Max Stucki 3.4.2020: George Friedman ja geopoliittinen ennakointi                                                              

George Friedmanin nimi on tuskin vieras kenellekään maailmantapahtumia ja geopoliittista keskustelua seuraavalle. Suuren lukijakunnan saaneet geopoliittiset analyysit ja ennusteet ovat jo lähes 25 vuoden ajan olleet Friedmanin pääasiallinen työ. Vuonna 1996 Friedmanin perustama analyysi- ja tiedusteluyritys Stratfor nousi maineeseen Kosovon kriisin myötä, jonka aikana se sekä välitti nopeasti päivittyvää tilannekuvaa että julkaisi tapahtumia luotaavia analyysejä. Jätettyään Stratforin vuonna 2015, Friedman perusti Geopolitical Futures-nimisen yrityksen, jonka tarkoituksena on jatkaa geopoliittista ennakointityötä Stratforista saatuja oppeja hyödyntäen.[1]

Vaikka Friedman on taustaltaan akateemikko, hänen otteensa eroaa suuresti akateemisesta tutkimuksesta. Kun akateeminen tutkimus pääasiassa keskittyy siihen, mitä on jo tapahtunut, Friedman pyrkii omassa työssään ennakoimaan tulevia tapahtumia.[2] Tästä syystä Friedmanin tuottamia geopoliittisia analyysejä ja ennusteita lukiessa tulee jossakin vaiheessa väistämättä pohtineeksi sitä metodologiaa, jonka pohjalta ennusteet on tehty. Mikä on se menetelmä, ”kristallipallo”, jota hyödyntämällä Friedman tutkii maailman tulevaa kehitystä? Kysymys on aiheellinen, sillä Friedmanin ennusteet ovat saaneet osakseen mielenkiinnon ohella myös kritiikkiä, joka on kohdistunut sekä metodologiaa koskevan läpinäkyvyyden puutteeseen että hänen ennusteidensa tarkkuuteen.[3]

Friedmanin geopoliittisen ennakoinnin metodologia

Friedmanin metodia on luonnehdittu sekoitukseksi geopolitiikkaa ja tiedustelutietoa (intelligence), jossa modernin median nopea tiedonvälitys yhdistyy metodologisesti kurinalaiseen analyysityöhön. Erityisesti internetin syntyminen on mahdollistanut toimintatavan, jossa jatkuvasta uutisvirrasta voidaan nopeasti kerätä valtavia määriä informaatiota analyysin perustaksi.[4] Friedman on itse kuitenkin painottanut sitä, että hänen työskentelytapansa on malliperustainen, eikä siis lähdevetoinen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hän pyrkii ajattelemaan kehitystä sen laajemmassa kontekstissa, jolloin yksittäiset tapahtumat eivät saa suurta painoarvoa. Tällöin historialliset linjat korostuvat ja valtioiden erilaiset intressit, olivatpa ne sotilaallisia, taloudellisia tai poliittisia, kietoutuvat yhteen kokonaisuudeksi, josta mitään yksittäistä osa-aluetta ei voida erottaa: on vain intressejä, jotka voivat olla monisyisiä, mutta silti kokonaisuuksina nähtyinä ymmärrettäviä.[5]

Friedmanin metodologian ensimmäisen osan, geopolitiikan, hän itse ymmärtää seuraavasti:

”[Geopolitiikka] on tapa ajatella maailmaa ja ennustaa, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Taloustieteilijät puhuvat näkymättömästä kädestä, jossa ihmisten omaa etua ajavat lyhyen tähtäimen toimet johtavat siihen, mitä Adam Smith kutsui ’kansojen varallisuudeksi.’ Geopolitiikka soveltaa näkymättömän käden periaatteen valtioiden ja muiden kansainvälisten toimijoiden toimintaan. Kansakuntien ja näiden johtajien lyhyen tähtäimen oman edun tavoittelu johtaa, jos ei kansojen varallisuuteen, niin ainakin ennustettavaan käytökseen, ja täten myös kykyyn ennakoida kansainvälisen järjestelmän tulevaisuutta.”[6]

Huolimatta runsaahkosta tuotannostaan, Friedman ei juuri missään selitä näkemystään geopolitiikasta muutamaa peukalosääntöä ja huomiota pidemmälle. On kuitenkin havaittavissa, että Friedmanin geopoliittinen näkemys pohjautuu käytännössä pitkälti geopolitiikan klassisen koulukunnan traditioon.[7] Hänen geopoliittisen katsantokantansa kulmakivinä ovat sekä Mackinderin että Mahanin tekstit, joista hän ammentaa perusperiaatteensa.[8]

Menetelmän toinen osa, tiedustelutieto, on kokonaisuus, joka voidaan ymmärtää kolmitahoisesti. Termillä viitataan ensinnäkin itse tiedonkeruuprosessiin sekä sen kautta saatuun tietoon, joka toimii geopoliittisen analyysin lähtökohtana. Toiseksi, käsite myös kattaa analyysiprosessin, jota kerättyyn tietoon sovelletaan sen tulkitsemiseksi. Termin kolmas merkitys on, että se sisältää geopolitiikkaan perustuvaan teoreettisen kehikon, jota analyysityössä sovelletaan.[9]

