Pekka Visuri 19.12.2021: Mannerheim ja Paasikivi johtajina: Suomen selviytyminen toisesta maailmansodasta.

Gustaf Mannerheimilla ja J.K. Paasikivellä oli merkittävä asema valtiojohdossa, kun Suomi joutui talvisotaan syksyllä 1939 ja uudelleen sotaan kesällä 1941. Mannerheim toimi sotien aikana ylipäällikkönä, ja he yhdessä johtivat sitten Suomen sodasta rauhaan syksyllä 1944, Mannerheim tasavallan presidenttinä ja Paasikivi pääministerinä.

Noihin vuosiin sisältyi useita kriisivaiheita, joista viime vuosina on saatu uutta tietoa sekä kansainvälisen tutkimuksen tuottamana että avautuneista arkistoista. Keskityn tässä artikkelissa kolmeen vaiheeseen: syksyn 1939 neuvotteluihin, jatkosotaan johtaneisiin ratkaisuihin 1940–1941 ja sodasta irtautumiseen vuonna 1944.                                                                                  

Uusimpia tutkimustietoja olen käyttänyt hyväksi sotavuosien poliittisen ja sotilasjohdon toiminnasta tekemässäni kuuden kirjan sarjassa, joka alkoi teoksella Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat (Docendo 2013). Tämä teksti perustuu erityisesti sarjan viimeiseen kirjaan Mannerheim ja Heinrichs: marsalkka ja hänen kenraalinsa (Docendo 2020).

Mannerheimin ja Paasikiven poliittiset taustat

Gustaf Mannerheim (1867–1951) palveli Venäjän armeijassa 30 vuotta, ennen kuin hän vallankumouksen jälkeen saapui Suomeen vuoden 1917 lopulla ja ryhtyi talvella 1918 ylipäälliköksi. Keväällä Mannerheim ei suostunut palvelemaan saksalaisia vaan erosi ylipäällikön tehtävistä, mutta hänet kutsuttiin loppusyksyllä valtionhoitajaksi Saksan hävittyä maailmansodan.

Juho Kusti Paasikivi (1870–1956) hankki monipuolisen kokemuksen Venäjän keisarikunnan viroissa ja Suomen politiikassa. Hän oli vuonna 1918 saksalaismielinen ja kannatti pääministerinä myös saksalaisen prinssin kutsumista Suomeen kuninkaaksi.

Mannerheimin ja Paasikiven välillä ei 1930-luvulla ollut merkittäviä erimielisyyksiä ulkopolitiikasta tai maanpuolustuksen kehittämisen tarpeellisuudesta. Mannerheim vaikutti voimakkaasti siihen, että Paasikivi suostui lähettilääksi Tukholmaan vuoden 1936 lopulla tehtävänään suhteiden parantaminen Ruotsiin. Syksyllä 1939 he pitivät tiiviisti yhteyttä ja olivat samoilla linjoilla ulkopolitiikan kysymyksissä.

Euroopan tilanteen kiristyminen 1930-luvun lopulla ja heijastukset Suomeen

Adolf Hitlerin johtaman kansallissosialistisen Saksan nousu ja irtautuminen Versailles’in rauhansopimuksen rajoituksista 1930-luvun puolivälissä kiristi Euroopan poliittista tilannetta, mikä pantiin merkille Suomessakin. Itävallan liittäminen Saksaan hälytti Stalinin vahvistamaan Neuvostoliiton länsirajan puolustusta. Suomen kanssa alkoivat ns. Jartsev-keskustelut, jotka tähtäsivät Suomenlahden meripuolustuksen vahvistamiseen Leningradin suojaamiseksi. Ne jäivät tuloksettomiksi.

Puolustusneuvoston puheenjohtajana ja vuonna 1933 sotamarsalkaksi ylennettynä Mannerheim seurasi aktiivisesti Euroopan tilanteen kehitystä pitämällä yhteyksiä läntisten suurvaltojen poliittisiin ja sotilasjohtajiin. Hänen asemansa Suomessa oli vuosien 1918–1919 jäljiltä kiistanalainen, mutta vähitellen hän alkoi saada yleisesti tunnustusta kansakuntaa eheyttävänä hahmona. Mannerheim-myytin rakentamisessa näyttävin tapahtuma oli hänen 70-vuotispäivänsä 4.6.1937, jolloin Helsingissä järjestettiin suuri kansalaisjuhla.

Mannerheimin puolustusasioita koskeneet erimielisyydet hallituksen kanssa jatkuivat ja liittyivät paljolti kiistaan puolustusmenojen tasosta ja suuntaamisesta, mutta myös toimivallan rajoista kamppailtiin. Kesällä 1939 Mannerheim anoi eroa puolustusneuvoston puheenjohtajan ja samalla sodanajan ylipäällikön tehtävästä, ja valtioneuvosto sen jo myönsikin, mutta presidentti Kyösti Kallio sai marsalkan perumaan aikeensa. Suostuttelussa avusti Tukholmassa lähettiläänä ollut valtioneuvos J.K. Paasikivi, joka vetosi muun muassa ministeri Väinö Tanneriin, ettei Mannerheimia saisi vielä päästää eläkeläiseksi. Paasikiven mielestä hän oli ylivoimaisesti paras Suomen armeijan ylipäälliköksi ja kykeni arvioimaan sotilaspoliittista tilannetta pätevästi.

Mannerheim moitti hallitusta siitä, että se suhtautui liian torjuvasti Neuvostoliiton esityksiin Suomenlahden meripuolustuksen tehostamiseksi. Hänen mielestään Leningradin puolustuksen tarpeisiin tuli asennoitua vakavasti ja pyrkiä Neuvostoliiton kanssa kompromissiin. Mannerheim jopa ehdotti, että Suomen pitäisi oma-aloitteisesti tarjoutua – sopivaa korvausta vastaan – siirtämään rajaa Karjalan kannaksella muutamia kymmeniä kilometrejä kohti Viipuria, koska raja oli liian lähellä Leningradia.

Iso-Britannia ja Ranska neuvottelivat keväästä 1939 alkaen Moskovassa puolustusliiton tekemisestä Saksan laajentumista patoamaan. Siitä valmistui heinäkuussa jo luonnos, mutta Stalin ei lopulta uskonut, että saataisiin aikaan konkreettisia, kaikkia sitovia sotilastoimia. Niinpä hän elokuun alussa kallistuikin kannattamaan yhteistyötä Saksan kanssa. Se alkoi näyttää myös Hitlerin silmissä suotuisalta hankkeelta, koska hän parhaillaan valmisteli yhteenottoa Puolan kanssa.

Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus (Hitler-Stalin-pakti) syntyi hyvin nopean valmistelun tuloksena 23.8.1939. Sen olennainen sisältö oli etupiirien jako itäisessä Euroopassa ja toisaalta laajamittaisen taloudellisen yhteistyön aikaansaaminen.

Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa todettiin aluksi: ”Siinä tapauksessa, että Baltian maiden (Suomi, Viro, Latvia, Liettua) piiriin kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellis-poliittisia uudelleenjärjestelyjä, muodostaa Liettuan pohjoisraja Saksan ja Neuvostoliiton intressipiirien välisen rajan. Samalla tunnustetaan Liettuan intressi Vilnan alueen suhteen.” Sopimusta tarkennettiin syyskuussa siten, että Liettua määritettiin Neuvostoliiton intressipiiriin kuuluvaksi ja demarkaatiolinja Puolassa sovittiin kulkemaan Bug-joelle, jonka itäpuoliset alueet kohta liitettiin Neuvostoliittoon. Läntiset suurvallat hyväksyivät ne Neuvostoliittoon kuuluviksi myös toisen maailmansodan päätyttyä, ja nuo alueet tunnetaan nykyisin Länsi-Ukrainana ja läntisenä Valko-Venäjänä.

Neuvottelut Moskovassa syksyllä 1939

Saksan hyökkäys Puolaan 1.9.1939 aloitti Euroopan osalta toisen maailmansodan. Neuvostoliitto puolestaan ryhtyi vajaan kolmen viikon kuluttua etenemään Puolan itäosiin ja vaati sen jälkeen Baltian mailta tukikohtia. Neuvotteluja ei käyty, sillä ne suostuivat heti uhkavaatimuksiin.

Suomelle tuli 5. lokakuuta kutsu neuvottelemaan Moskovaan. Valtioneuvos Paasikivi nimitettiin Suomen edustajaksi, ja hän sai 9.10. hallitukselta ohjeet. Niiden mukaan Ahvenanmaasta tai Suomen mantereesta ei saanut keskustella, mutta ”äärimmäisenä myönnytyksenä voitiin keskustella Seiskarista, Lavansaaresta ja Tytärsaaresta mutta ei Suursaaresta.” Paasikivi kysyi neuvoa myös Mannerheimilta, joka suositteli joustavampaa linjaa.

Suomessa aloitettiin puolustusvoimien ylimääräiset harjoitukset (YH), mikä merkitsi käytännössä kenttäarmeijan liikekannallepanoa. Viikon kuluessa Suomen armeijassa oli palveluksessa jo lähes 300 000 sotilasta, joiden pääosa ryhmitettiin rajaseuduille valmistelemaan puolustusasemia. Mannerheim sai samalla nimityksen puolustusvoimain komentajaksi YH:n ajaksi.

Paasikiven muistelmissa Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–1941 (WSOY, 1958) on tarkasti muistiinpanoihin perustuva kuvaus neuvottelujen kulusta.

Moskovassa 12. lokakuuta alkaneita neuvotteluja Suomen kanssa johti Josif Stalin henkilökohtaisesti apulaisenaan ulkoministeri Vjatsheslav Molotov. Oli aivan poikkeuksellista, että Stalin näin asettui puheenjohtajaksi ulkomaiden kanssa käytyihin neuvotteluihin. Paasikiven muistelmien mukaan Molotov esitti avauspuheenvuorossa hallituksensa asettamat alueelliset tavoitteet, joihin kuului Suomenlahden puolustuksen tehostamiseksi tarvittava rajansiirto Karjalan kannaksella linjalle Kyyrölä – Muolaa ­­– Lipola ja Hankoniemen luovutus meritukikohdaksi. Molotov kysyi aluksi myös Suomen kantaa keskinäiseen avunantosopimukseen, joka muistuttaisi juuri Viron, Latvian ja Liettuan kanssa tehtyjä. Kun Paasikivi vastasi, että Suomi haluaa pitää kiinni puolueettomuudesta, Stalin luopui tästä aloitteesta.

Stalin jatkoi sitten muistutuksella geopolitiikkaan käyttäen perusteena kokemuksia vuodelta 1919, jolloin hän vastasi Pietarin (Petrogradin) puolustuksesta. Suomi antoi silloin brittiläisen laivasto-osaston hyökätä Koivistolta Kronstadtin satamaan. Stalin totesi, että ”haluamme tehdä sellaiset yllätykset tulevaisuudessa mahdottomiksi.” Hiukan myöhemmin hän jatkoi: ”Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään... Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta, mutta Englanti tai Saksa voi harjoittaa painostusta pakottaakseen Suomen osallistumaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.” Lopuksi Stalin teki ehdotuksen: tukikohta Hangosta sekä rajan siirtäminen Karjalan kannaksella ja myös Petsamon Kalastajasaarennolla.

Neuvostoliiton päämääristä ja vaatimusten perusteluista on sittemmin usein keskusteltu ja kiistelty. Vasta vähän aikaa on tunnettu neuvottelujen alkuvaiheesta säilynyt ylimmän johdon (politbyroon) salainen muistio päivämäärällä 14.10.1939, joka on suomennettuna kirjassa Timo Vihavainen ym. Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot (Docendo, 2017) sivuilla 155–156. Muistiossa todetaan heti alkuun: ”Tavoite neuvotteluissa Suomen kanssa: a) Leningradin turvallisuuden varmistaminen, b) varmuus siitä, että Suomi pysyy jatkossa vakaasti ystävällismielisissä suhteissa Neuvostoliiton kanssa. Suomenlahden rantojen on pysyttävä turvassa ulkoiselta viholliselta.”

Sitten muistion ohjeissa kerrotaan pääpiirtein samat asiat, jotka Stalin ja Molotov esittivät suomalaisille neuvottelijoille. Huomiota herättää perustelujen tarkkuus ja päämäärän asettaminen selkeästi Leningradin suojaamiseen, jota varten Suomenlahden meripuolustusta piti vahventaa.

Myöhemmin neuvottelujen kuluessa Stalin teki kompromissiin tähtääviä lievennyksiä, mutta perustavasta vaatimuksesta tukikohdan saamiseksi Suomenlahden suulta ja rajansiirrosta Karjalan kannaksella Suomenlahden rannikon tuntumassa hän ei antanut periksi.

Valtuuskunta palasi Helsinkiin saamaan ohjeita ja kävi neuvotteluja 16.10. alkaen usean päivän ajan hallituksen ”sisärenkaan” sekä myös sotilasjohdon kanssa. Paasikivi pyysi Väinö Tanneria mukaansa Moskovaan, jotta kotimaista kritiikkiä vaimentamaan saataisiin neuvotteluvastuuseen ministeritason edustaja. Kävi ilmi, että hallitus ei ollut valmis tinkimään tiukasta vastarinnasta Stalinin ehdotuksia kohtaan, mutta sotilasjohdon taholta esitettiin joustavampaa linjaa.

Paasikiven muistelmien mukaan: ”Rajan siirtämistä Karjalan kannaksella 70 kilometrin päähän Leningradista, mitä Neuvostoliiton puolelta Moskovan neuvotteluissa esitettiin, ei sotilastaholla pidetty mahdottomana.” Mannerheim totesi sen hallitukselle laatimassaan laajassa muistiossa perustellen kantaansa sillä, että mahdolliset alueluovutukset tapahtuisivat lähes kokonaan linnoitetun pääaseman etupuolella ja pääasemaan, jota kohta ryhdyttiin kutsumaan Mannerheim-linjaksi, ryhmitettiin parhaillaan kenttäarmeijan joukkoja taisteluvalmiiksi.

