Pekka Visuri 2.11.2025

Pokrovsk Ukrainan sodan käännekohtana?

Marraskuun alussa 2025 alkoi yhä ilmeisemmin näyttää siltä, että Ukrainan sodassa on jo käsillä loppuvaihe. Se voi tietenkin kestää vielä pitkään ja sisältää uusia käänteitä, mutta sitten toimitaan jälleen uusilla ehdoilla.

Rintamatiedot kertovat, että Itä-Ukrainassa Pokrovskin kaupunkiin ja lähiympäristöön on saarrettu tuhansia Ukrainan armeijan sotilaita eikä heidän pelastamisekseen ole saatavilla tarvittavia reservejä. Samantapainen tilanne on kehittynyt pohjoisempana Kupianskin kaupungin alueelle.

Tuoreissa arvioissa Pokrovskin taistelua on verrattu asetelmaltaan ja vaikutuksiltaan Stalingradin taisteluun marraskuussa 1942, jolloin puna-armeija saartoi yllättäen alkaneella hyökkäyksellä 300 000 saksalaista ja liittolaismaiden sotilasta. Jäljelle jääneet 100 000 sotilasta antautuivat helmikuun alussa 1943. Mittakaava on nyt erilainen, mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä noissa asetelmissa kyllä erottuu.

Vähittäisen kehityksen tulos

Sodissa ratkaisutaistelut harvoin alkavat yllättäen ja sattumalta vaan ovat pidemmän kehityksen tuloksia. Ukrainassa Venäjän hyökkäyksellä helmikuussa 2022 alkanut sota tai pikemminkin jo vuonna 2014 alkaneen sisällissodan dramaattinen laajeneminen oli aluksi sarja verraten pienten joukkojen rajoitettuja sotatoimia. Venäjä aloitti hyökkäyksen ilman kunnollisia valmisteluja vain 150 000 sotilaan voimin, mikä ei riittänyt Kiovan valtaamiseen puhumattakaan laajemmista tavoitteista. Mustanmeren rannikon valtaamiseen Krimiltä itään voimat kyllä riittivät. Sitten nähtiin nopeita liikkeitä ja painopisteiden vaihteluja, kunnes syksyllä rintamat vähitellen kiinteytyivät ja joukkojen vahvuudet kasvoivat.

Kesällä 2023 Ukrainan armeija yritti länsimaiden vahvalla tuella aloitetulla vastahyökkäyksellä murtaa Venäjän puolustuksen etelässä ja edetä Mustanmeren rannikolle. Yritys epäonnistui ja kulutti parhaita joukkoja niin, ettei siitä enää kunnolla toivuttu.

Venäjä sai alkuvaiheiden raskaiden epäonnistumisten jälkeen asevoimiensa uudistamisen ja sotateollisuuden vahvistamisen käyntiin jo loppusyksyllä 2022. Menestyksellisen puolustusvaiheen jälkeen vuonna 2023 venäläisillä oli myös hyökkäyksiin kykeneviä joukkoja, mutta niitä käytettiin varovasti. Puolustuksen voima suhteessa hyökkäykseen oli kasvanut niin suureksi, että rintamalinjat eivät juuri liikkuneet.

Vuonna 2024 tiedustelu oli kehittynyt paljolti droonien ansiosta siinä määrin, että joukkojen liikkeet paljastuivat helposti. Lisäksi aseistettuja drooneja käytettiin puolustuksen tukena nopeasti tuhomaan havaittuja kohteita, joten taistelualue tyhjeni entisestään. Puhuttiin noin 10 kilometrin ”tappovyöhykkeestä”, missä droonien käyttö oli tehokasta.

Maavoimien voimasuhteet olivat suurin piirtein tasan: molemmin puolin oli rintamilla noin 700 000 sotilasta. Venäjällä on kuitenkin ollut koko ajan selvä ylivoima ilmasodankäynnissä. Lisäksi on otettava huomioon, että venäläisten joukkojen koulutustaso ja organisointi taistelutoimintaan oli jo monien tarkkailijoiden havaintojen mukaan kehittynyt selvästi paremmaksi kuin Ukrainalla.