Geopoliittisesta teoriasta johtuen maantiede, demografia ja luonnonvarat sekä näiden keskinäiset vaikutussuhteet valtioiden välillä ovat keskeisessä osassa Friedmanin metodologiassa. Tästä syystä analyysityön lähtökohtana ovat aina käsillä olevat kovat faktat, eivätkä niinkään oletukset siitä, miten valtion tulisi analyytikon mielestä kulloisessakin tilanteessa toimia. Tarkoituksena on ymmärtää, mitä valtion tulee tehdä, jotta se kykenee turvaamaan itselleen välttämättömät edut. Tätä kautta voidaan paremmin käsittää ne rajoitteet, uhat ja mahdollisuudet, jotka kulloinkin ohjaavat valtion toimintaa. Friedmanin mallissa valtiot toimivat rationaalisesti, eli ne pyrkivät ajamaan omaa etuaan, joka on riippumaton ideologiasta tai johtajien retoriikasta. Valtiojohto voi tehdä virheitä, mutta sen toiminnan ei uskota olevan harkitsematonta, vaan perustuvan parhaaseen kulloinkin käsillä olevaan ymmärrykseen siitä, mitä valtion intressit annetussa tilanteessa vaativat.[10]

Poliittisia, taloudellisia ja turvallisuuteen liittyviä asioita ei näin ollen käsitellä toisistaan erillisinä, vaan ne nähdään osana suurempaa ja keskinäisriippuvaista kokonaisuutta, jota tutkitaan kokonaisvaltaisesti. Analyyttisen prosessin ytimessä on inhimillisen toiminnan ymmärtäminen kulloisessakin maantieteellisessä kontekstissa. Niiden rajoitteiden tutkiminen, joiden puitteissa valtiot toimivat, on perusta tulevien kehityskulkujen ennakointiin.[11] Tämä on toisin sanoen klassisen geopolitiikan peruslähtökohta,[12] joka vain on erotettu sen normaalista sovelluskehyksestä, historiasta, ja sijoitettu nykypäivän informaatiomaastoon, jossa sitä käytetään ennusteiden tekemiseen.

Friedmanin menetelmä on mielenkiintoinen sekoitus klassista geopoliittista teoriaa ja avoimiin lähteisiin perustuvaa tiedustelua yhdistettynä poliittiseen realismiin. Erityisesti Friedmanin kirjoissa esitellään useita geopoliittisia skenaarioita, jotka hän on menetelmäänsä hyväksikäyttäen rakentanut kuvaamaan näkemystään maailman tulevista tapahtumista. Kiinnostuneille voidaan suositella esimerkiksi hänen kirjaansa ”The next 100 years”, jossa erityisesti Venäjää koskevaa skenaariota tutkimalla voidaan todeta, ovatko hänen aavistelunsa kenties olleet oikeansuuntaisia vaiko kenties osuneet täysin harhaan.

+++

Huolimatta metodologiansa mahdollisista heikkouksista, Friedman tullee jatkossakin pysymään suosittuna kommentaattorina sekä kirjailijana. On myös mielenkiintoista nähdä, miten hänen yrityksensä Geopolitical Futures tulee pärjäämään maailmassa, jossa geopoliittiset tapahtumat seuraavat toistaan hengästyttävällä nopeudella.

Kirjoittaja Max Stucki työskentelee tällä hetkellä strategiseen ennakointiin erikoistuneessa Futures Platform-yrityksessä. Hän on erikoistunut yhteiskunnallisten ja geopoliittisten trendien analyysiin, sekä skenaariotyöhön.

Lähteet

Bokhari, Kamran (2017), ”Stratfor”, teoksessa Juneau, Thomas (toim.) Strategic analysis in support of international policy making, Lanham: Rowman & Littlefield, 187–201.

Dungaciu, Dan – Cristea, Darie – Dumitrescu, Diana Alexandra – Zaharie, Ştefan Pop (2018), Stratfor vs. reality (1995–2025). Dilemmas in global forecasting. Romanian Journal of Economic Forecasting, Vol. XXI (1), 167–178. < https://ideas.repec.org/a/rjr/romjef/vy2018i1p167-178.html>, viitattu 27.3.2020.

Friedman, George (2009) The next 100 years. Doubleday, New York.

Friedman, George (2015) ”Strategic forecasting: the impersonal dimension of intelligence”, Russia in Global Affairs. <https://eng.globalaffairs.ru/articles/strategic-forecasting-the-impersonal-dimension-of-intelligence/>, viitattu: 28.3.2020.

Kelly, Phil (2016) Classical geopolitics. A new analytical model. Stanford University Press, Stanford.

Stucki, Max (2019) Anticipating geopolitical change: analyzing the geopolitical scenarios of George Friedman. Turun yliopisto, pro gradu-tutkielma. <https://www.utupub.fi/handle/10024/147961>, viitattu 28.3.2020.

[1] Bokhari 2017.

[2] Bokhari 2017.

[3] Dungaciu et al. 2018.

[4] Bokhari 2017.

[5] Friedman 2015.

[6] Friedman 2009, 10.

[7] Stucki 2019.

[8] Bokhari 2017.

[9] Bokhari 2017.

[10] Bokhari 2017.

[11] Bokhari 2017.

[12] Kelly 2016.