Helsingissä todettiin ongelmaksi erityisesti vaatimus Hangon luovuttamisesta Neuvostoliiton tukikohdaksi. Ulkoministeri Erkko ja puolustusministeri Niukkanen edustivat jyrkkää linjaa suhteessa Hankoniemen tukikohtavaatimukseen, kun taas Mannerheim ja Tanner olivat siinäkin valmiimmat joustoon. Paasikiven muistelmiinsa kirjoittaman arvion mukaan ”Erkon ja ehkä muidenkin kantaan vaikutti erheellinen luulo, että Neuvostoliitto perääntyisi tukikohta-asiassa, jos pysyisimme tiukkoina. Hän piti venäläisten uhkausta bluffina… Hän luotti meitä tukevan maailman yleiseen mielipiteeseen.” Paasikiven pessimistisen käsityksen mukaan vuoden 1939 tilanteessa ei kuitenkaan ollut varaa haaveiluun maailman oikeudenmukaisuudesta, vaan oltiin kaukana sellaisesta ihannetilasta.

Neuvottelujen viimeiseksi jäänyt kolmas kierros alkoi Moskovassa 3. marraskuuta. Seuraavana päivänä Stalinin johtamassa neuvottelussa kävi ilmi, että asetelmat olivat suunnilleen ennallaan. Viimeinen kokous, jossa jälleen Stalin ja Molotov olivat läsnä, pidettiin Kremlissä illalla 9. marraskuuta. Kun Suomen hallituksen kannanotto oli luettu, Stalin sanoi: ”Tästä ei tule mitään.” Silti hän ryhtyi vielä tutkimaan karttaa ja etsimään kompromissiehdotuksena saaria Hangon läheltä mahdollisesti Hankoniemen sijaan luovutettaviksi. Katseet kiintyivät Jussaröhön. Paasikivi merkitsi muistiin Stalinin kysymyksen: ”Onko tuo saari teille välttämätön?” Stalin ilmaisi myös valmiuden rajoittaa tukikohdan käyttö käynnissä olevan sodan ajaksi ja henkilöstö verraten pieneksi.

Paasikivi totesi omina mietteinään myöhemmin muistelmissa: ”Tämä kysymys samoin kuin jo venäläisten ehdotukset kolmen saaren luovuttamisesta Hankoniemen asemasta viittasivat siihen, että Stalin halusi ratkaista asian sovinnolla ja olisi ollut valmis tukikohtaan nähden jonkinlaiseen sovitteluun. Tässä olisi ollut sopiva hetki meidän puoleltamme ilmoittaa etsivämme jonkun toisen saaren ja tekevämme vastaehdotuksen, mutta hallitukselta saamiemme jyrkkien ohjeiden vuoksi meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä ehdottoman kielteisellä kannalla.”

Paasikiven ja Tannerin palattua Helsinkiin 15. marraskuuta he raportoivat tuloksista heti hallitukselle. Sen piirissä todettiin neuvottelujen keskeytyneen, mutta myöskään sodan vaaraa ei pidetty suurena. Vasta viime aikoina on saatu tietoja, kuinka suomalaisten lähdettyä Moskovasta Stalin kokosi avustajiaan pohtimaan tilannetta ja käski asevoimat nopeasti valmistelemaan hyökkäystä. Samana päivänä (15.11.), kun Paasikiven johtama valtuuskunta palasi Helsinkiin, Stalin piti seitsemän tunnin mittaisen kokouksen työhuoneessaan sekä määräsi sen jälkeen Leningradin puoluejohtajan Andrei Zhdanovin ja sotilaspiirin päällikön Kirill Meretskovin tarkastamaan Suomen rajoille keskitettäviä joukkoja ja saattamaan ne hyökkäysvalmiuteen.

Tätä vaihetta on selvitetty perusteellisesti Princetonin yliopiston professorin Stephen Kotkinin kirjassa Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941 (Random House Penguin, 2017). Hän päätyi toteamaan, että neuvotteluissa olisi voitu päästä molempia osapuolia tyydyttävään kompromissiin ja välttää sodan alkaminen.

Paasikivi jatkoi keskustelujaan Mannerheimin kanssa ja merkitsi muistiin: ”Hän oli hyvin huolissaan ja pelkäsi venäläisten ryhtyvän sotaisiin toimenpiteisiin meitä vastaan. Puolustuslaitoksemme on hyvin puutteellinen. Miehistön henki on hyvä, ja jos sota syttyisi, hän luuli sodan alussa meidän saavuttavan menestystä, mutta lopuksi emme sotaa kestäisi… Sen tähden meidän olisi tehtävä kaikki voitava välttääksemme joutumasta sotaiseen konfliktiin Neuvostoliiton kanssa. Olisi saatava Neuvostoliiton kanssa aikaan sopimus, ja niin ikävä kuin tukikohta Suomen rannikolla olisikin, jokin saari, esimerkiksi Jussarö tai jokin muu, olisi venäläisille tarjottava, jotta sopimukseen päästäisiin. Meidän olisi tehtävä aloite neuvottelujen uudestaan käyntiin saamiseksi. Mannerheim sanoi puhuneensa useita kertoja presidentin kanssa. – Samaa mieltä kuin Mannerheim oli kenraali Walden, jonka kanssa niin ikään useasti näinä päivinä keskustelin.”

Neuvostoliitto oli jo lokakuun lopulla saattanut julkisuuteen alueelliset vaatimuksensa, joten oli epätodennäköistä, että suurvalta jättäisi asian silleen. Suomessa lehdistö ja ns. yleinen mielipide olivat yleensä jyrkästi alueluovutuksia vastaan, mutta neuvottelujen tarkemmasta kulusta ja sisällöstä ei juuri kellään ulkopuolisella ollut tietoa. Yhtä lailla vaikeaa oli muodostaa täsmällisempää käsitystä puolustusmahdollisuuksista, joten kannanotot perustuivat paljolti tunteisiin.

Vuosien 1943–1944 pääministeri Edwin Linkomies arvioi muistelmissaan Vaikea aika (Otava, 1970), että hallitus olisi saanut kannatuksen myönnytyksille Moskovan neuvotteluissa, jos eduskunnalle ja muille tärkeille tahoille olisi tehty selväksi, mitä oli seuraamassa kieltäytymisestä. Sotaan joutuminen oli selvästi huonompi vaihtoehto. Jos hallitus olisi päätynyt Moskovan neuvotteluissa kompromissin etsintään ja taipunut neuvotteluratkaisuun, olisi Linkomiehen mukaan Mannerheimin silloin pitänyt selkeästi esittää perustelunsa, miksi myönnytyksiin olisi mentävä. Linkomies arvioi, että myös eduskunta olisi pitänyt perehdyttää tilanteeseen paremmin, sillä vastarinta neuvotteluratkaisun etsimistä kohtaan perustui paljolti tietämättömyyteen vaihtoehdoista. Eduskunnalle olisi pitänyt esittää selvä kysymys: myöntyäkö vai ryhtyä sotaan? Linkomiehen käsityksen mukaan hallitus ei asiaa näin esittänyt ja teki siinä virheen.

Toisaalta Mannerheimin asema syksyllä 1939 ei ollut niin vahva, että hän helposti olisi aktiivisilla toimilla pystynyt kääntämään eduskuntaa ja ”yleistä mielipidettä” omalle kannalleen. Vaikka Mannerheim oli muutaman vuoden kuluessa noussut jälleen juhlituksi sankariksi lähinnä vuoden 1918 muisteloissa, hän ei ollut vielä kyennyt kohoamaan voimakkaaksi auktoriteetiksi johtavien poliitikkojen eikä edes upseeriston keskuudessa. Hallituksen piirissä Mannerheimia pidettiin jo ylipäälliköksi liian vanhana ja Venäjän suhteen jopa arkana, puhumattakaan siitä, ettei hänen poliittisia linjauksiaan juuri kunnioitettu.

Tilanne Suomen ylimmän johdon keskuudessa oli hyvin erikoinen. Sodan uhka oli todettu jo lokakuussa, jolloin myös armeijan reserviläiset kutsuttiin palvelukseen YH:n (ylimääräisten harjoitusten) nimellä ja joukot ryhmittyivät puolustukseen sotaa varten tehtyjen suunnitelmien mukaisesti. Puolustusvoimain komentajaksi oli määrätty sotamarsalkka Mannerheim, joka kuitenkin lokakuun lopulla riitautui hallituksen kanssa yritettyään turhaan vakuuttaa, että oli välttämätöntä suostua joihinkin alueellisiin myönnytyksiin sodan välttämiseksi. Mannerheim ja Paasikivi sekä toisaalta hallitus eivät kuitenkaan paljastaneet syvää erimielisyyttään julkisuuteen. Hallituksen suunnalta annettiin marraskuun lopulla viestejä, että sodanuhka on väistynyt – siis samaan aikaan kuin puna-armeija jo marssi hyökkäyksen lähtöasemiin. Hallituksen kannanottoon vaikutti myös päämajan pahasti epäonnistunut tiedusteluarvio, jonka mukaan hyökkäystä ei lähikuukausina ollut odotettavissa.

Mannerheimin salattu ero ja talvisodan alku

Mannerheim lopulta marraskuun puolivälissä kyllästyi hallituksen toimintaan ja anoi tasavallan presidentiltä eroa virkatoimistaan. Tällä kertaa asetelma oli erilainen kuin kesällä, sillä nyt ei ollut kysymys puolustusneuvoston puheenjohtajan asemasta vaan syvästä erimielisyydestä hallituksen ulko- ja sotilaspolitiikan suhteen. Presidentti Kallio myöntyi Mannerheimin eroon, mutta asia päätettiin pitää salassa ja toteuttaa ero vähitellen joulukuun alkuun mennessä.

Asiaa tutkineen Kari Selénin mukaan Mannerheimin perusteet erolleen olivat ennen kaikkea poliittiset erimielisyydet hallituksen kanssa, sillä määrärahoista ei enää riidelty. Niitä saatiin jo riittävästi, joskin hankintojen käynnistämisen kiirehtimisestä ja sotatalouden nopeasta mobilisoinnista oli yhä kiistaa. Puolustusneuvoston sihteerinä ja päämajan operatiivisen osaston päällikkönä syksyllä 1939 toiminut A.F. Airo sanoi Selénille haastattelussa 14.3.1979, että Mannerheimin eron syynä olivat ”Moskovan epäonnistuneet neuvottelut ja hallituksen sovittelemattoman jäykkä asenne. Määrärahoista se ei voinut johtua. Ne olivat vanha juttu eikä mikään yllätys. Hankintatilanne oli myös tunnettu. Nämä eivät kelpaisi eron syyksi.” Nuo perustelut ja arkistoista löytyvät lisätiedot selvittävät erokysymystä paljon paremmin kuin Mannerheimin muistelmiinsa liittämä näkemys kiistoista hankinnoista ja puolustusvalmisteluista. Nuo selitykset olikin lähinnä tarkoitettu piilottelemaan poliittisia erimielisyyksiä.

Kenraaliluutnantti Österman sai Viipurissa 26.11. käymässä olleelta Mannerheimilta kutsun tulla päämajaan. Marsalkka samalla kertoi hänelle erosuunnitelmastaan sekä aikomuksesta nimittää Österman seuraajanaan puolustusvoimain komentajaksi. Österman saapui Helsinkiin 28.11. perehtyäkseen päämajassa puolustusvoimain komentajan tehtäviin ja asiakirjoihin, mutta sodan alkaminen 30.11. keskeytti Mannerheimin tehtävien luovutuksen, joka oli juuri sinä päivänä tarkoitus saada toteutetuksi. Mannerheim otti vastaan nimityksen puolustusvoimien ylipäälliköksi.

Mannerheimin marraskuisesta eroanomuksesta ja sitä seuranneista, tehtävien luovutukseen liittyneistä vaiheista on kirjallisuudessa joko tyystin vaiettu tai esitetty hyvin vaihtelevia kertomuksia. Epäselvyyksiin syynä oli ensinnäkin silloinen kireä poliittinen tilanne, jonka takia koko asia pyrittiin salaamaan tarkoin, ja siinä myös onnistuttiin. Mannerheim selvitti eroanomukseensa marraskuussa 1939 liittyneitä näkökohtia sodan aikana vain lähipiirilleen, joka piti ne salassa. Kenenkään etuja ei myöskään sodan jälkeen olisi palvellut Mannerheimin ja hallituksen erimielisyyksien lähempi tarkastelu, joten niistä ei yleensä puhuttu mitään. Tämän asian tunteminen selittää kuitenkin niitä vaikeuksia, joita Mannerheimilla oli johtamisessa talvisodan alussa ja syitä, miksi hän sitten keväällä 1940 vaati itselleen hyvin laajoja ylipäällikön valtuuksia.

Talvisodan päätösvaihe ja sen jälkeinen tilannekehitys

Sodan alettua hallitus asetti jo varhain ulkopolitiikassa etusijalle pyrkimykset aselepoon ja rauhansopimukseen, vaikka toisaalta piti varmistaa tehokkaan avun saaminen rintamien vakauttamiseksi. Keskeisiä toimijoita olivat pääministeri Risto Ryti ja ulkoministeri Väinö Tanner. J.K. Paasikivi toimi hallituksessa salkuttomana ministerinä lähinnä ulkopolitiikan alalla. Presidentti Kallio pysytteli sivussa ulkopolitiikan hoidosta mutta säilytti itsellään päätösvallan.

Sotamarsalkka Mannerheim seurasi tiiviisti myös ulkopoliittisia tapahtumia, sillä hänen mielestään ylipäällikön tuli toimia yhtä lailla sotatoimien johtajana kuin sotilaspoliittisena vaikuttajanakin. Talvisodan aikana Mannerheim pysyi muutamia rintamakäyntejä lukuun ottamatta Mikkelissä, mutta hänen luonaan kävi vierailulla hallituksen jäseniä ja muita poliitikkoja, ei kuitenkaan presidentti Kallio. Kenraali Rudolf Walden hoiti poliittisia yhteyksiä Mannerheimin apuna muun muassa suoraan Ruotsiin. Lehdistön edustajia Mannerheim ei mielellään päästänyt luokseen eikä yleensäkään päämajan alueelle, ja kaikkia toimittajien rintamakäyntejä kontrolloitiin tiukasti. Myöskään tiedotustilaisuuksia ei Mikkelissä ollut tapana järjestää, mutta päämaja jakoi yleiseen käyttöön päivittäin tiedotteita, jotka oli sävytetty palvelemaan propagandaa.