Sotaväsymys alkoi tuntua lännessä

Kun Venäjä ensiksi oli todennut alkuvaiheen strategisten oletustensa epäonnistumisen, Ukraina ja sen läntiset tukijat joutuivat puolestaan huomaamaan vuonna 2024 oman strategiansa pettäneen. Venäjän eristäminen ei onnistunut, kun suuri joukko valtioita joko asettui sen tueksi tai jatkoi ainakin taloudellista yhteistyötä. Näistä merkittävin ryhmittymä olivat BRICS-maat (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka), joiden asukasluku kattoi lähes puolet maailman väkiluvusta ja yli 40 prosenttia tuotantokyvystä.

Venäjän talous ei romahtanut laajamittaisista pakotteista vaan pikemminkin kykeni kasvattamaan tuotantoa ja suuntaamaan sitä tehokkaasti sodankäynnin palvelukseen. Venäjällä oli pitkältä ajalta kokemuksia aseteollisuuden tuotannon tehostamisesta sotatilanteessa. Kapasiteettia oli ylläpidetty valmiina aloittamaan sotatarvikkeiden massatuotanto verraten lyhyessä ajassa, ja aseistuksen mallisto oli siihen sopivaa. Lisäksi on otettava huomioon, että myös tekninen taso Venäjällä erityisesti ohjusteknologiassa, tykistössä, panssarivaunuissa ja elektronisen sodankäynnin alalla oli maailman huippuluokkaa, eikä raaka-aineista ollut pulaa.

Länsimaat tukivat Ukrainaa rahallisesti sekä antamalla ase- ja koulutusapua. Aseita toimitettiin suoraan varastoista ja jopa joukoilta, mistä seurauksena oli tavaton mallikirjavuus ja huollon ongelmat. Ymmärrettävästi myös eri maiden asevoimat luopuivat aluksi lähinnä vanhemmasta varustuksestaan, ja uuden materiaalin saaminen tuotantoon oli erittäin hidasta.

Ukrainan tukena oli lisäksi läntinen valtamedia, jolla oli laajat verkostot ja massiivinen tuotantovolyymi. Sotapropaganda oli tehokasta, mutta siihen liittyi myös pahoja ongelmia. Kaupallisen median toimintalogiikka suosi näyttävyyttä ja uutiskiinnostavuutta, mikä helposti johti vääristymiin ajatellen strategista tarkoituksenmukaisuutta. Huomio kiintyi helposti toisarvoisiin asioihin, ja tärkeät näkökohdat saattoivat jäädä pimentoon.

Myös poliitikot halusivat median julistavan heidän sanomaansa, eikä ”virallisen narratiivin” kritiikkiä suvaittu. Niinpä jatkettiin voittoon tähtäävän sanoman julistamista huolimatta siitä, että edellytykset sen saavuttamiseen olivat jo selvästi heikentymässä. On inhimillistä, että päämääriinsä sitoutuneet poliitikot eivät mielellään korjaa käsityksiään, vaikka toteaisivat niiden perustuvan vääriin oletuksiin.

Vuonna 2024 alkoi kuitenkin näkyä selvästi kyllästymistä Ukrainan sotaan, joka lupauksista huolimatta ei tuottanut myönteisiä tuloksia. Euroopassa oppositiopuolueet menestyivät arvostellessaan sitoutumista Ukrainan tukemiseen, samalla kun talousvaikeudet kasvoivat. Saksassa syytettiin hallitusta energian hinnan rajusta noususta sen vuoksi, että halpaa maakaasua ei enää saatu Venäjältä. Tuotanto supistui, kun saksalaisten tavaroiden vienti Venäjälle oli lopetettu.

Trumpin lupaus Ukrainan sodan lopettamisesta

Vahvasta propagandasta huolimatta sotaväsymys siis alkoi yhä enemmän vallata alaa länsimaissa. Tätä tilannetta käytti hyväkseen myös Donald Trump, jonka ylsi vaalivoittoon lupauksilla vähentää Yhdysvaltojen sitoumuksia ulkomaille ja lopettaa Ukrainan sota.

