti tulla sinne etelästä vastaan Leningradin saartamiseksi. Näin lähdettiin ”kesäsotaan”, joka sitten kuitenkin kesti aina syksyyn 1944 ja josta ryhdyttiin kohta käyttämään nimitystä jatkosota.

Lähteitä

Heinrichs, Erik, Mannerheim Suomen kohtaloissa II osa. Otava, 1959.

Jokipii, Mauno, Jatkosodan synty. Otava, 1987.    

Jonas, Michael, Kolmannen valtakunnan lähettiläs Wipert von Blücher ja Suomi. Ajatus, 2010.

Kotkin, Stephen, Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941. Random House Penguin, 2017.

Krosby, Hans Peter, Suomen valinta. Kirjayhtymä, 1967.

Lukacs, John, June 1941: Hitler and Stalin. Yale University Press, 2006.

Risto Rytin päiväkirjat 1940–1944. ”Käymme omaa erillistä sotaamme”. Toim. Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen. Edita, 2006.

Talvela, Paavo, Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä, 1976.

Tanner, Väinö, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Tammi, 1. p. 1950, 8. p. 1979.

Ueberschär, Gerd – Wette, Wolfram (Hrsg.), Der deutsche Überfall auf die Sowjetunion “Unternehmen Barbarossa” 1941. Fischer, 2011.

Visuri, Pekka, Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo, 2017.

Visuri, Pekka – Murtorinne, Eino, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940. Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Docendo, 2019.

Visuri, Pekka, Mannerheim ja Heinrichs: marsalkka ja hänen kenraalinsa. Docendo, 2020.