Puna-armeijan vastoinkäymiset sodan alkuvaiheissa pakottivat Stalinin tekemään uusia päätöksiä. Hän totesi, että sodan aloituksessa oli hätäilty, joten panoksia oli lisättävä tuntuvasti mutta samalla myös rajoitettava tavoitteita. Tehtävissään epäonnistunut Leningradin sotilaspiiri syrjäytettiin, ja johtovastuu annettiin asevoimien ylijohdolle. Samalla ”rajaselkkauksesta” tuli Neuvostoliiton koko voimallaan käymä sota. Yleisesikunnassa laadittiin uusi suunnitelma, jossa tavoitteeksi asetettiin Viipurin valtaaminen huolellisesti valmistellulla suurhyökkäyksellä. Sen toteuttamiseksi Kannaksen rintamalla olleet voimat kaksinkertaistettiin.

Moskovassa kypsyi tammikuussa päätös pyrkiä sodan lopettamiseen tarjoamalla Suomelle hyväksyttäviä mutta samalla Neuvostoliiton intressien mukaisia rauhanehtoja. Rauhanehtojen tarkempaan määrittämiseen vaikutti helmikuulle käsketyn suurhyökkäyksen menestyminen. Stalin piti erilaiset vaihtoehdot avoimina aloittaessaan yhtä aikaa hyökkäyksen ja rauhantunnustelut sekä toimimalla diplomatiassa läntisiä interventiohankkeita vastaan.

Pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner neuvottelivat päämajassa Mannerheimin luona 10. helmikuuta. Puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheim esitti suosituksen: ”Rauhan saanti oli asetettava ensi tilalle, toiselle sijalle Ruotsin apu, jota kuitenkin olisi suuresti kiirehdittävä. Vasta viimeiselle sijalle puolustusneuvoston mielestä oli asetettava puutteellisesti valmisteltu länsivaltojen apu.”

Ulkoministeri Tannerin käytyä Tukholmassa 26.2. tiedustelemassa Ruotsin kantoja Suomen hallitus joutui toteamaan, ettei Ruotsi antanut uusia tukilupauksia. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta hyväksyi 29. päivänä hallituksen esityksen ryhtymisestä rauhanneuvotteluihin. Samalla länsivallat painostivat hyväksymään aputarjouksensa. Pääministeri Rytin johtama valtuuskunta aloitti 6. maaliskuuta matkansa kohti Moskovaa, samalla kun rintamatilanne Viipurin alueella kävi yhä kriittisemmäksi.

Iso-Britannia ja Ranska painostivat lopettamaan rauhanneuvottelut ja uhkasivat, että Suomelle ei tehdä enää uutta tarjousta. Mannerheim kuitenkin totesi apuretkikunnan tulon epävarmaksi ja kestävän liian kauan, joten hän antoi 9. maaliskuuta hallitukselle ”ehdottoman neuvon tehdä rauha”.

Rintamatilanne Karjalan kannaksella kehittyi kriittiseksi, ja valmisteltiin jo vetäytymistä Kymijoelle tai Luumäen linjalle. Rauhansopimuksen tullessa voimaan 13. maaliskuuta etulinja Viipurissa oli Patterinmäellä ja lähellä rautatieasemaa.

Sanomalehdistä sodan kulkua seuranneelle kansalle Moskovan rauhansopimus tuli suurena järkytyksenä, sillä tilannetiedotuksissa oli yleensä kerrottu vain voitoista ja vähätelty tappioita, ja myös ulkomaiden avustuslupauksista oli lehdissä annettu selvästi liioiteltu kuva. Ulkoministeri Tanner piti radiossa puheen, jossa hän selvitti syitä raskailla ehdoilla tehtyyn rauhansopimukseen, ja liput koko maassa laskettiin puolitankoon.

Kannaksen armeijan komentaja kenraaliluutnantti Erik Heinrichs ilmoittautui ylipäällikölle päämajassa 16. maaliskuuta ja sai kuulla, että rauha tehtiin ”viime hetkellä”. Samalla Mannerheim kertoi hämmästyneelle Heinrichsille esittäneensä syksyllä suostumista Neuvostoliiton vaatimuksiin rajan siirrosta Karjalan kannaksella. ”Jos myöhemmin olisi esitetty uusia vaatimuksia, olisimme voineet tinkimättä vastata kieltävästi, koska olisimme olleet valmiimpia kuin syksyllä.”

Rauhansopimuksen jälkeisessä tilanteessa olennaista oli uusien rajojen turvaaminen, kun suursota jatkui, mutta samalla oli pidettävä huolta yhteiskunnan kriisinkestävyydestä. Siihen kuului kiireellisenä toimena satojen tuhansien evakkojen elinmahdollisuuksista ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Poliittisen johdon järjestely aloitettiin hallituksen uusimisella, mutta Mannerheim sai jatkaa ylipäällikkönä laajoin valtuuksin.

Pääministeri Risto Ryti muodosti uuden hallituksen 27. maaliskuuta. Ulkoministeriksi tuli Rolf Witting, ja Väinö Tanner siirtyi kansanhuoltoministeriksi. Paasikivi nimitettiin lähettilääksi Moskovaan. Uutta puolustusministeriä Rudolf Waldenia pidettiin Mannerheimin luottomiehenä, joten ylipäällikön valta ulottui nyt käytännössä myös puolustusvoimien hallintoon ja hankinta-asioihin. Päätösvaltaa keskitettiin sotilasjohdolle, sillä Mannerheim halusi varmistaa, ettei joutuisi puolustuspolitiikassa uudelleen kamppailemaan valtioneuvostoa vastaan.

Saksan voitot mullistavat yleistilanteen vuonna 1940

Tilanne Pohjois-Euroopassa muuttui uusiin asetelmiin, kun Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan alkoi 9. huhtikuuta. Se teki myös tyhjäksi pohjoismaiden puolustusliiton hankkeet ainakin Norjan osalta, mutta tilannekehitys vaikeutti myös Ruotsin ja Suomen yhteistyötä, sillä Ruotsi joutui sitomaan voimiaan läntisille ja eteläisille rajoilleen. Saksalaiset saapuivat kesäkuun lopulla Kirkkoniemessä Petsamon rajalle, jolloin Suomen alue jäi Saksan ja Neuvostoliiton väliin. Mannerheim lakkasi uskomasta Ison-Britannian kykyyn vaikuttaa enää Pohjois-Euroopan asioihin ja alkoi luottaa Saksan sotilaalliseen voimaan.

Ranskan tappion varmistuessa kesäkuun puolivälissä Neuvostoliitto ryhtyi nopeisiin toimiin saadakseen sopimuksissa 23.8. ja 28.9.1939 Neuvostoliiton etupiiriin luvatut Baltian maat entistä lujemmin hallintaansa. Ne saivat uhkavaatimukset, joissa vaadittiin puna-armeijan joukkojen lisäämisen sallimista ja ystävällismielisten hallitusten muodostamista. Muutamien päivien kuluessa Baltian maat joutuivat täysin miehitetyiksi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto vaati Romanialta Bessarabian aluetta, joka oli ennen vuotta 1917 kuulunut Venäjän keisarikuntaan. Nuo tapahtumat hälyttivät pelkäämään, että vyörytys kohdistuisi seuraavaksi Suomeen.

Kesällä 1940 alkanut ja seuraavaan kevääseen asti jatkunut kiista Petsamon nikkeliesiintymien käyttöoikeuksista oli pohjimmiltaan Saksan ja Neuvostoliiton välinen, mutta Suomi joutui toimimaan siinä välikappaleena, ilman että Suomen hallituksella oli edes kunnollista tietoa, mitä noiden valtioiden kesken todella neuvoteltiin. Paasikivi joutui Moskovassa kamppailemaan vaikeassa tilanteessa, sillä hän ei saanut Helsingistä riittävästi tietoja yleistilanteen kehityksestä. Petsamon kiistaan liittyi myös sotilaallinen dimensio, sillä Saksa valmistautui Pohjois-Norjaan sijoitetuilla joukoillaan sodan sattuessa nopeasti miehittämään Kolosjoen kaivosalueen, ja toisaalta Neuvostoliitto halusi estää Saksan vaikutusvallan kasvua Jäämeren rannoilla.

Saksa alkoi elokuussa kiinnostua Suomen aseman vahvistamisesta, jotta varmistuisi raaka-aineiden saanti ja alueen käyttö mahdollisessa hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Hitlerin valtuuttamana valtakunnanmarsalkka Göring antoi 14. elokuuta luottomiehelleen, everstiluutnantti Joseph Veltjensille tehtävän ottaa yhteyden marsalkka Mannerheimiin hankkiakseen tietoa suomalaisten asetarpeista. Hänen tuli vaatia Mannerheimilta asetoimitusten vastapalveluksena lupaa saada kuljettaa ilmatorjuntajoukkoja ja ilmavoimien huoltoa Suomen läpi Pohjois-Norjaan.

Veltjens kertoi asiansa Mannerheimille Helsingissä 18. elokuuta ja jäi odottelemaan kannanottoa. Myönteisen vastauksen saaminen seuraavana päivänä ei tuottanut vaikeuksia, sillä tuohon aikaan Suomen poliittinen ja sotilasjohto odotti edes pientä merkkiä Saksan kiinnostuksesta Suomea kohtaan. Koko hanke hoidettiin sitten alkuun salaisesti ”sotilaslinjaa” pitkin.

Mannerheim lähetti kenraali Talvelan syksyllä 1940 kaikkiaan neljä kertaa Saksaan hoitamaan kauttakulkuasioita ja tavoittelemaan yhteyksiä sotilasjohtoon. Talvela toimi yrityksissään yhteistyössä Berliinin-lähettilään T.M. Kivimäen kanssa, joka järjestikin monia tapaamisia, mutta yhteyden saaminen korkeimpaan johtoon kesti aina joulukuulle.

Saksan ja Neuvostoliiton neuvottelut Berliinissä ja Barbarossa-suunnitelma

Hitlerin ongelmaksi kehittyi Yhdysvaltojen asenne, joka kääntyi yhä jyrkemmin Saksaa vastaan, ja amerikkalaiset alkoivat jo tukea brittien merikuljetuksia Atlantilla. Oli nähtävissä, että Yhdysvallat liittyy Ison-Britannian kanssa samaan sotarintamaan ja houkuttelee siihen mukaan myös Neuvostoliiton. Saksakin pyrki hankkimaan itselleen vahvoja liittolaisia, ja siinä tarkoituksessa tehtiin 27. syyskuuta Saksan, Italian ja Japanin kesken ns. kolmen vallan sopimus.

Saksan johdossa syntyi myös ajatus Neuvostoliiton saamisesta mukaan kolmen vallan sopimukseen neljänneksi osapuoleksi, jolloin muodostuisi riittävä vastapaino läntiselle liittoutumalle. Saksasta lähti lokakuun puolivälissä Moskovaan kirje, jossa Neuvostoliitolle tarjottiin uusia etuja, jos se tulisi mukaan laajennettuun liittokuntaan. Myös Stalin piti tärkeänä, että uuden liittosopimuksen edellytyksiä tutkittaisiin ja sopimuksen 23.8.1939 pohjalta käynnistyneen yhteistyön jatkon periaatteita selvennettäisiin neuvottelussa Hitlerin kanssa. Sitä varten ulkoministeri Molotov lähti matkalle Berliiniin saatuaan Stalinilta yksityiskohtaiset ohjeet. Nuo Molotoville annetut ja pitkään salassa pysyneet ohjeet kertovat tarkasti, mitä Berliinissä tuli tavoitella.

Molotovin ja Hitlerin välillä käydyissä neuvotteluissa Berliinissä 12.–13.11. oli siis päätarkoituksena luotailla mahdollisuuksia Neuvostoliiton liittymiselle Saksan, Japanin ja Italian kolmiliittoon, mutta vaikutusalueiden tarkennus ja siihen liittyen myös Suomen kysymys oli heti alkuun keskeisesti esillä. Molotov peräsi Hitleriltä tunnustusta sille, että vuonna 1939 määritetty etupiirijako olisi edelleen voimassa. Suomen piti yhä kuulua Neuvostoliiton intressipiiriin, jolloin Saksan tulisi poistaa sotilaansa Suomesta ja vaikuttaa siihen, että myös Neuvostoliiton vastaiset mielenosoitukset lopetettaisiin. Hitler lupasikin poistaa saksalaissotilaat Suomesta ja halusi samalla saada varmistuksen, että Saksaan toimitetaan Suomesta riittävästi nikkeliä ja puutavaraa. Molotov puolestaan pyrki hankkimaan etuja Balkanin suunnalla ja lupasi myötämielisyyttä Saksan tarjoukselle liittymisestä neljänneksi osapuoleksi kolmen vallan sopimukseen.

Suomeen Berliinin neuvottelujen sisällöstä kantautui aluksi vain saksalaisten toimittama vihjaus, että ”Suomella ei ole mitään hätää”. Myöhemmin yleiseen tietoisuuteen ovat jääneet Hitlerin 22. kesäkuuta 1941 sodanjulistuksen yhteydessä hyökkäykselle esittämät perustelut. Niiden mukaan hän olisi marraskuussa 1940 torjunut Neuvostoliiton vaatimukset levittää valtaansa läntiseen Eurooppaan ja siksi tehnyt päätöksen ryhtyä ”ennalta ehkäisevään vastahyökkäykseen”. Hitlerin selitys ja saksalaisten diplomaattien suomalaisille eri yhteyksissä neuvotteluista välittämät tiedot olivat vahvasti propagandan sävyttämiä ja tarkoitetut korostamaan Saksan liittolaiseksi asettumisen etuja. Nykyisin on tietoja Berliinin neuvottelusta ja noottienvaihdosta saatavilla jo julkaistuista dokumenteista, joita on suomennettuina teoksessa Pekka Visuri – Eino Murtorinne, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940 (Docendo, 2019). Suomessa ne yhä tunnetaan huonosti, ja mieluummin toistetaan vanhoja propagandateesejä.

Neuvostoliitto vastasi parin viikon kuluessa myönteisesti mutta ehdollisesti Hitlerin tarjoamaan liittokutsuun. Hitler ei kuitenkaan parin viikon miettimisen jälkeen enää uskonut Neuvostoliitolle esittämänsä laajan suunnitelman toteutumiseen, joten hän päätyi asettamaan etusijalle suunnitelman hyökkäyksestä itään. Hän jätti vastaamatta Neuvostoliiton liittosopimusta koskevaan noottiin mutta halusi silti Saksan ja Neuvostoliiton taloussuhteiden jatkuvan edelleen aktiivisina. Näin myös tapahtui.