Trumpin MAGA-liikkeellä (”Make America Great Again”) oli hänen virkakautensa alkaessa laajaa kannatusta myös konservatiivisten akateemisten piirien keskuudessa ainakin suhteessa Ukrainan sotaan.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen veteraani, Harvardin yliopiston professori Graham Allison kirjoitti Foreign Policy -lehteen 18.3.2025 merkittävän artikkelin otsikolla ”It’s Time for Ukraine to Accept an Ugly Peace”. Allison viittasi aluksi Yhdysvalloissa virka-asemaltaan korkeimmalla olleen kenraali Mark Milleyn kannanottoihin parin vuoden takaa ja totesi, että tämä ymmärsi hyvin sodan karun luonteen: Huolimatta siitä, että puheissa maalaillaan teatraalisesti näkymiä, konfliktien lopputulos määräytyy taistelukentällä – ei siis poliitikkojen tarinoista. Milley oli helmikuussa 2023 torjunut julkisesti Ukrainan johdon retoriikan, jonka mukaan kaikki Venäjän miehittämät alueet voitaisiin vallata takaisin. Milleyn käsityksen mukaan voittoa ei todennäköisesti voitaisi saavuttaa sotilaallisin keinoin.

Allison päätteli: ”Jos kansalaisten lähettäminen tappamaan tai joutumaan tapetuksi ei edistä poliittista päämäärää, se ei ole järkevää sotilaallisen voiman käyttöä. Jos Ukraina oli jo saavuttanut rajan, jonka väkivallan käyttö mahdollistaa, niin miten silloin voidaan oikeuttaa sodan jatkaminen?”

Yhdysvaltojen yliopistopiirien mielialat kääntyivät pian Trumpia kohtaan kriittisiksi lähinnä sisäpolitiikan takia, eikä hänen ulkopoliittisia toimiakaan ole pidetty yleisesti onnistuneina. Trumpin politiikka on ollut poukkoilevaa, mutta silti siitä erottuu melko selvä linja Ukrainan sodan suhteen. Hän on lopettanut Yhdysvaltojen rahallisen avun Ukrainalle ja antanut käytännössä vastuun sen tukemisesta eurooppalaisille liittolaisilleen.

Ukrainan sotaa Trump ei siis ole kyennyt lopettamaan, mutta sen tuen hiipuessa on pakko liikkua kohti Venäjän rauhanehtoja. Tässä asetelmassa ollaan syksyllä 2025, ja Itä-Ukrainan rintamatilanne viittaa selvästi samaan suuntaan.

Professori Mearsheimerin tilannearvio

Poliittisen realismin koulukunnan tunnetuimpiin edustajiin kuuluva Chicagon yliopiston professori John Mearsheimer julkaisi 1. marraskuuta 2025 videoesitelmän otsikolla: ”Pokrovsk ja illuusion loppu: Miksi Ukrainan strategia epäonnistui” (YouTubessa: Pokrovsk and the End of the Illusion: Why Ukraine’s Strategy Failed | Prof. John Mearsheimer - YouTube ). Sillä oli heti ensimmäisenä päivänä 50 000 katsojaa.

Mearsheimer aloitti esityksensä toteamuksella, että sodassa voimasuhteet yleensä ratkaisevat tuloksen. Ylivoimaa voidaan kompensoida tiettyyn rajaan asti taitavalla toiminnalla ja urhoollisuudella, mutta perustavia ongelmia ei siten voida poistaa. Jos toiminta on muuttunut selvästi kulutussodankäynniksi, siinä ratkaisee voimavarojen riittävyys ja henkinen kestävyys. ”Armeijat eivät selviydy iskulauseilla ja moraalisen ylemmyyden ilmauksilla. Sodan ratkaisevat henkilöstön riittävyys ja laatu, pätevä strategia, huollon toimivuus ja teollinen kapasiteetti.”

Hänen mukaansa tappio Pokrovskissa kuvaa hyvin noiden perustekijöiden tärkeyttä. Kyseessä ei ole taktinen häviö, siis jonkun kaupungin hallinnan menettäminen, vaan sillä on syvempää merkitystä koko sodan kehityksen kannalta. Taistelu Pokrosvkista ilmentää perustavaa voimasuhteiden eroa Ukrainan ja sen liittolaisten sekä toisaalta Venäjän välillä. Kysymys on sodan kokonaisasetelmasta, jossa Ukraina asettui taisteluun voimakkaampaa suurvaltaa vastaan ja länsi pyrki kompensoimaan eroa taloudellisella tuella ja teknologialla sekä voimakkaalla retoriikalla. Mutta sotia ei voiteta uskomuksilla.