Uuden liittosopimuksen kehittämisestä luopuminen ja hyökkäysvalmistelujen tehostaminen merkitsi sitä, että myös Hitlerin lupaus saksalaisten sotilaiden poistumisesta Suomesta jäi toteuttamatta. Neuvostoliitossa pantiin merkille Saksan kiristynyt asenne, ja käytännön toimena puolustusministeri, marsalkka Timoshenko muun muassa antoi 25. marraskuuta 1940 Leningradin sotilaspiirille käskyn valmistautua mahdollisiin sotatoimiin Suomessa.

Muiden vaihtoehtojen karsiutuessa alkoi nyt Hitlerin silmissä näyttää siltä, että nopea hyökkäys Neuvostoliittoon voisi poistaa kohta kehittyvästä Saksan-vastaisesta liitosta yhden tekijän. Siksi Hitler antoi marraskuun lopulla uusia ohjeita itään suunnattavan hyökkäyksen suunnittelun jatkamisesta. Ensimmäiseksi tavoitteeksi hän määräsi Leningradin valtaamisen, mistä syystä myös Suomen asema ja osallistuminen hyökkäykseen tuli saksalaisille tärkeäksi.

Neljännellä matkallaan Berliiniin kenraali Talvela vihdoin tapasi valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin 18. ja 19.12. Talvela esitti, että Saksa voisi ottaa vastuulleen Petsamon puolustuksen ja vetosi Saksaan: ”Mikäli Euroopan uudelleenjärjestelyjen yhteydessä joskus syntyisi vastakohtaisuuksia Saksan ja Venäjän välille, voisi Saksalla konfliktissa Venäjän kanssa tuskin olla luonnollisempaa liittolaista kuin Suomi... Suomen strateginen asema on myös sellainen, että pohjoisesta voidaan suorittaa mahdollisessa suursodassa merkittäviä iskuja Pohjois-Venäjän elinsuonta vastaan.”

Talvelan pääsy Göringin puheille ei ollut sattuma, sillä Hitler antoi 18.12.1940 suunnitteluohjeen Venäjälle toukokuussa 1941 suunnattavaa hyökkäystä varten peitenimellä ”tapaus Barbarossa”. Suunnitelmaan tehtiin sitten lukuisia muutoksia, eikä edes hyökkäyksen toteutuminen ollut läheskään niin varmaa, kuin jälkeenpäin on arveltu. Jo alkuperäisessä ohjeessa 18.12. todettiin ”odotettavissa olevat liittolaiset” Romania ja Suomi sekä määritettiin niille myös alustavasti tehtävät. Leningradin valtaamiseksi oli tarkoitus hyökätä Saksan päävoimilla Baltian maiden läpi, ja suomalaisilta odotettiin vastaantuloa Laatokan molemmin puolin mutta ei suoranaisesti hyökkäystä Leningradiin.

Suomen yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Erik Heinrichs kutsuttiin vierailulle Berliiniin ja 30. tammikuuta neuvotteluun maavoimien esikuntaan Zosseniin kenraalieversti Franz Halderin luo. Halder viittasi kenraali Talvelalle joulukuussa esittämiinsä kysymyksiin ja totesi, että sodan varalle on tarpeen ryhtyä neuvottelemaan yhteistyöstä. Heinrichsin muistiinpanojen mukaan Halder huomautti: ”Mahdollinen aseellinen konflikti tulee ratkaistavaksi offensiivisesti... Voimme taustana olettaa saksalaisten etenevän Baltian maiden kautta Pietaria kohti.” Kysymykseen suomalaisten toivomuksista Heinrichs vastasi: ”Ensin on Hanko vallattava, johon tarvitaan kaksi divisioonaa. Olisi myös edullista, jos Saksa sitä ennen miehittäisi Ahvenanmaan ja sieltä käsin esim. ilmavoimilla tukisi hyökkäystä.” Halder puolestaan ilmoitti, että ”Lapissa Saksan kaksi vuoristodivisioonaa, ainakin, voi hyökätä Kantalahteen.”

Kun Heinrichsin käynti Berliinissä toi Mannerheimille tietoa Saksan hyökkäyssuunnitelman toteuttamisajatuksista Suomen suunnalla ja myös Saksan tuesta, presidentti Risto Ryti sai aiheen toimittaa lähettiläs Kivimäen välityksellä Saksan ulkoministeriölle 5. helmikuuta tiedonannon, jonka mukaan Suomi tukeutuu täysin Saksaan. Hallituksen sisärengas päätti helmikuun puoliväliin mennessä, että oli syytä luottaa Saksan apuun vastustettaessa Neuvostoliiton vaatimuksia Petsamon nikkelikaivosta koskevassa kiistassa. Samalla päätettiin jatkaa Saksan kanssa sotilaallisen yhteistoiminnan valmistelua, mutta salaamissyistä Paasikivelle ei kerrottu näistä käänteistä. Jouduttuaan vaikeaan asemaan Moskovassa Paasikivi esitti eroanomuksen vedoten oikeuteensa päästä jo eläkkeelle.

Kohti uutta sotaa vuonna 1941

Barbarossa-suunnitelma kehittyi talven kuluessa ja samalla muuntui siten, että suomalaisille varattu rooli kasvoi yhä suuremmaksi, kun Hitler piti kiinni siitä, että ensimmäisenä tavoitteena olisi Leningradin valtaaminen. Pohjoisessa tavoitteiksi asetettiin Murmansk ja Muurmannin rata.

Saksalaisten upseerien yhteydenotoista Suomeen tärkeimmät koskivat juuri Lappia, joka jo varhain suunniteltiin annettavaksi Saksan armeijan päävastuulle. Tuossa vaiheessa ei ollut mitään tarvetta lähteä tekemään konkreettisia sopimuksia suunnitelmien toteutuksesta. Kuitenkin Lapissa ryhdyttiin eräisiin tietöihin ja varastoalueiden rakentamisiin saksalaisten toivomusten mukaisesti.

Balkanin sotatoimien vuoksi Saksan sodanjohto joutui siirtämään itään suunnattavan hyökkäyksen ajankohtaa toukokuusta kesäkuulle. Barbarossan valmistelujen hidastuessa saksalaiset tehostivat harhautusoperaatioita peittääkseen joukkojen keskityksien todellista syytä ja viivyttääkseen Neuvostoliiton reaktioita. Vaikka täydellinen salaaminen oli mahdotonta, harhautukset onnistuivat niin hyvin, että Josif Stalin ei halunnut uskoa Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan olevan todella tulossa jo kesäkuussa. Hän epäili loppuun asti, että tiedot hyökkäysvalmisteluista olivat englantilaisten juonia, joilla provosoitaisiin sota Saksan ja Neuvostoliiton välille.

Suomen poliittinen ja sotilasjohto pysyi epätietoisena Saksan todellisista aikeista toukokuun puoliväliin saakka. Kun Barbarossan aloitus Balkanin sotatoimien vuoksi viivästyi, saksalaiset kävivät varovaisiksi tietojen tai edes vihjeiden antamisessa suunnitelmien etenemisestä. Yhteistyökumppaneille syötettiin muun muassa harhatietoa siitä, että meneillään olisi neuvotteluja Saksan aluevaatimuksista Ukrainan suunnalla. Muutenkin kaakkoinen (Mustanmeren, Kaukasian ja Turkin salmien) suunta oli näissä harhautuksissa keskeisellä sijalla.

Hitler valmisteli hyökkäyksestä Neuvostoliittoon totaalista tuhoamissotaa, mutta se haluttiin pitää vain pienen piirin tiedossa. Wehrmachtin ylimmälle johdolle asiaa selvitettiin Hitlerin puhuttelussa 30. maaliskuuta. Suomeen ei kantautunut tietoa siitä, että suomalaisille jo tuolloin kaavailtiin laajoja tehtäviä sodanjälkeisessä Pohjois-Venäjän hallinnossa.

Suomen poliittisen ja sotilasjohdon epätietoisuus Saksan suunnitelmien toteutuksesta jatkui yhä toukokuun alkupuolella. Tyypillinen harhautus oli Saksasta lähetetyn tohtori Ludwig Weissauerin käynti 8. toukokuuta tapaamassa presidentti Rytiä, joka kirjoitti siitä päiväkirjaansa: ”Weissauer luonani. Antoi huonon arvosanan ruotsalaisista. Hän arveli Saksan armeijan, jos sota Saksan ja Venäjän välillä syttyisi, pystyvän muutamassa viikossa lyömään venäläiset. Hän uskoi kuitenkin varmasti, ettei sotaa Saksan ja Venäjän välillä syttyisi ennen kevättä 1942, ehkä ei vielä silloinkaan. Kun venäläisetkin hyvin tietävät, ettei Saksa halua käydä talvisotaa Venäjällä, saattaa talvi 1941–42 muodostua Suomelle vaaralliseksi.”

Viimeistään helmikuussa Petsamon nikkelikriisin kärjistymisen aikaan Neuvostoliitossa pääteltiin, että Suomi on saanut Saksan tuen ja luvannut yhteistyötä. Neuvostoliitto pyrki keväällä vaikuttamaan siihen, ettei Suomi sallisi alueensa käyttöä ainakaan täysimittaiseen hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Samalla Neuvostoliiton sotilasjohto valmistautui ennaltaehkäisevään hyökkäykseen Saksaa ja sen liittolaismaiksi luettuja Suomea, Unkaria ja Romaniaa vastaan. Stalin ei kuitenkaan antanut lupaa hyökkäyksien toteutukseen vaan pyrki kaikin tavoin välttämään Saksan provosoimista sotaan.

Hitler suositti Barbarossan suunnittelijoille, että Mannerheim johtaisi Suomessa Oulujärvestä etelään olevia joukkoja ja Saksan Norjan-armeija siitä pohjoiseen tulevia joukkoja riippumatta siitä, kumman valtakunnan asevoimia noilla alueilla oli toiminnassa. Saksan hyökkäyssuunnitelmassa tavoitteeksi pohjoisessa asetettiin Murmanskin valtaamisen ohella hyökkäys Vienanmeren rannalle Kantalahteen ja lopulta koko Kuolan niemimaan valtaaminen.

Saksan merivoimien 6. maaliskuuta antamassa valmistelukäskyssä esitettiin kaikkien merioperaatioiden alistamista saksalaisten komentoon. Suomen laivastolle määrättiin tehtäväksi heti alkuvaiheessa osallistua Suomenlahden alueella Neuvostoliiton väylien ja satamien miinoittamiseen. Suomen satamien ja laivastotukikohtien tuli olla Saksan käytettävissä jo hyvissä ajoin ennen sodan alkua. Myös Ahvenanmaa oli miehitettävä mahdollisimman varhain ja Hanko eristettävä tai kaapattava haltuun.

Epätietoisuus Saksan aikeista ja aikatauluista hälveni, kun Hitlerin poliittinen edustaja ministeri Karl Schnurre tuli Helsinkiin 20. toukokuuta kertomaan presidentti Rytille, että sodan varalta oli aika ryhtyä ylimpien sotilasjohtajien konkreettisiin neuvotteluihin. Suomen poliittinen johtoryhmä, Ryti, Mannerheim, Rangell, Walden ja Witting, päätti heti Schnurren käynnin jälkeen ottaa Saksan tarjouksen vastaan.

Neuvottelut aloitettiin Salzburgissa 25. toukokuuta, ja ne jatkuivat seuraavana päivänä Berliinin lähellä Zossenissa ja kesäkuun alussa Helsingissä. Mannerheim määräsi lähimmän apulaisensa, yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin vastaamaan yhteydenpidosta Saksan sotilasjohtoon. Suomalaisille kerrottiin, että voimakas hyökkäys suunnataan Baltian maiden kautta kohti Leningradia. Pohjoisessa katkaistaan yhteydet Venäjältä Englantiin. Sitten käytiin läpi luettelo Suomea koskevista tehtävistä, jolloin myös sovittiin, että Pohjois-Suomessa toimivat suomalaisjoukot tulevat saksalaisten ohella kenraalieversti von Falkenhorstin komentoon, kun taas suunnilleen Oulujoen linjan eteläpuoliset voimat toimivat sotamarsalkka Mannerheimin alaisina. Suomen liikekannallepanon ajankohta määräytyisi Saksan joukkojen keskitysaikataulun mukaisesti.

Kun sotilaalliset puitteet oli saatu verraten hyvin jo selväksi, oli aika tehdä tarvittavat poliittiset päätökset. Presidentti Rytin luona kokoontui 30. toukokuuta eräänlainen hallituksen laajennettu ”sisärengas” (Ryti, Witting, Walden, Kivimäki, Pakaslahti, Mannerheim, Heinrichs ja Talvela) muotoilemaan Saksalle esitettäviä poliittisia toivomuksia. Niihin kuuluivat turvallisuustakuut, rajatoivomukset, elintarvikeapu ja oikeudet Petsamon nikkeliin.

Suomessa hallituksen vaiheittain tekemät päätökset Saksan rinnalle asettumisesta salattiin koko kevätkauden tehokkaasti. Se oli edullista sekä suomalaisille että saksalaisille, eikä kumpikaan osapuoli halunnut tehdä mitään poliittisesti tai edes sotilaallisesti sitovia yleissopimuksia. Toisaalta Saksan kannalta oli samantekevää, millaisilla sopimuksilla valmisteluja suoritettiin, kunhan ne käytännössä palvelivat Barbarossa-suunnitelman päämääriä. Saksa halusi yleensäkin säilyttää määräysvallan itsellään ja sitoa liittolaisensa hyökkäysvalmisteluihin aina erikseen sovittavin toimin. Tätä periaatetta sovellettiin myös Suomeen.

Suomen poliittiset ja sotilaalliset johtajat olivat luonnollisesti tietoisia siitä, että kyseessä oli suurten riskien yritys, mutta paluutietäkään ei enää ollut näkyvillä. Presidentti Ryti esitti näkemyksensä katsauksessa valtioneuvostolle 9.6. ja kirjasi sen myös päiväkirjaansa: ”Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään... Jos Venäjä voittaa sodan, on meidänkin asemamme muodostuva vaikeaksi, ehkä toivottomaksi.”

Saksalaiset sopivat Suomen sotilasjohdon kanssa kesäkuun alkuviikolla Helsingin neuvotteluissa liikekannallepanon aikatauluista ja saksalaisten esikuntien tulosta Suomeen. Saksan maavoimien esikunnasta lähetettiin jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth pitämään yhteyttä sotamarsalkka Mannerheimiin ja puolustusvoimien päämajaan. Hän sai yksityiskohtaiset toimintaohjeet yleisesikunnassa Berliinin lähellä Zossenissa 12.6. Ohjeista kävi ilmi, että hänen tuli vastata suomalaisten sotatoimien sopeuttamisesta Saksan Barbarossa-suunnitelmaan.

Kesäkuun alkupuolella ryhdyttiin Lapissa jo käytännöllisiin toimiin, jotka merkitsivät Suomen vahvaa sitoutumista Saksan hyökkäykseen. Suojajoukkoja kutsuttiin palvelukseen 10. kesäkuuta alkaen, ja Pohjois-Suomen joukkojen liikekannallepano alkoi 15. päivänä, kaksi päivää ennen yleisen liikekannallepanon aloitusta. Samana päivänä suomalaiset joukot Pohjois-Suomessa alistettiin ylipäällikön käskyllä Saksan Norjan-armeijan (AOK Norwegen) alaiselle Suomen johtoportaalle, joka asettui Rovaniemelle. Saksalaisten vastuualue ulotettiin Oulujärven tasalle. Tämä vastasi Barbarossa-suunnitelman mukaista ajatusta hyökätä Suomen alueelta Murmanskiin ja Muurmannin radalle.

Suomen puolustusvoimien toiminta oli tuossa vaiheessa jo kytketty vahvasti Saksan laatimiin aikatauluihin. Merkittävimmät yhteistyövalmistelut koskivat meri- ja ilmavoimien toimintaa. Saksalaisia sotalaivoja saapui Suomen aluevesille valmiusasemiin yhteensä noin 40. Niiden mukana sotatoimiin valmistautui myös viisi suomalaista sukellusvenettä. Nämä toimet onnistuttiin vielä hyvin salaamaan.

Lapissa toimintansa aloittaneen saksalais-suomalaisen armeijan eteläiselle osalle keskitettiin suomalainen III armeijakunta, komentajana kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo. Siihen kuului kaksi divisioonaa (numeroltaan 3. ja 6.). Tämän noin 30 000 sotilaan armeijakunnan tehtävänä oli tukea saksalaisten hyökkäystä kohti Muurmannin rataa ja Vienanmerta.

Kenraali Erfurth kertoi 21. kesäkuuta kello 14 Helsingissä yleisesikunnan päällikölle, että Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkaa seuraavana aamuna Barbarossa-suunnitelman mukaisesti. Suomen taholta ilmoitettiin puolustusvoimien olevan valmiina toteuttamaan osuutensa suunnitelmien määrittämällä tavalla. Saksalaisten kanssa oli sovittu, että Suomi liittyy Saksan mukaan hyökkäykseen vasta viikon päästä.

Saksan hyökkäyksen alku 22.6.1941 ja Suomen liittyminen mukaan

Hitler päiväkäskyssään itärintaman joukoille ja myös radioidussa julistuksessa Saksan kansalle aamulla 22.6. ilmoitti Suomen olevan Romanian lailla jo mukana itärintaman sotatoimissa. Suomen johto ei voinut mitään sille, että Hitler jo niin varhain päiväkäskyssään julisti Suomen toimivan Lapissa saksalaisten kanssa liitossa ja osallistuvan Saksan itärintamalla alkavaan ratkaisevaan taisteluun, jonka ”päämääränä on pelastaa koko eurooppalainen sivilisaatio ja kulttuuri”. Puhuttiin myös alkaneesta ”ristiretkestä bolshevismia vastaan”.

Kaikessa hiljaisuudessa Suomen puolustusvoimat avustivat jo Saksan hyökkäystä. Miinoitteiden laskeminen alkoi yöllä 21./22.6. – muutama tunti ennen Saksan itärintaman hyökkäyksen alkua – ja suomalaiset sukellusveneetkin olivat noissa sotatoimissa mukana. Suomen rannoilta lähteneet alukset miinoittivat Suomenlahden väyliä ja Neuvostoliiton satamien edustoja, ja saksalaiset, Itä-Preussista lähteneet pommikoneet käyttivät Suomen aluetta hyökkäyksissä Leningradin kohteita vastaan.

Venäläisille selvisi nopeasti, että heitä vastaan hyökättiin Suomen alueilta, mutta reaktiot olivat aluksi laimeita rajoittuen pariin hajanaiseen pommitukseen. Tilanne oli hyvin epäselvä Neuvostoliiton asevoimille, jotka olivat joutuneet pahasti yllätetyiksi ja kärsivät heti suuria tappioita. Kesti viikon verran, ennen kuin keskitetysti johdetut vastatoimet alkoivat.

Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 25.6. monia Etelä-Suomen kohteita, muun muassa Turun lentokenttää ja satamaa. Päämaaleina olivat lentokentät, esimerkiksi Malmi Helsingin laidalla, mutta niille tuli verraten vähän vaurioita, ja Suomen ilmapuolustus aiheutti hyökkääjille pahoja tappioita. Hallitus sai aiheen illalla todeta Suomen joutuneen sotaan.

Hitler oli lähettänyt jo 21.6. presidentti Rytille kirjeen, jossa vahvistettiin Saksan ja Suomen sotilasviranomaisten keskenään tekemät välipuheet poliittisesti päteviksi, ja Ryti vastasi siihen kirjeellä 28.6. todeten olevansa vilpittömästi iloinen siitä, että alkaneessa taistelussa saksalaiset ovat Suomen aseveljiä.

Saksan toivomusten mukaisesti kohta perustettiin Karjalan armeija, jonka komentajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Siihen keskitettiin 100 000 sotilasta, jotka lähtivät 10. heinäkuuta hyökkäykseen kohti Syväriä. Saksalaisten piti tulla sinne etelästä vastaan Leningradin saartamiseksi. Näin suomalaiset lähtivät ”kesäsotaan”, josta ryhdyttiin myöhemmin käyttämään nimitystä ”jatkosota”. Aluksi sotatoimet sujuivat hyvin, mutta syksyn tullen alkoi näyttää ilmeiseltä, että Saksa ei pystykään lyömään puna-armeijaa ennen talven tuloa. Se merkitsi kasvavia vaikeuksia myös suomalaisille, ja oli varauduttava sodan pitkittymiseen. Talvi oli ankara, mutta kesällä 1942 tilanne jälleen näytti valoisammalta. Saksa kykeni muutamassa kuukaudessa etenemään Etelä-Venäjällä Volgalle ja Kaukasiaan, mutta pohjoisessa rintamat jäykistyivät parin vuoden ajaksi asemasotaan.

Saksan tappio alkoi häämöttää vuonna 1943 ja sen myötä uhka Suomelle

Saksan kärsittyä musertavan tappion Stalingradissa vuoden 1943 alussa Suomen hallitus joutui vakavasti pohtimaan, miten sodasta voitaisiin päästä irti mahdollisimman vähin vaurioin. Ratkaisevasta voitosta tai Suur-Suomesta ei ylimmän johdon arvion mukaan voinut olla enää puhettakaan, mikä kuvastui myös propagandalle annetusta ohjeesta hillitä vihollista koskevaa kielenkäyttöä ja Saksan aseveljeyden ylistystä. Nyt alkoi olla kysymys itsenäisyyden säilyttämisestä ja henkiin jäämisestä. Toisaalta propaganda piti siitä huolta, ettei tilanteen vakavuus helposti paljastunut eikä tappiomieliala päässyt leviämään. Siksi myös poliittisissa piireissä, ennen kaikkea kansanedustajien keskuudessa, uskottiin yhä muun muassa Itä-Karjalan pitämisen mahdollisuuksiin puhumattakaan vuoden 1939 rajoista. Lähinnä ruotsinkielisen lehdistön, liberaalien ja vasemmiston piireissä alkoi kuitenkin kehittyä ”rauhanoppositio”, joka vaati toimia sodasta irtautumiseksi ja suhteiden vaalimista Yhdysvaltoihin.

Mannerheim piti huolta siitä, että suhteet saksalaisiin säilyivät hyvinä. Hän korosti alaisilleen ja hallitukselle, että Suomi oli täysin riippuvainen Saksan sotamenestyksestä, eikä puheita ”erillissodasta” tai ”erillisrauhasta” sallittu puolustusvoimien piirissä. Saksa puolestaan alkoi kiristää otetta liittolaismaistaan, jotta ne eivät pääsisi livahtamaan pois yhteisestä rintamasta. Suomenkin osalta alkoi diplomaattinen vääntö tasapainoiltaessa Saksan suhteiden ylläpidon ja rauhanpyrkimysten välillä. Sotilaallinen yhteistyö sen sijaan jatkui entisellään, vaikkakin Mannerheim vaikutti siihen, että suomalaiset joukot eivät enää, eräin poikkeuksin, jatkaneet toimintaansa pohjoisessa Saksan vastuualueilla.

Teheranin konferenssissa Saksan vastaisen liittokunnan johtajat, ”kolme suurta”, päättivät 1.12.1943 Suomelle määrättävistä rauhanehdoista. Niihin kuului talvisodan maaliskuussa 1940 päättäneen rauhansopimuksen palauttaminen voimaan lisättynä Petsamon luovutuksella ja sotakorvauksilla. Suomen eduskunta ei kuitenkaan vielä keväällä 1944 suostunut noihin ehtoihin, kun armeija oli kaukana Syvärillä ja Äänisen rannoilla. Sotaväsymys alkoi kylläkin jo vaivata kansaa ja sotilaita, joten halukkuus sodasta irtautumiseen huonoillakin ehdoilla voimistui.

Lähestyvän myrskyn odotusta keväällä 1944

Suomen rauhantunnustelut keväällä 1944 herättivät Saksan taholta poliittista kritiikkiä ja aikaansaivat osittaisen asevientikiellon Suomeen. Myös viljan toimituksiin ilmaantui häiriöitä. Poliittisen painostuksen ohella syynä oli myös Saksan haluttomuus toimittaa aseita Suomen rauhallisille rintamille, kun tarve muualla oli paljon suurempi.

Hälventääkseen Saksan epäluuloja Mannerheim lähetti 11. toukokuuta Hitlerille henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän kiitti Saksan viimeaikaisista runsaista asetoimituksista ja kenraali Heinrichsin juuri Saksan päämajassa Berchtesgadenissa saamasta informaatiosta. Mannerheim kertoi noiden asetoimitusten huomattavasti parantaneen Suomen puolustusvoimien taistelukykyä ja lupasi, että ne ”tulevat kaikissa olosuhteissa kuulumaan ainoastaan meille”.

Odottava, hermostunut tunnelma jatkui päämajassa, kun saksalaisten esittämä kritiikki ei laantunut ja näkymät aseiden ja viljan toimitusten suhteen olivat sumeat. Lopulta Hitlerin pitkä vastauskirje Mannerheimille saapui Mikkeliin 1. kesäkuuta tuottaen kohteliaasta sävystään huolimatta pettymyksen. Hitler viittasi Mannerheimin toteamukseen, että Saksa on avustanut Suomea huolimatta kasvavista tarpeista varustaa uusia saksalaisia ja liittolaisten divisioonia. Italian petos tuotti Saksalle suuria ongelmia vieden itärintamalle tarkoitettuja joukkoja Välimeren suunnalle. Tällaisia yllätyksiä ei aiottu enää sietää. Viitattuaan lännestä uhkaavaan maihinnousuun Hitler ilmoitti: ”Tältä pohjalta Teidän, Herra Marsalkka, on ymmärrettävä, että en voi ottaa vastuulleni sitä, että seistessämme ehkä koko maailmanhistorian ratkaisevimman taistelun edessä antaisin ainoankaan aseen pois tietämättä varmasti, että se jollakin muulla kohdalla käytettynä tulisi vielä positiivisemmin ja keskitetymmin yhteiseksi hyödyksi.”

Tavatessaan Mannerheimin onnittelukäynnillään syntymäpäivän johdosta 4. kesäkuuta kenraali Erfurth havaitsi Hitlerin vastauskirjeen tuottaneen marsalkalle syvää huolta. Tapaamista varten Mannerheim oli kiinnittänyt asepukuunsa kaikki saksalaiset kunniamerkkinsä ja vakuutti Suomen pysyvän Saksan rinnalla. Mannerheim moitti poliitikkoja asioiden huonosta hoidosta viime kuukausina ja totesi: ”Ellemme saa Saksasta lainkaan aseita, me häviämme sodan. Jos olisimme tienneet, että Saksa eräänä kauniina päivänä kieltäisi meiltä aseavun, emme olisi milloinkaan päättäneet ryhtyä sotaan. Usko Saksan voittoon mutta myös Saksan apu on viitoittanut meidän tiemme.”

Kun Mannerheimin syntymäpäivää juhlittiin verraten pienimuotoisesti mutta silti juhlavasti sekä Mikkelin lähellä Sairilan kartanossa että Ensossa, ei ulkonaisesti näkynyt merkkejä suuresta uhkasta. Tietoisuus Suomea kohtaavan hyökkäyksen mahdollisuudesta Leningradin vapauduttua saarrosta talvella 1944 oli jo pakottanut etsimään keinoja Karjalan kannaksen puolustuksen vahventamiseksi. Se olisi vaatinut lisäjoukkoja, mutta vetäytyminen Itä-Karjalasta näytti vaikealta toteuttaa. Se oli vallattu suurin uhrauksin, joten siitäkin syystä irtautumista oli vaikea perustella.

Kysymys Itä-Karjalan pitämisestä vahvoin joukoin oli Heinrichsin kertoman mukaan vuoden 1944 alkupuolella esillä kolmasti myös hallituksen edustajien kanssa. Vaikka Mannerheim ei strategista perusajatusta muuttanut, hän käski eräitä valmiustoimia, joihin kuului erityisesti Panssaridivisioonan siirto Viipurin alueelle. Päämajan operatiivinen osasto esitti lisäjoukkojen keskittämistä Karjalan kannaksen suunnalle mutta ei saanut Mannerheimilta suostumusta. Myöskään Kannaksen linnoittamista ei tuntuvasti tehostettu.