Pokrovskissa Ukraina pyrki pitämään tilannetta hallinnassa kuluttamalla monen kuukauden ajan eliittiprikaatejaan, jotka olivat heikentyneet jo pahasti sodan varhaisemmissa vaiheissa. Kaupunki kehittyi Ukrainan kannalta sodan symboliksi, josta pidettiin kiinni paljolti arvovaltasyistä, kunnes voimat ehtyivät. Kysymys oli ajasta, kuinka kauan on järkevää pitää kiinni asemista? Lopulta puolustajat jäivät saarroksiin tai ainakin jatkuvan tulituksen alle, ja tässä tilanteessa on pakko tunnustaa ratkaiseva tappio. Se siis tapahtui liian myöhään, ja seurauksena on epävarmuus puolustuksen kestävyydestä laajemminkin.

Taistelu osoitti vääriksi monien läntisten kommentaattorien suosimat vähättelevät käsitykset, joiden mukaan Venäjän armeija on kömpelö, jäykkäliikkeinen ja heikosti organisoitu. Venäjä osoitti kykenevänsä johdonmukaisesti noudattamaan valitsemaansa strategiaa, johon kuului varovainen, tappioita välttävä eteneminen sivustoja hyväksi käyttäen ja vihollisen tasainen kuluttaminen. Kaupunkiin ei aluksi hyökätty, vaan sitä saarrettiin vähitellen. Samalla ilmahyökkäyksillä tuhottiin Ukrainan energiaverkkoja ja huoltokeskuksia.

Mearsheimerin mukaan Pokrovskin taistelu ja siihen läheisesti liittyneet toiminnat kyseenalaistivat läntiset oletukset, joiden mukaan Venäjää pystytään heikentämään pakotteilla ja teknologialla siinä määrin, että sen taistelukyky romahtaa. Niin ei käynyt, vaan Venäjän sotateollisuus ja asevoimien suorituskyky ovat koko ajan kasvaneet. Kulutus on kohdistunut voimakkaammin Ukrainaan, jolla tappioiden vuoksi parhaiden joukkojen toimintakyky on romahtanut, ja niiden korvaaminen on mahdotonta.

Ukraina joutui jo varhaisessa vaiheessa riippuvuussuhteeseen ulkoisista tukijoista, joiden halu ja kyky avustaa on kuitenkin rajallinen ja paljolti yleistilanteen kehityksestä riippuvaista. Siksi vaihtoehdot ovat vähentyneet, ja sodan loppuminen Venäjän ehdoilla häämöttää. Aikaa on tuhlattu ja kärsitty raskaita tappioita, ja rauhanehdot ovat samalla heikentyneet.

Lopuksi Mearsheimer muistutti strategisen tilannearvion tärkeydestä. Tavoitteet on asetettava voimavarojen mukaisiksi. Ei saisi pitää härkäpäisesti kiinni mahdottomista tavoitteista. Pienten valtioiden tulisi erityisesti varoa joutumista suurten välikappaleiksi. Pitäisi kyetä joustamaan eikä joutua asetelmaan, jossa on vain äärimmäisiä vaihtoehtoja.

Professori Sachs muistutti maailmanjärjestyksen muutoksesta

Samana päivänä (1.11.) Mearsheimerin esitelmän kanssa julkaistiin myös kaksi professori Jeffrey Sachsin arviota. Ensimmäisessä (YouTube: Jeffrey Sachs: Fall of Pokrovsk – The Turning Point of the End of the Ukraine War is Soon ) hän muistutti, että Pokrovskin tuhoisan taistelun päätösvaihe kehottaa ponnistelemaan rauhan saavuttamiseksi. Sitä on pyritty välttelemään liian kauan. Osapuolet ovat käyttäneet Pokrovskia propagandatarkoituksiin, vaikka kysymys on ensi sijassa ihmisistä, joita on kohdeltu kylmästi. On muistettava, että totuus on aina sodan ensimmäinen uhri.