Mannerheim aivan ilmeisesti pelkäsi, että joukkojen osittainenkin irrottaminen Itä-Karjalasta antaisi signaalin yleisestä vetäytymisestä ja heikentäisi puolustuksen kestävyyttä. Hän perusteli eräissä yhteyksissä Itä-Karjalan pitämistä ajatuksella, että sitä voitaisiin käyttää panttina rauhanneuvotteluissa. Se saattoikin olla yhtenä syynä mutta ei varmaankaan ainoana. Joka tapauksessa Itä-Karjalan pitäminen vahvoin joukoin osoittautui erittäin suuria riskejä sisältäväksi.

Jälkeenpäin arvioituna vaikuttaa hyvin erikoiselta, että Mannerheim ei pitänyt – tai ilmoittanut pitävänsä – hyökkäyksen uhkaa Karjalan kannaksella keväällä 1944 erityisen vakavana, vaikka rintamalinja oli lähempänä Leningradin keskustaa kuin raja oli ollut syksyllä 1939. Silloin se Mannerheimin mielestä oli vaarallisen lähellä suurkaupunkia, ja hän ehdotti rajan siirtoa lähemmäksi Viipuria. Toisaalta voidaan myös Heinrichsin tavoin epäillä, että Mannerheim kyllä pelkäsi suurhyökkäyksen kohta alkavan mutta ei keksinyt mitään todella pätevää keinoa sen torjumiseksi. Siksi hän myös pyrki rauhoittamaan mielialoja, ja se heijastui sekä päämajan tiedustelun että rintamavastuussa olevien yhtymien, erityisesti painopistesuunnalla olleen IV armeijakunnan, taisteluvalmiuden kohottamisen laiminlyönteinä. Kaikkiaan näyttää siltä, että sotilasjohdon tilannearvioissa ja toimenpiteissä keväällä 1944 on vielä paljon tutkittavaa.

Etulinjan joukoissa Valkeasaaressa ja sen lähialueilla hyökkäyksen uhka kyllä koettiin konkreettisesti. Siihen reagoitiin joko peläten tai vähätellen, mutta viimeistään 8. kesäkuuta alkanut hiljaisuus teki kammottavan vaikutuksen etulinjan sotilaisiin. Siinä vaiheessa heillä ei paljon ollut enää tehtävissä.

Suurhyökkäys vei Suomen katastrofin partaalle

Karjalan kannaksella pääasemaa vastaan alkoi varhain aamulla 9. kesäkuuta voimakas tulitus, johon osallistui runsaasti ilmavoimia ja tykistöä. Pommitusten ja tykistötulen vaikutusta on kuvattu tyrmääväksi, ja se tuli yllätyksenä ainakin voimakkuutensa puolesta. Pääasema Valkeasaaressa murtui JR 1:n alueella 10.6. Puolustajat joutuivat suuria tappioita kärsittyään epäjärjestyksessä vetäytymään kohti taempaa, linnoittamisen osalta yhä keskeneräistä VT-asemaa, jonne matkaa oli 20–30 kilometriä.

Tilannekuva sekä päämajassa että rintamavastuussa olleen IV armeijakunnan esikunnassa oli hyvin epäselvä. Varmaa oli vain, että odotettu hyökkäys oli nyt alkanut, mutta sen todellisesta voimasta ei ollut käsitystä, eikä myöskään rintaman nopeaa romahdusta osattu odottaa. Joukkojen saamat tilannetiedot ja käskyt olivat epäselviä ja vanhenivat jo matkalla. Erityisen haitallisesti vaikutti se, etteivät Karjalan kannaksen reservit olleet saaneet ajoissa tilannetietoja ja valmistautumistehtäviä.

Pahasti yllätetyssä päämajassa vallitsi aluksi melkoinen hämminki. Ylipäällikkö kantoi myös tässä tilanteessa päävastuun sotatoimien johtamisesta ja yhteydenpidosta poliittiseen johtoon. Kokeneena sotilaana hän ei pahasti järkkynyt, vaikka tunnustikin tilanteen äärimmäisen vakavuuden. Hän pystyi työskentelemään pitkiä päiviä ja antamaan tilanteen vaatimia käskyjä, joista tärkeimpiä olivat käskyt Itä-Karjalan tyhjentämisestä ja siellä olleiden joukkojen merkittävästä siirtämisestä Karjalan kannakselle.

Tärkeänä edellytyksenä joukkojen siirroille oli Itä-Karjalasta Viipuriin ja edelleen Kannakselle johtavien rautateiden säilyminen liikennekelpoisina. Jälkeenpäin on pohdittu, miksi Neuvostoliiton ilmavoimat eivät voimakkaammin hyökänneet noita kuljetuksia vastaan. Syynä oli lähinnä sopivan pommituskonekaluston puute, sillä se oli jo pääosin varattu valmistelemaan 22.6. alkavaksi määrättyä suurhyökkäystä Valko-Venäjällä. Vasta Venäjän arkistojen avautuminen 1990-luvulla paljasti, että mukana oli myös onnea, sillä Viipuriin aamuyöksi 10. kesäkuuta käsketty 600 pommikoneen suurhyökkäys peruuntui viime hetkellä sääongelmien vuoksi. Pommituksen toteutuminen olisi estänyt rautatiekuljetukset usean päivän ajaksi. Tuon mittakaavan pommitusta ei enää uusittu, koska Stalin määräsi strategiset pommitusilmavoimat valmistelemaan hyökkäystä Valko-Venäjälle.

VT-aseman nopean murtumisen vuoksi päämajaan levisi pessimismi, mistä kertoi Mannerheimin Helsinkiin lähettämä ilmoitus 15. kesäkuuta: ”Armeija on lyöty.” Parin päivän kuluttua hallitus sai häneltä uuden varoituksen, että rintaman romahdus voi olla vain tuntien kysymys. Mannerheim kehotti nopeasti tunnustelemaan aselevon mahdollisuuksia.

Neuvostoliitolle lähetettiin 22.6. viesti: ”Suomi on valmis luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan.” Samalla kysyttiin rauhanehtoja. Siihen tuli seuraavana päivänä vastaus, että ensin on saatava Suomen hallitukselta ilmoitus antautumisesta. Samoihin aikoihin Helsinkiin saapui Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop, joka parin päivän painostuksen jälkeen sai presidentti Rytin lähettämään Hitlerille kirjeen, jossa sitouduttiin sodan jatkamiseen Saksan kanssa. Valtioneuvosto oli hyväksynyt Rytin kirjeen sisällön, jonka Hitler totesi riittäväksi vakuudeksi siitä, että Saksa voi jatkaa aseiden ja joukkojen toimituksia Suomeen. Yhdysvallat katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen mutta pidättyi edelleen sodan julistamisesta.

Huolimatta Viipurin menetyksestä 20. kesäkuuta päämajassa alkoi jo viritä optimismi. Ylimmän johdon käyttöön 19.6. laadittu vihollistilannearvio sisälsi johtopäätöksen, että Leningradin rintaman hyökkäyksen tavoitteena olisi pääpiirtein Moskovan rauhan 1940 rajan saavuttaminen eivätkä voimat riittäisi koko Suomen valloitusyritykseen. Toisaalta Mannerheim jo 21. kesäkuuta alkaen tiesi, että joukkojen siirrot Itä-Karjalasta ovat tuomassa riittävästi voimaa taempaan eli VKT-asemaan Viipurin – Vuoksen linjalle, jolloin yhdessä Saksan avun kanssa tilanne saataisiin vakautetuksi. Se onnistuikin raskaissa taisteluissa kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa.

Nykyisin tiedetään, että Stalin oli antanut Leningradin rintamalle Viipurin valloituksen jälkeen 21.6. tehtävän jatkaa hyökkäystä Virojoen – Lappeenrannan – Imatran tasan valtaamiseksi ja valmistautua jatkamaan Kymijoelle. Toisaalta hyökkäykseen ei luvattu rintaman pyytämiä lisäjoukkoja, mikä heikensi sen onnistumisen edellytyksiä, ellei hyökkäys pääsisi nopeasti käyntiin ennen suomalaisten puolustuksen vahvistumista. Rintaman sisäisin toimin Baltiasta kylläkin tuotiin vielä vahvistuksia erityisesti hyökkäykseen Viipurinlahdelle. Stalin päätti 11. heinäkuuta lopettaa hyökkäyksen Karjalan kannaksella. Sitä ennen oli jo keskeytetty armeijoiden hyökkäyksiä ja aloitettu kuluneiden divisioonien ja raskaiden panssariyksiköiden siirto etelämmäksi Baltiaan.

Vaikea irtautuminen sodasta

Suomen kannalta erityisen huolestuttavaa oli heinäkuussa Saksan tilanteen katastrofaalinen heikkeneminen. Puna-armeijan Valko-Venäjällä 22. kesäkuuta aloittama suurhyökkäys, operaatio Bagration, oli heinäkuussa etenemässä jo Itämeren rannalle ja Varsovan edustalle. Saksalaisten Keskustan armeijaryhmä lähes tuhoutui, ja maayhteys Viroon katkesi.

Heinäkuussa 1944 Suomi oli jäämässä Neuvostoliiton kannalta sivusuunnaksi, mutta Helsingissä todettiin, että pitää kiirehtiä yrityksiä sodasta irtautumiseksi. Suomen puolustusvoimien saavuttaman torjuntamenestyksen ja toisaalta puna-armeijan joukkojen irrottamistarpeen aiheuttaman aikapulan vuoksi Neuvostoliiton hallitus toimitti 14. heinäkuuta Ruotsin välityksellä tiedon, että se oli yhä valmis keskustelemaan rauhasta, mutta aloitteen oli tultava Suomen taholta. Neuvostoliitto edellytti kuitenkin presidentti Rytin ja ministeri Tannerin siirtymistä syrjään ja uuden hallituksen muodostamista.

Presidentti Ryti erosi ja marsalkka Mannerheim määrättiin eduskunnan säätämällä lailla 4. elokuuta hänen seuraajakseen. Myös Linkomiehen hallitus jätti eronpyyntönsä, koska se oli vahvasti sitoutunut Rytin 26.6. Hitlerille lähettämään kirjeeseen, jossa vakuutettiin Saksalle yhteisen taistelun jatkamista.

Viimeisten sotavuosien aikana johtotehtävistä sivussa ollut Paasikivi esitti uutistoimisto AP:lle haastattelussa ulkopoliittisen ohjelman, joka päiväkirjaan (2.8.) kirjoitettuna kuului seuraavasti:

a. Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat ulkopoliittisesti toisarvoisia.

b. Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään.

c. Konflikteja vältettävä.

d. Suomen on kartettava Venäjälle vihamielistä ulkopolitiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä.

e. Tähän on pyrittävä, huolimatta pettymyksistä, joita olemme saaneet ja saamme kokea.

Tuo ohjelma tuli myöhemmin syksyllä kaikille tutuksi, ja silloin myös Mannerheim sen hyväksyi, mutta elokuun alussa julkisuuteen kerrottuna se oli luonnollisesti radikaalin tuntuinen. Sen vuoksi Paasikivi leimautui Saksan ja sen kannattajien silmissä entistä enemmän myöntyväisyysmieheksi ja rauhanopposition edustajaksi. Mannerheimia suututti haastatteluun liittynyt Paasikiven jälkikommentti, että sotilasjohto oli syypää tilanteeseen. Vasta parin kuukauden kuluttua he sopivat erimielisyytensä ja ryhtyivät yhteistyöhön.

Liittoutuneiden piirissä oli valmisteltu Suomelle esitettäviä rauhanehtoja Teheranin konferenssin 1.12.1943 tekemien päätösten pohjalta. Ison-Britannian ulkoministeri Eden laati 9.8.1944 ja hyväksytti myös hallituksessa laajan selvityksen Neuvostoliiton asemasta ja pyrkimyksistä itäisessä Euroopassa sodan päätösvaiheessa. Hän arvioi Neuvostoliiton kärsineen sodassa niin suuria vaurioita, että se tulee keskittymään pitkäksi ajaksi jälleenrakennukseen. Neuvostoliitto työntää vaikutuspiiriään länteen erityisesti Balkanilla ja tavoittelee tiukoin toimin Saksan pitämistä vaarattomana, mutta Skandinavian suunnalla se pyrkinee yhteistyöhön. Englannin politiikkaa Suomen suhteen hän määritti seuraavasti: ”Vaikka me tietysti toivomme, että Suomelle jäisi jossain määrin ainakin kulttuurista ja taloudellista itsenäisyyttä sekä parlamentaarinen järjestelmä, Venäjän vaikutus tulee siellä olemaan joka tapauksessa vallitseva, eikä meillä ole mahdollisuuksia tai tärkeiden brittiläisten intressien kannalta edes aihetta kiistää tuota Venäjän vaikutusvallan kasvua.”

Suomen Tukholman-lähettiläs G.A. Gripenberg toi 24. elokuuta Mannerheimille Helsinkiin tietoja, jotka puolsivat yhteydenottoa Neuvostoliittoon rauhanmahdollisuuksien selvittämiseksi. Uutiset kertoivat Romanian antautumisesta ja liittoutuneiden armeijan tulosta Pariisiin. Myös Bulgaria katkaisi suhteensa Saksaan. Oliko Suomi nyt jäämässä Saksan viimeiseksi liittolaiseksi? Illalla Mannerheim keskusteli pitkään pääministeri Hackzellin sekä Waldenin, Tannerin ja Gripenbergin kanssa, jolloin syntyi yksimielisyys tarpeesta hakeutua yhteyteen Neuvostoliiton Tukholman-lähetystön kanssa rauhan aikaansaamiseksi. Tähän vaikutti myös Mannerheimin kanta, ettei Suomi kestäisi enää uutta hyökkäystä ja että ajankohta rauhaan olisi nyt sopiva. Tilaisuuden osallistujille tuli selväksi, että Mannerheim oli vihdoin tehnyt päätöksensä rauhantunnusteluista, ja hän vaikutti helpottuneelta.

Moskovasta saatiin 29.8. myönteinen mutta tiukkoja ennakkoehtoja sisältänyt vastaus. Suomessa ei vielä tiedetty, että sen taakse oli hankittu liittoutuneiden yhteinen kanta. Neuvostoliiton ilmoittamat ehdot sisälsivät vaatimuksen Saksan-suhteiden välittömästä katkaisemisesta ja saksalaisten joukkojen poistamisesta Suomesta kahden viikon kuluessa.

Mannerheimin virka-asunnossa Tamminiemessä 30.8. oli koolla hallituksen sisärengas ja lisäksi elokuun alussa eronnut presidentti Ryti sekä edellisen hallituksen ministerit Linkomies ja Tanner. Paikalla oli myös kenraali Heinrichs. Mannerheim ilmoitti, että rauhanneuvottelujen aloittaminen olisi ”hyppy tuntemattomaan”. Silti se oli pakko tehdä. Mannerheim sanoi, ettei hän usko länsivaltojen antavan Suomelle mitään tukea, vaikka rauhanneuvottelujen vastustajat siihen mielellään vetosivat. Hallitus kokoontui puolen yön aikaan kuulemaan Tamminiemen kokouksessa tehdyn presidentin päätöksen hyväksyä ennakkoehdot ja aloittaa rauhanneuvottelut. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että monet kansanedustajat yhä vastustivat neuvotteluja.

Helsingin, Tukholman ja Moskovan välillä vaihdettiin kiireisiä viestejä siitä, miten saksalaisten joukkojen poistuminen käytännössä hoidettaisiin. Lopulta Neuvostoliitosta tuli 1. syyskuuta uhkavaatimus, että Suomen on ilmoitettava syyskuun 2. päivän kuluessa sekä Neuvostoliitolle että Saksalle suhteiden katkaisemisesta Suomen ja Saksan välillä. Nyt Mannerheim halusi välttää mielikuvaa, että Suomi hidastelisi asiassa, joten hän esitti Neuvostoliitolle aamuyöstä 2. syyskuuta, että mahdollisimman nopeasti aloitettaisiin aselepo Suomen puolustusvoimien ja Neuvostoliiton välillä.

Eduskunta kokoontui illalla 2. syyskuuta kuulemaan pääministerin lukemaa valtioneuvoston tiedonantoa viime päivien tapahtumista ja ilmoitusta suostumisesta Neuvostoliiton ennakkoehtoihin, jota oli vaadittu rauhanneuvotteluja varten. Rauhanehdoista ei ollut vielä tarkempaa tietoa. Vaikka pääministeri vetosi Mannerheimin perusteelliseen harkintaan perustuvaan päätökseen, oikeistossa ja maalaisliitossa laajalti vastustettiin suhteiden katkaisemista Saksaan. Luottamusäänestyksessä eduskunta lopulta kuitenkin hyväksyi valtioneuvoston tiedonannon äänin 113:43. Tanner totesi siitä muistelmissaan: ”Vielä näin myöhäisessä vaiheessa oli rauhan tekoa vastustavien luku pelottavan suuri, n. neljäsosa annetuista äänistä. Tosin saadut tiedot tarjolla olevan rauhan ehdoista olivat mahdollisimman epämääräiset.”

Syyskuun 3. päivän kuluessa vaihdettiin jälleen kiireisiä viestejä Helsingin ja välityspisteenä toimineen Tukholman välillä. Hallitus antoi julkisuuteen selkeän ilmoituksen suhteiden katkaisemisesta Saksaan ja vaatimuksen saksalaisten poistumisesta kahden viikon kuluessa. Asevelisuhteen purkaminen ei silti ollut helppoa. Mannerheim lähetti kohteliaan kirjeen Hitlerille, ja Heinrichs selitti asiaa Erfurthille.

Moskovasta tuli illalla 3. syyskuuta myöntävä vastaus Suomen aloitteeseen aloittaa aselepo. Aamuyöllä 4. syyskuuta sovittiin sen alkavan samana päivänä klo 8. Tieto tästä lähti uutistoimistoille vasta kello kolmen jälkeen, joten kyseessä oli todella kiireinen aikataulu. Viestien välitykset olivat edelleen mutkikkaita ja täynnä virhemahdollisuuksia. Itse asiassa Moskovassa päästiin tekemään sotatoimien lopettamisesta päätöstä vasta aamulla 4. syyskuuta, vain kaksi tuntia ennen suunniteltua ajankohtaa. Päämaja määräsi lopettamaan taistelutoimet varmuuden vuoksi jo kello 7, ja suomalaiset joukot pitivät kiinni tuosta aselevon alkamisajasta. Neuvostoliiton puolelta tulitusta jatkettiin vielä, mutta aseet lopulta vaikenivat seuraavana aamuna 5. syyskuuta.

Kun Suomen hallitus oli jo syyskuun alussa vaatinut saksalaisia poistumaan maasta 15. päivään mennessä, he aloittivat välittömästi lähtövalmistelut. Etelä-Suomessa olleet saksalaiset sotilaat ja varastot evakuoitiin meritse yleensä suoraan Itämeren etelärannalle. Pohjois-Suomessa tilanne oli toinen, sillä heikko tiestö ja pitkät etäisyydet tekivät nopean poistumisen mahdottomaksi, ja oli otettava huomioon myös tarve puolustautumiseen puna-armeijan hyökkäyksiä vastaan. Saksalaiset tekivät poistumisen määräajan umpeutuessa hätäisesti valmistellun yrityksen vallata Suursaari, mutta suomalaiset torjuivat sen.

Pääministeri Hackzellin johtama valtuuskunta käveli 7. syyskuuta rintamalinjan yli Juustilassa ja jatkoi sitten matkaansa kohti Moskovaa kuulemaan rauhanehtoja. Moskovassa Suomen valtuuskunta joutui odottamaan neuvottelujen aloittamista useita päiviä saamatta tietoa viivästyksen syistä. Heille ei kerrottu, että liittoutuneet pitivät kiireellisempänä Romanian aselepoehtojen valmistelua ja sopimuksen allekirjoittamista, sillä sotatilanne oli siellä erittäin sekavassa vaiheessa. Liittoutuneiden sotatoimista päävastuun kantanut Neuvostoliitto sai johtavan aseman sopimustekstin muotoilussa. Romanian aseleposopimus allekirjoitettiin 12. syyskuuta, ja sen yleisiä periaatteita sovellettiin myös Suomeen. Noihin molempiin sopimuksiin sisällytettiin sekä ajankohtaisia että pysyvämpiä määräyksiä kuten Neuvostoliiton vastaisen rajan kulku. Merkittävimpänä erona oli Romanialle esitetty vaatimus asettaa Saksan ja Unkarin vastaisiin sotatoimiin vähintään 12 divisioonan joukot. Lisäksi Romanian sopimus antoi Neuvostoliitolle laajat miehitysvallan oikeudet, joten se oli selvästi ankarampi kuin Suomelle valmisteltu teksti.

Suomen valtuuskunta joutui siis odottelemaan jännityksen vallassa rauhanneuvottelujen alkamista liittoutuneiden keskinäisten neuvottelujen vaatiman ajan vuoksi. Erimielisyydet eivät kuitenkaan koskeneet sopimuksen sisältöä, sillä vain korvaus Petsamon nikkelin kaivosoikeuksista tuotti ongelmia. Britit hyväksyivät lisäyksenä keväiseen sopimusluonnokseen tehdyn Porkkalan laivastotukikohdan vuokraamisen, heillä kun oli samanlaisia tukikohtia ympäri maailman.

Vasta 14. syyskuuta tuli suomalaisvaltuuskunnalle kutsu saapua illalla neuvotteluun. Hieman sitä ennen sai jännityksen pahasti rasittama Antti Hackzell aivohalvauksen, eikä hän enää voinut osallistua valtuuskunnan toimintaan. Ensimmäisessä tapaamisessa Neuvostoliiton ja Ison-Britannian valmistelemat sopimusehdot luettiin suomalaisille ja annettiin samalla ymmärtää niiden olevan lopullisia. Vain eräistä teknisistä yksityiskohdista voitaisiin neuvotella.

Neuvostoliitto vaati, että sopimus oli viivyttelemättä allekirjoitettava. Ratkaisevan tärkeässä kokouksessa 17.9. illalla ulkoministeri Molotov – viitaten Suomen osallistumiseen Saksan rinnalla hyökkäykseen Neuvostoliittoon ja Leningradin piiritykseen – kategorisesti torjui suomalaisvaltuuskunnan tekemät alueluovutusten ja sotakorvausten lievennysesitykset. Läsnä ollut Englannin suurlähettiläs myötäili Molotovin kantaa.

Verrattuna keväällä 1944 esillä olleisiin rauhanehtoihin uutena kohtana oli Porkkalan alueen vuokraaminen Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi 50 vuoden ajaksi. Suomen valtuuskunnan yrittäessä saada sen tilalle vaihdetuksi Hankoa osoittautui, että vaatimus oli ehdoton ja myös liittoutuneiden yhteisesti tukema. Vain sotakorvausten suorituksen määräaikaan tuli myönnytyksenä yhden vuoden jatko, ja myös puolustusvoimien kotiuttamiselle jatkoaikaa annettiin kaksi viikkoa.

Välirauhansopimus tuntui useimmista suomalaisista raskaalta, ja tilanne kaikkiaan oli uhkaavan epävarma. Ei tiedetty, millaisia olivat Neuvostoliiton päämäärät ja liittoutuneiden keskinäiset sopimukset Suomen suhteen. Erityisesti velvoite Porkkalan alueen luovuttamisesta Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi herätti epäilyksiä, sillä se sijaitsi aivan Helsingin tuntumassa. Monet välirauhansopimuksen artiklat olivat myös tulkinnanvaraisia, ja oikeus tulkintoihin annettiin Helsinkiin saapuvalle valvontakomissiolle.

Uusi hallitus muodostettiin Urho Castrénin johdolla 21. syyskuuta lähinnä edellisen pohjalle. Mukaan otettiin nyt myös entisistä rauhanopposition jäsenistä sosialidemokraatit Karl-August Fagerholm ja Eero Wuori, jotka suostuivat tehtävään vasta Väinö Tannerin kovan painostuksen jälkeen. Ulkoministerinä jatkoi Carl Enckell, ja Mannerheimin toivomuksesta toiseksi ulkoministeriksi nimitettiin kenraalimajuri A.-E. Martola.

Tanner, jolla oli ollut keskeinen rooli hallituksen aikaansaamisessa, arvioi sen jälkeisiä tapahtumia muistelmissaan: ”Castrénin hallituksesta ei tullut pitkäikäistä. Ennen kuin kaksi kuukautta oli kulunut, se hajotettiin sisältä päin ja sen tilalle astui Paasikiven ensimmäinen hallitus, johon myös kommunistinen puolue osallistui. Siitä alkoi valtiollisessa elämässämme uusi vaihe.”

Paasikiven nousu Mannerheimin rinnalle

Paasikivi ei salannut lähipiiriltään mielipidettä, että keväällä olisi saatu paremmat rauhanehdot, mutta hänen suositustaan ei silloin hyväksytty. Tämä ilmenee hyvin päiväkirjaan 21.9. tehdystä kiukkuisesta merkinnästä. Tasoitellakseen syntyneitä erimielisyyksiä Mannerheim kutsui Waldenin ja Paasikiven illalliselle Tamminiemeen 4. lokakuuta. Paasikiven päiväkirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti silloin käytyä keskustelua, josta tuli pohja lähikuukausien tiiviille yhteistyölle Mannerheimin ja Paasikiven välillä.

Poimintoja keskustelusta: ”Mannerheim: Välirauha on kova, me olemme venäläisten käsissä. Sopimuksessa ei puhuta kapitulaatiosta (antautumisesta, PV), mutta todellisuudessa välirauha on kapitulaatio. Emme voi puolustaa itseämme… Meidän on tarkasti täytettävä välirauhansopimus. Se on välttämätön edellytys, jotta yleensä voimme ajatella elämää… Walden oli samaa mieltä.” Mannerheim puolusti ryhtymistä sotaan vuonna 1941 (Paasikiven referaatin mukaan), vaikka siihen sisältyi suuri riski, uskottuaan, että Saksa voi lyödä Venäjän. ”Mutta me menemällä sotaan asettaisimme kaikki yhden kortin, Saksan voiton varaan.” Mannerheim sysäsi syyn keväällä 1944 esitettyjen rauhanehtojen hylkäämisestä presidentti Rytille, ”joka oli jyrkästi väittänyt, että ehtojen hyväksyminen olisi mahdoton: a) vahingonkorvaus 600 milj. mahdoton suorittaa; b) saksalaisia joukkoja ei saisi pois; c) vuoden 1940 rajaa ei kansa eikä eduskunta hyväksynyt.”

Mannerheimin ja Paasikiven ohella myös Heinrichs osallistui uuden ulko- ja puolustuspoliittisen linjan hahmotteluun. Kun Suomen neuvotteluvaltuuskunta oli palannut junalla Moskovasta Helsinkiin illansuussa 20. syyskuuta, se raportoi heti tietonsa Mannerheimille. Heinrichsin matka jatkui Helsingistä yön yli Mikkeliin, ja aikaa hukkaamatta hän valmisteli tuoreiden kokemustensa pohjalta tilannearviota. Tuloksena oli 22.9.1944 päivätty muistio, jossa Heinrichs suositteli muuttuneen tilanteen vaatimien puolustusjärjestelyjen nopeaa toteutusta uusien strategisten vaatimusten perustalta. Pääteesinä muistiossa oli arvio, että maailmanluokan suurvallaksi kohonneen Venäjän strateginen intressi vaati varmistamaan, ettei Suomen suunnalta nouse enää uhkaa sitä vastaan. Välirauhansopimus oli tehty juuri näistä lähtökohdista.

Juhani Suomen mukaan ”Mannerheim oli valmis tunnustamaan Heinrichsin tavoin, ettei Suomesta ollut enää sotimaan Neuvostoliittoa vastaan.” Fagerholmille Mannerheim sanoi, että Suomen ei enää tulisi suostua ”lännen etuvarustukseksi itää vastaan”, mutta julkisuuteen hän ei tuollaisia kantoja esittänyt ja oli syntyneen tilanteen johdosta hyvin epävarma ellei suorastaan pelokas.