Toisessa esitelmässä (YouTube: China’s Financial Earthquake Just Struck — America’s Nightmare Is Now Reality | Prof. Jeffrey Sachs ) Sachs käsitteli maailman taloussuhteiden muutosta, joka tuli selkeästi ilmi presidentti Trumpin tapaamisessa Kiinan johtajan Xi Jinpingin kanssa. Yhdysvallat ei enää pysty sanelemaan talouden ehtoja, ja dollarin ylivalta on päättynyt. Kiinan ja sen liittolaisvaltioiden voima on yksinkertaisesti liian suuri, joten se on myös Yhdysvaltojen otettava huomioon.

Mitä Suomessa pitäisi tehdä?

Marraskuun alun tapahtumista pitäisi myös Suomessa tehdä johtopäätöksiä. Edellä käsiteltiin tilannetta lähinnä Itä-Ukrainan sotatoimien nykytilan kannalta. Samalla on aihetta pitää mielessä, että saatiin myös tietoja, joiden mukaan Yhdysvallat oli jo valmiina hyökkäämään Venezuelaan, ja on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu. Siihen saattaa liittyä Kiinan ja Venäjän tulo Venezuelan tueksi ja mahdollisesti sodan laajeneminen Kolumbiaan, jolloin kysymys olisi suuresta alueellisesta sodasta. Eikä myöskään Lähi-itä ole rauhoittunut, vaan Israel pommittaa Libanonia ja Gazaa. Maailmantilanteen kokonaisuus vaatii tekemään uusia päätelmiä.

Suomella on aikaisempaa kokemusta vastaavista tilanteista toisen maailmansodan ajalta. Venäjän ja Ukrainan välistä sotaa on usein verrattu Suomen talvisotaan 1939–1940. Ottamatta lähemmin kantaa historiallisten vertailujen pätevyyteen voi ainakin todeta tiettyä samankaltaisuutta Ukrainan nykytilanteella ja Suomen asemalla maaliskuun 1940 alussa. Silloin puna-armeijan suurhyökkäys oli etenemässä Viipuriin ja Viipurinlahden yli, samalla kun Suomen valtuuskunta oli jo Moskovassa pääministeri Rytin johdolla neuvottelemassa rauhansopimuksesta. Hallituksen enemmistö halusi kuitenkin viivyttää suostumista tarjottuihin ehtoihin ja esittää avunpyynnön länsivalloille, jotka suunnittelivat interventiota Skandinaviaan.

Puolustusvoimien ylipäällikkö marsalkka Mannerheim ei luottanut länsivaltojen avun tuloon vaan suositti pikaista rauhansopimuksen tekoa, ja sitä varten hän pyysi tilannearviota Karjalan kannakselta. Siellä komentajana toiminut kenraaliluutnantti Erik Heinrichs keräsi alaisiltaan tilannetiedot ja raportoi Mannerheimille aloittaen näin: ”Kannaksen armeijan komentajana katson velvollisuudekseni esittää, että armeijan nykyinen tila on sellainen, etteivät enemmät sotatoimet voi johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan heikkenemiseen ja uusiin alueluovutuksiin…” Mannerheim vaati raportin lähettämistä heti Rytille Moskovaan ja totesi jälkeen päin: ”Rauha tehtiin viime hetkellä.”

Samanlainen käännekohta koettiin helmikuun alussa 1943, kun Saksan joukot olivat juuri antautuneet Stalingradissa. Mannerheim kutsui presidentti Rytin ja hallituksen avainministerit päämajaan Mikkeliin neuvottelemaan tilanteesta. Todettiin, että Saksa on häviämässä sodan ja sen mukana myös Suomi. Olisi kiireellisesti pyrittävä irtautumaan sodasta, vaikka rauhanehdot olisivat huonot. Sitä sitten yritettiin, mutta irtautuminen ei ollut helppoa, ja se onnistui vasta syksyllä 1944.

Nyt ei eletä maailmansodan aikaa eikä Suomi ole sodassa, mutta tilanteiden muuttuessa olisi aina pystyttävä arvioimaan, mitä uusia näkökohtia siitä seuraa. Se vaatii ennakkoluulotonta eri osapuolten toimintamahdollisuuksien analyysia sekä omien strategisten vaihtoehtojen pohdintaa, ei ideologisten julistusten vaan konkreettisten faktojen pohjalta.