Paasikiven ja Waldenin ollessa Mannerheimin luona ”suuruksella” 14. lokakuuta tämä pyysi Paasikiveä huolehtimaan vasemmiston kytkemisestä poliittiseen toimintaan uuden Suomi-Neuvostoliitto-seuran avulla. Walden lupasi hankkia seuralle oikeistopiirien tukea, jotta saataisiin sen johtoon tasapainoa.

Mannerheim tarjosi 10. marraskuuta Paasikivelle pääministerin paikkaa. Hallitus nimitettiin lopulta 17. marraskuuta Paasikiven toivomusten mukaisena, jolloin hän totesi tuskastuneena päiväkirjassaan: ”Minä olen saanut pusertamalla pusertaa Mannerheimista ulos myönnytyksen toisensa perästä ja saada hänet hyväksymään minun kantani. Se on ollut kovin ikävää ja useamman kerran olen ehdottanut, että minä olisin päässyt eroon tästä asiasta, ja hän olisi antanut hallituksen muodostamisen jollekin sellaiselle henkilölle, joka olisi samalla linjalla kuin hän. Mutta Mannerheim on siitä jyrkästi kieltäytynyt ja vaatinut minua hoitamaan asian.”

Paasikivi sai hallituksen johtamisen ohella hoitaakseen yleisesti sisäpolitiikan alaan kuuluvat presidentin tehtävät ja välirauhan ehtojen täyttämisen käytännön toimien johtamisen. Paasikivelle oli syksyn 1944 tilanteessa kertynyt poliittista nostetta, joka antoi hyvän pohjan pääministerikaudelle ja kohta myös tasavallan presidentin tehtävään. Paasikivi oli saanut kerätä voimia – ja myös kasvattaa kiukkuaan – sekä tarkkailla rauhassa tapahtumia sinä aikana, kun Mannerheim kulutti itseään kolme vuotta sodanjohtajana. Paljon riippui nyt siitä, miten noiden kahden johtajan henkilösuhteet kehittyisivät uuden asetelman puitteissa. Molemmat olivat voimakkaita persoonallisuuksia, äkkipikaisia ja oman asemansa suhteen ”herkkähipiäisiä”, joten oli odotettavissa myös kiivaita yhteenottoja.

Sotakorvaukset koettiin Suomessa välirauhan ehdoista vaikeimmaksi ja pitkäaikaisimmaksi velvoitteeksi. Toisaalta niiden poliittinen merkitys suhteiden luomisessa Neuvostoliittoon osoittautui suureksi. Neuvostoliitto piti sotakorvauksien saamista erittäin tärkeänä, sillä maa oli kokenut sodassa suuret tuhot ja tarvitsi jälleenrakennukseen kipeästi ulkomaista apua. Siksi sotakorvauksista tuli Suomelle välirauhan aikaan ”poliittinen henkivakuutus”, merkittävä itsenäisyyden tae. Sitä ei kuitenkaan aikalaisten ollut heti helppoa havaita, kun piti keskittyä välittömiin toimenpiteisiin sotakorvausteollisuuden käynnistämisessä.

Syksyllä 1944 Suomessa yleisesti tunnustettiin, että ulkopolitiikan alalla suhteiden parantaminen Neuvostoliittoon oli tärkeää. Mannerheim oli siinä suhteessa kyllä aktiivinen mutta toimi lähinnä hallituksen taustatukena. Pääministeri Paasikivi joutui käytännön syistä esittämään julkisuudessa tärkeitä ulkopolitiikan puheenvuoroja Mannerheimin joko sairastellessa tai muuten kieltäytyessä esiintymisistä. Merkittävin ulkopolitiikan linjapuhe tulikin Paasikiven pidettäväksi jo itsenäisyyspäivänä 1944 Helsingin Messuhallissa (Töölön kisahallissa) pidetyssä kansalaisjuhlassa, jossa läsnä oli myös valvontakomission johto mutta johon tasavallan presidentti ei osallistunut. Paasikiven puhe on jäänyt mieliin ensi sijassa Suomen tilannetta luonnehtineesta kielikuvasta ”laakson pohjalla”, josta sitkeästi ponnistellen voitaisiin taas päästä valoisammille seuduille.

Itsenäisyyspäivän puheessa Paasikivi määritti Suomen ulkopoliittisen linjan realismin oppien mukaisesti. Linjan määritys oli jo alkanut tiiviissä vuorovaikutussuhteessa tasavallan presidentin ja pääministerin välillä, ja ulkopolitiikan hoito jatkui vuonna 1945 edelleen yhteistyön hengessä. Loppusyksyn 1944 tilanteessa Paasikivi kohosi selkeästi Suomen politiikan voimahahmoksi. Hänellä oli pääministerinä keskeinen rooli sotakorvaussopimuksen aikaansaamisessa ja tuotannon organisoimisessa. Vuodenvaihteen tienoilla alkoi jo valmistautuminen maaliskuussa pidettäviin eduskuntavaaleihin, mikä myös korosti pääministerin johtavaa asemaa.

Mannerheimin ja Paasikiven ulkopoliittinen linja

Poliittisesti merkittävää tulevaisuuden kannalta oli presidentti Mannerheimin ja valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanovin välinen kirjeenvaihto puolustusvoimien saattamisesta rauhan kannalle sekä siihen liittyneet keskustelut yhteistyön järjestämisestä laajemminkin. Mannerheimin ja Zhdanovin välillä käytiin erittäin salaisia keskusteluja tammikuussa 1945. Aiheena oli sotilasyhteistyö ja siihen liittyen myös mahdollisuudet puolustusliiton aikaansaamiseen. Vasta Paasikiven päiväkirjojen julkaiseminen ja hänen arkistonsa avautuminen vuonna 1985 toivat tämän asian päivänvaloon. Muutaman vuoden kuluttua avattiin myös Moskovan arkistojen asiakirjoja, jotka selvittivät keskustelujen sisältöä.

Näitä vaiheita selvitetään erityisesti kirjassa Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947 (Docendo, 2015)

Mannerheim kertoi 22.1.1945 Paasikivelle laatineensa sopimusluonnoksen käyttäen mallina Tshekkoslovakian ja Neuvostoliiton välistä sopimusta sisältäen: 1. Ystävyyden vakuutuksen. 2. Ei liitytä koalitioihin toista vastaan. 3. Ei sekaannuta toisen sisäisiin asioihin. 4. Jos Suomi tai Neuvostoliitto joutuu hyökkäyksen alaiseksi, niin Suomen mannerta puolustetaan yhteisvoimin.

Paasikivi tuki Mannerheimin tammikuussa tekemää aloitetta, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli korostaa yhteistyöhalua ja saada myönnytyksiä tulevaan rauhansopimukseen. Mannerheim kirjoitti venäjäksi sopimusluonnoksen alkuosaan puolustusta koskevat artiklat ja oli valmis antamaan luonnoksen Zhdanoville, mutta Moskovasta Stalin kielsi valtiosopimuksista neuvottelemisen, ennen kuin rauhansopimukset valmistuvat. Vaikka puolustusliittoaloite ei edennyt, jäivät siihen liittyneet pienen piirin pohdinnat ja luonnokset käytettäväksi Suomen ulko- ja sotilaspolitiikan kehittämisessä sodanjälkeisellä ajalla. Ne antoivat myös Paasikivelle hyvän pohjan vastata Stalin aloitteeseen yya-sopimuksen tekemiseksi talvella 1948. Stalin sitten hyväksyi pääkohdat Paasikiven esityksestä, mikä oli yllätys useimmille tarkkailijoille.

Suomen länsisuhteiden hoito oli lähinnä pääministerin ja ulkoministerin vastuulla, sillä Mannerheim ei halunnut eikä jaksanut niihin syventyä siitäkään syystä, että kyseessä olivat ensi sijassa taloudelliset ongelmat. Lännestä piti saada lainoja ja taloussuhteet toimimaan, joten nämä kysymykset liittyivät vahvasti myös sotakorvaustuotannon käynnistämiseen. Paasikivelle erittäin tärkeällä sijalla olivat tuossa vaiheessa suhteet Ruotsiin, jotta sieltä saatava taloudellinen tuki turvattaisiin, ja siinä suhteessa saavutettiinkin tuloksia jo syksyllä 1944.

Vuoden 1945 alussa länsivaltojen pääkaupungeissa oli päädytty arvioimaan, ettei Suomessa ole välitöntä miehityksen vaaraa ja maan itsenäisyys näytti turvatulta. Tällaiseen johtopäätökseen vaikutti tuntuvasti sotakorvaussopimuksen syntyminen joulukuussa. Konkreettisena osoituksena kiinnostuksen ja luottamuksen kasvusta Suomen hallitukseen oli diplomaattiedustajien lähettäminen Helsinkiin, vaikka suhteiden vakinaistamisesta ei vielä ollut kysymys.

Pariisin rauhansopimus 1947 vakiinnutti Suomen aseman itsenäisen valtiona, ja vuonna 1948 kylmän sodan asetelmien kiristyessä voitiin jo todeta, ettei Suomea yritetty pakottaa itäblokkiin. Neuvostoliiton kanssa tehdyn yya-sopimuksen johdannossa tunnustettiin Suomen pyrkimys pysyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella, ja puolustusvelvoite rajoitettiin vain Suomen aluetta koskevaksi.

Miten Suomi selviytyi sodasta rauhaan

Yhteenvetona voidaan luetella seuraavia syitä sille, miksi Suomi sodan jälkeen sai muista Neuvostoliiton rajanaapureista poikkeavan erikoiskohtelun:

• Torjuntataistelut kesällä 1944 pysäyttivät puna-armeijan hyökkäyksen, mikä oli ehdoton edellytys rauhaan pääsemiseksi siedettävillä ehdoilla.
• Suomi jäi sivuun painopistealueelta eli tieltä Berliiniin, puolueettoman Ruotsin kupeeseen.
• Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi sotakorvauksia, joita Suomi pystyi toimittamaan riittävän nopeasti. Siitä tuli Suomelle poliittinen “henkivakuutus” - tai ehkä paremminkin “turvatakuu”, sillä Stalinille oli tärkeää pitää Suomen talous toiminnassa ja välttää yhteiskunnallisia häiriöitä.
• Suomen sisäpoliittinen tilanne vakautui verraten pian, mihin vaikutti eduskuntavaalien onnistunut järjestäminen jo maaliskuussa 1945 ja silloin saavutettu, poliittisen tasapainon mahdollistanut tulos.
• Valtiosääntö (perustuslaki) kesti kriisiaikojen paineet sodanajan yli ilman mullistuksia, jolloin myös turvattiin ammattitaitoisen hallinnon jatkuvuus.

Vuonna 1952 irtauduttiin viimeisistä sodanaikaisista säännöstelytoimista. Paasikivi ja hänen ulkopoliittinen linjansa sai lopulta suuren voiton, kun Neuvostoliitto vuoden 1956 alussa palautti Suomelle Porkkalan tukikohta-alueen. Samalla Suomen puolueettomuuspolitiikalle tuli paremmat edellytykset, ja se alkoi saada yhä laajemmin tunnustusta.

Lähteitä

Erfurth, Waldemar, Sotapäiväkirja vuodelta 1944. Suom. Eino Suolahti, alkuteos WSOY, 1954, täydennetty uusintapainos Pekka Visurin johdannolla Docendo, 2014.

Erfurth, Waldemar, Sotapäiväkirja 1942–1943. Toim. ja suom. Pekka Visuri. Docendo, 2018.

Heinrichs, Erik, Mannerheim Suomen kohtaloissa II osa. Otava, 1959.

Jokipii, Mauno, Jatkosodan synty. Otava, 1987.    

Jokisipilä, Markku, Aseveljiä vai liittolaisia. Suomi, Hitlerin liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin-sopimus. SKS, 2004.

Jonas, Michael, Kolmannen valtakunnan lähettiläs Wipert von Blücher ja Suomi. Ajatus, 2010.

Kotkin, Stephen, Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941. Random House Penguin, 2017.

Lukacs, John, June 1941: Hitler and Stalin. Yale University Press, 2006.

Paasikivi, J.K. Päiväkirjat 1944–1956, osat I–II. Toim. Yrjö Blomstedt – Matti Klinge. WSOY, 1985–1986.

Polvinen, Tuomo, Barbarossasta Teheraniin. Suomi kansainvälisessä politiikassa I: 1941–1943. WSOY, 1979.

Polvinen, Tuomo, Teheranista Jaltaan. Suomi kansainvälisessä politiikassa II: 1944. WSOY, 1980.

Polvinen, Tuomo, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 3, 1939–1944. WSOY, 1995.

Polvinen, Tuomo, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 4: 1944–1948, kirjoittajina lisäksi Hannu Heikkilä ja Hannu Immonen. WSOY, 1999.

Rentola, Kimmo, Stalin ja Suomen kohtalo. Otava, 2016.

Risto Rytin päiväkirjat 1940–1944. ”Käymme omaa erillistä sotaamme”. Toim. Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen. Edita, 2006.

Suomi, Juhani, Mannerheim - viimeinen kortti? Ylipäällikkö – presidentti. Siltala, 2013.

Talvela, Paavo, Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä, 1976.

Tanner, Väinö, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Tammi, 1. p. 1950, 8. p. 1979.

Tanner, Väinö, Suomen tie rauhaan 1943–44. Tammi, 1952.

Ueberschär, Gerd – Wette, Wolfram (Hrsg.), Der deutsche Überfall auf die Sowjetunion “Unternehmen Barbarossa” 1941. Fischer, 2011.

Varjo Suomen yllä. Stalinin salaiset kansiot. Toim. Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zhuravljov. Docendo 2017.

Visuri, Pekka, Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat. Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa. Docendo, 2013.

Visuri, Pekka, Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947. Docendo, 2015.

Visuri, Pekka, Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo, 2017.

Visuri, Pekka – Murtorinne, Eino, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940. Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Docendo, 2019.

Visuri, Pekka, Mannerheim ja Heinrichs: marsalkka ja hänen kenraalinsa. Docendo, 2020.

Wolkogonow, Dimitri, Stalin. Triumph und Tragödie. Ein politisches Porträt. Claassen, 1989. Alkuteos: Trumpf i tragediia: polititsheski portret I.V. Stalina, Novosti, 1989. Englanninkielinen versio: Stalin: Triumph and tragedy, Grove Weidenfeld, 1991.